Dallas Buyers Club on aito todellisuuselokuva * * * *

Martin Scorsesen loistavassa The Wolf of Wall Sreet -elokuvassa sivuosan näytellyt Matthew McConaughey on nousussa tähtipörssissä. Hänet nimettiin Oscar-ehdokkaaksi Jean-Marc Valléen hienosta aids-kuvauksesta Dallas Buyers Club. Kyllä näyttelijä onkin vahvassa vedossa, melkein voisi sanoa, että McConaughey tekee elämänsä roolityön.
Dallas Buyers Club kertoo texasilaisesta rodeokilpailijasta Ron Woodrofista. Rodeon ohella Ron viihtyy uhkapelin maailmassa. Viinakin maistuu, myös huumeet ja kyllä hän kopsahtelee ajoittain naisiinkin, joiden maine ei ole ylevä. Ron on tyypillinen texasilainen isänmaanystävä, joka vihaa kaikkea erilaisuutta. Ohjaaja Vallée on nimennyt hänet ”punaniskaksi”. Niinpä Ron vihaa myös homoja.
Dallas Buyers Clubin tarina ei olisi kiinnostava, jos olisi vain jääty tähän. Ron Woodrof kuulee lääkäriltä diagnoosin, joka viittaa HIV-tartuntaan. Ron ei tahdo millään uskoa lääkärin puheita. Elämässä täytyy tehdä valintoja, jotta ei pudottaisi syvään epäuskon kuiluun. Ron Woodford valitsee tiedon. Hän alkaa tutkiskella kaikkea, mitä aidsista tiedetään.
================================================================================================
Dallas Buyers Clubin todellisuuspohjainen tarina on ajoitettu 1980-luvulle. Me muistamme, miten HIV-tartuntaan ei ollut vielä löydetty päteviä lääkkeitä. Muistamme monen tunnetun henkilön kuoleman, vaikkapa Rock Hudsonin, joka ei koskaan tullut homona ”ulos kaapista”. Marc Valléen elokuvan päähenkilö etsiytyy Meksikoon, josta pitäisi löytyä aidsiin pureva lääke. Saapa nähdä.
Kanadalaissyntyinen ohjaaja Jean-Marc Vallée saa elokuvansa toimimaan uskottavasti. Vaikka tarina on kuin toisesta maailmasta punottu. Osittain syynä ovat keskitetty kerronta ja Matthew McConaugheyn näyttelijäsuoritus, joka heijastuu kankaalta suoraan iholle. Elokuvaa katsoessa ei ajattele, että tuotantobudjetti oli pieni ja työryhmä suoritti vaadittavat tehtävät melkein ilmaiseksi.
Matthew McConaugheyta (s. 1969) on verrattu 1950-luvun Paul Newmaniin. Ei suotta. Hänen olemuksensa on täynnä energiaa ja virtaa. Siksi hän omalla tavallaan palaa vanhaan Hollywood-traditioon, Actors Studion kehittelemän metodinäyttelemisen lähteille. Hyvä näin.
Jos ollaan tarkkoja, niin McConayghey ei ole näytellyt aikaisemmin kovin onnistuneissa elokuvissa, The Wolf of Wall Sreetia lukuun ottamatta. No, Steven Spielbergin Amistadissa hän oli mukana, mutta tuskin kukaan muistaa häntä tästä elokuvasta. Pian julkisuuteen rymiävien Oscar-juhlien aikana McConaughey saattaa nostaa näyttelijäpystin koko maailman nähtäväksi.

Ajankohtauinen kommentti

Suomessa ei enää tarvita ihmisiä töihin, sillä yritykset ilmoittavat joka viikko YT-neuvotteluista, lomautuksista ja irtisanomista. Ihmisellä ei ole enää arvoa tässä maassa. Toinen asia on kirjallisuus. Kirjoilla ei ole enää mitään todellista arvoa. Nyt kirjastoja ollaan siirtämässä itsepalveluun. Eikö kukaan nouse vastarintaan: Miten käy kirjastonhoitajien ja informaatikoiden? Heitä ei siis enää tarvita.

Nykyisin täällä julkaistaan julkkisten kirjoja. Tai sitten julkisuuden makeaa maustetta nauttivien henkilöiden romaaneja. Runeberg-palkinnon ”Terminaalista” saanut Hannu Raittila kiinnitti huomiota siihen, että tärkeät kirjat ja kirjailijat jäävät meillä paitsioon.
Yle Teeman lauantaina esittämä dokumentti 1950-luvun newyorkilaisen Beat-sukupolven kolmesta ystävästä, runoilija Allen Ginsbergistä (Huuto), kirjaillijoista Jack Kerouacista (Matkalla) ja William Burroughs´ista (Alaston lounas) palautti mieleen ajan, jolloin kirjalla oli merkitystä. Ja huomasitteko, että yksityisiä kirjakauppojakin löytyi katujen kulmista. Nyt myynti on isojen ketjujen hallussa ja siirtymässä tai jo siirtynyt nettiin. Eikä kukaan purnaa.
================================================================================================
Sunnuntai-iltana päättynyt Veikko Aaltosen suurtyö Kansan mies oli hyvä. Se kasvoi jakso jaksolta. Kristo Salminen oli pääosassa todella loistava. Salmisen loppupuhe demokratian ja totuuden palauttamisesta toi mieleen James Stewartin samanlaisen puheen vuoden 1939 elokuvassa Mr. Smith menee Washingtoniin.

P.S. Viime viikolla saaapui suruviesti New Yorkista. Hieno näyttelijä ja oman tiensä kulkija Philip Seymour Hoffman on kuollut. Huumeiden yliannostus? Hoffmanin kirpaisevaa näyttelijätyötä voi ihailla Helsingin ohjelmistossa jatkavassa A Late Quartetissa, jossa kuvataan ikääntyviä muusikoita ja kamarimusiikkiyhtyeen toimintaa.