Väkivallan kierre Bangkokissa * * * * *

Otsakkeeni on hiukan kalsea. Kysymys ei ole elokuvasta, jossa kuvatut tilanteet ja tapahtumat olisivat yksiselitteisiä. Mutta väkivalta on läsnä K-18 -elokuvassa Only God Forgives. Se voidaan nähdä näpäytyksenä länsimaisille ihmisille, jotka matkustavat Thaimaan Bangkokiin ja sortavat paikallisia. Osa heistä osallistuu seksibisnekseen ja huumeiden salakuljetukseen. Sellainen on elokuvan päähenkilö, amerikkalainen Julian Thompson (Ryan Gosling), jonka peitetoimena on nyrkkeilyklubi. Julian liikkuu myös lähellä seksiklubia, jossa prostituoitu Mai (Ratha Phongam) herättää kiinnostuksen.
Nicolas Winding Refn ohjaama Only God Forgives käynnistyy Julianin veljen Billyn murhasta. Onko korruptioitunut, laulutaitoinen poliisipäällikkö Chan, jota kutsutaan ”kuoleman enkeliksi”, sekaantunut murhaan. Vai onko Chanin veli ollut asialla? Joka tapauksessa Billyn murhaan liittyy myös prostituoitu, joka on Chanin veljen tytär. Chan hallitsee itämaiset kamppailulajit. Hän vetäisee miekkansa selän kotelosta – hän ei tapa, vaan katkoo käsiä.
Elokuvan väkivaltaisten tapahtumien kierre vain syvenee, kun Julianin äiti Crystal (Kristin Scott Thomas) saapuu Bangkokiin. Hakemaan Billy-poikansa ruumista. Huorahtavasti pukeutunut ja piinkova Crystal on kuin Shakespearen Lady Macbeth, joka hoitaa ihmissuhteita kehottamalla tappamaan.
Lady Macbeth oli Shakespearen näytelmässä Skotlannin kuninkaan Duncanin sotaväen päällikön Macbethin verinen ja julma vaimo, joka vaikeroi kolmannen näytöksen toisessa kohtauksessa Paavo Cajanderin suomennoksen mukaan: ”Kaikk´ompi turhaa, hukkatyötä vaan Jos kyllääns ´ei saa halu saamastaan; Parempi olla murhattujen mailla Kuin murhaajana tunnon rauhaa vailla. ”Niin Shakespearen näytelmän Lady Macbeth ajaa miehensä murhan tielle.
Samalla tavalla Crystal toimii Bangkokissa – tosin hänen miehensä on kuollut jokin aika sitten. Jos Lady Macbeth on teatteriesitysten ja oopperatulkintojen suuria naisrooleja, niin Only God Forgives -elokuvan Kristin Scott Thomas tekee julman Crystalin uskomattomalla intensiteetillä ja rohkeudella. Harvoin tällaista näkee.
===============================================================================
Tanskalaiset ohjaajat ovat nyt maailman huipulla. Nicolas Winding Refn oli minulle tuntematon suuruus, koska en ollut katsonut hänen edellisiä elokuviaan Driveä ja Walhalla Rising´iä. Refn (s. 1970) on lähtöisin Kööpenhaminasta. Hän muutti 8-vuotiaana vanhempiensa mukana New Yorkiin. Nicolas palasi kotikaupunkiinsa 17-vuotiaana, täydentämään lukio-opiskelut.
Elokuva kiinnosti, oppia ja kokemusta haettiin kunnes hän sai ohjata 2008 pitkän elokuvan Bronson. Drive (2011) ja Walhalla Rising (2009) vahvistivat kriitikoiden mukaan kuvaa lahjakkaasta elokuvantekijästä, jota kiinnostavat väkivalta ja kuolema. Se näkyy täytenä Only God Forgives -mestariteoksessa. Ja lisää lienee tulossa, sillä tanskalaisohjaajan uuden työn nimi on I Walk With Dead (2015).
Only God Forgives viittaa Shakespearen verisen ja väkivaltaisen Macbethin lisäksi David Lynchiin, Sam Peckinpahiin ja Luis Bunueliin (silmän tuhoaminen). Silti Nicolas Winding Refn on päässyt elokuvakollegoitaan vielä korkeammalle taiteellisella tasolle. Elokuvan isoja ansioita ovat Larry Smithin melkein kliininen kuvaus ja Cliff Martinezin loistava musiikki.
Ranskalais-tanskalaisena yhteistuotantona tehty, englantia ja vähän myös thaita puhuva elokuva on interiööreiltaan kuin taideteos. Refn korostaa seiniä, ovia ja käytäviä kuin saksalainen Fritz Lang sillloin muinoin. Seinien värit ja maalaukset seksiklubilla antavat ymmärtää, että kuolema on lähellä, sillä paholainen liikkuu huoneissa.
Jäi mieleen, että sisäkuvien ohella ulkokuvat on aina otettu yön hämärässä. Tässä elokuvassa ei ole valoa, ei ole toivoa. Ohjaaja itse on puhut halustaan tehdä ”westernin”, jossa moderni cowboy ”tutustuu” itämaiseen alakulttuuriin. Pakostakin Julianin vaiheita seuratessa mieleen nousivat Michael Ciminon 1970-luvun lopun Kauriinmetsästäjän Saigon-jaksot, joissa Christopher Walkenin näyttelemä, Pennsylvanian clairtonin tehdastyöläinen Nick pelaa venäläistä rulettia ja elää kaupungissa täydellisessä moraalisessa alennuksessa. Michael Cimino näyttää realistisesti, mitä sota voi tehdä miehelle, joka äskettäin uskoi vielä elämään ja onneen. Mutta häntä pelastamaan lähtenyt Robert De Niron näyttelemä Michael pystyy palaamaan vielä kotiin, siihen ei pysty kukaan Refn elokuvan länsimaalaisista henkilöistä.
Ehkä maailmamme on niin suuressa henkisessä alennustilassa, että siitä pitää kertoa mitään kaihtelematta taiteen keinoin. Nyt ei voi enää valehdella, ja vaikka Only God Forgives on fiktio, kannattaa muistaa miten väkivalta rehottaa todellisuudessa. Ajatellaan vaikka Syyriaa, Egyptiä, Irakia tai Afganistania.
Only God Forgivesiä voi kutsua vuoden elokuvaksi ja ehdottomaksi klassikoksi.

 

Ajankohtainen kommentti

Liikenne- ja viestintävirasto on selvittänyt, minkätyyppisiä tv-ohjelmia kansa katsoo. Tulos on hälyttävä, sillä kärkeen kiilasivat tosi-tv -ohjelmat ennen draamaa ja ajankohtaisia aiheita. Tosi-tv:n osuus on 21 %. Uskomattominta on, että uutisia seuraa televisiosta vain 3 % katsojista. Voiko se olla totta?

Tutkimuksen mukaan asiaohjelmat kiinnostavat sentään 12 % katsojista, mutta ajankohtaisohjelmat vain 4 prosenttia. Yllättävästi kotimaisella fiktiolla ei ole enää oikeastaan yleisöä, koska sen prosenttiosuus on vain 2. Urheilu kerää 2 % katsojista. Luku saattaa ihmetyttää, mutta pitää muistaa, että urheilu on vallassa maksukanavilla. Maksuttomista kanavista Ylen TV2 panostaa urheiluun.
Tutkimus tehtiin siis maksuttomien kanavien tarjonnasta. Niitä ovat Yle TV1, Yle Tv2, Yle Fem, Yle Teema, MTV3 ja Sub Ava, Nelonen, Jim ja Liv sekä uudemmat Fox, TV5 ja The Voice/Kutonen.
===============================================================================
Sanoma-konserni purkaa ”rönsyjään”. Nyt on vuorossa Radio Helsinki, joka lopetetaan alkusyksyllä. En ole kuunnellut koskaan tätä radiokanavaa, joten en pysty itkemään tai valittelemaan asiaa. Työntekijät kanavalla lienevät olleet shokissa, kun uutisesta kuulivat. Sinänsä totuus on se Suomessa, että tv-ja radiokanavia on liikaa. Runsauden mahdollisti digitalisoituminen. Saa sitten nähdä, milloin Sanoma lopettaa tv-kanava Nelosen, jossa objektiivisestikin tarkasteltuna ei ole enää yhtään ohjelmaa, joka kiiinnostaisi. Mainoksia kylläkin.
===============================================================================
Ylen TV 2 tarjosi melkein koko lauantaipäivän 13.7. melko tyhjältä Ratinan Stadionilta, Tampereelta, Nuorten EM-kisojen yleisurheilutilanteita. Televisiointia jatkettiin sunnuntaina. Mitään ei tullut televisiosta valtavan globaalin suosion saavuttaneesta Helsinki Cupista, jossa varhaisnuorten ja nuorten joukkueet taistelivat jalkapallon vihreällä veralla. Yle-Uutisissa oli sentään pieni välähdys. Se on sitä Ylen nykyistä linjausta, luulen. Harakoille yleisurheilu menee, sillä ketä enää kiihdyttävät dopingin avulla tehdyt ennätykset. Sitä paitsi mitalitilastossa Suomi oli vasta 24:s.
Eiköhän ryhdytä keskittymään muutamiin urheilulajeihin, joissa voi tulla menestystäkin. Jalkapallo on yksi, vaikka nyt menee huonosti. Se on kuitenkin eniten harrastettu laji Suomessa, ja joka puolella juniorit harjoittelevat ja pelaavat. Täräyttihän Harkimon Hartwall-Areenan ostanut venäläis-suomalainen miljardööri Roman Rotenberg HS-haaastattelussa, että jääkiekko ei enää vedä Suomessa nuoria, vaan kaikki haluavat pelata jalkapalloa.

P.S. Arkisin klo 19.00 Yle Teemalla menevä Isä Matteon tunnustuksia tarjoaisi sisäministeri Päivi Räsäselle oivan oppitunnin. Kirkon palveluksessa voi olla avarakatseinen, humaani ja suvaitsevainen. Sellainen on Terence Hillin esittämä nahkatakkinen, pyörällä liikkuva italialaisen pikkukylän katolinen pappi Isä Matteo, joka ei tuomitse, vaan auttaa ja opastaa. Sarja on tietenkin fiktio, mutta sellaisestakin tuotteesta kannattaa ottaa oppia, jotta oma tunkkainen mieli alkaisi sulaa.