tiistaina, heinäkuuta 30, 2013
Pariisin liepeillä 1971 – Ja taistelu jatkuu? * * * * *
Ranskalaisohjaaja Olivier Assays (s. 1955) on tehnyt ”elämänsä elokuvan”. Jotain ilmassa jatkaa toukokuun 1968 Pariisin mellakoiden ja vallankumouksellisten toimintojen jäljillä. Tiedämme, että Pariisin toukokuu päättyi lopulta vallankumouksellisten tappioon. Krapula oli ilmeinen, mutta Assayasin elokuvassa koulunuoret yrittävät nousta vastarintaan kolme vuotta myöhemmin koulussaan ja kaupungissaan. Elokuvan neljä näkyvää nuorta henkilöä ovat Gilles (Clement Metayer), Christine (Lola Réton), Laure (Carole Combes) ja Alain (Felix Armand). Kysymys on agitaatiojulisteiden liimaamisesta ja vallankumouksellisen sanoman maalaamisesta graffitimaisesti seiniin. Taistelu siis jatkuu Pariisin liepeillä. Jotain ilmassa on erittäin kiehtova paluu 1970-luvun alkuun, militanttiryhmien yritykseen järkyttää kapitalistista ja porvarillista yhteiskuntaa. Elokuvan motoksi sopisi lause ”elämä on hauras, mutta kuolema varma”. Alkupuolen liimausjaksot on kuvattu toiminnallisen räjähtävästi. Nuorten väittelyissä palaa polittinen intohimo muuttaa maailmaa, mutta yhteistä poliittista agendaa on vaikea löytää. Vähitellen Assayas alkaa syventää neljän päähenkilönsä luonnekuvia. Henkilöistä tulee ”lihaa ja verta”. Kuvataide nousee vahvasti esille, sillä etenkin Gilles ja Alain piirtävät ja maalaavat. On tarkoitus osallistua taideakatemian pääsykokeisiin. Gillesin ja Christinen rakkaus on myös kuvattu loogisesti ja uskottavasti. Jotkut yhteiset kohtaukset metsän siimeksessä vakuuttavat, eikä niissä ole mitään sentimentaalisuuteen viittaavaa. Nuoruus on siinä mielessä vielä hektistä aikaa, että ihmis- ja rakkaussuhde eivät pysy aina vakaina, niinpä Assayasin elokuvassa joku nuorista lähtee etsimään itseään Lontooseen tai Intiaan. Elokuvan peruskysymyksiä ovat kollektiivinen toiminta, solidaarisuus, jähmettyneiden porvarillisten asenteiden vastarinta. Mutta johtaako se lopulta pettymyksiin? Onko oman tien hapuileminen sittenkin tärkeintä nuorten elämässä? Kun ikää kertyy lisää, yksilöllisyys kohoaa elämän mittapuuksi. Eli: kenen joukoissa seisot vai seisotko enää kenenkään. Assayas sivuaa tätä problematiikkaa, mutta hän tekee sen osoittelematta, kuin vaivihkaa. Ranskalaisille tärkeän kuvataiteen lisäksi elokuvan olennaisia nimittäjiä ovat kirjallisuus ja filosofia. Poliittisesti väitellään trotskilaisuudesta ja maolaisuudesta (mm. Kiinan Keltaisen joen ihmissuhrit). Oikeaa suuntaa on vaikea löytää. Esimerkiksi Suomen 1970-luvun alun poliittisesta kehityksestä (taistolaisuus) poiketen ranskalaiset nuoret olivat ainakin elokuvan mukaan jyrkän neuvostovastaisia.
===============================================================================
Jotain ilmassa kokoaa hienosti yhteen henkilöidensä, vähitellen hiipuvan vastarinnan taistelun ja ajankohdan ilmapiirin. Joskus tuntuu kuin katsoisi dokumenttia vuodesta 1971. Seksuaalinen vapautuminen kuuluu asiaan. Elokuvassa on myös hyvä kohtaus, jossa Gilles protestoi isäänsä vastaan. Isä kirjoittaa tv-sarjaa Simenonin Maigret-romaaneista. Sarja on pojan mielestä löysäilyä. Isän ja pojan yhteenotto on kiivas. Niin, ja kriitikkona aloittaneen Olivier Assayasin (aikaisempia elokuvia mm. Irma Vep, Kesähetket, Pariisi, rakkaudella) Jotain ilmassa -mestariteoksen alkupuolella valkokankaalle ilmestyy ruotsalainen Thommy Berggren. Hän tulkitsi Bo Widerbergin Joe Hill -elokuvassa viime vuosisadan alkupuolen ruotsalais-amerikkalaista agitaattoria Joe Hillströmiä, joka omisti elämänsä työläisten taistelun tukemiselle.
==============================================================================
Voisi ajatella, että Olivier Assayasin elokuva olisi jatkoa kymmenen vuotta sitten julkaistulle Bernardo Bertoluccin Dreamersille, joka tapahtui Pariisin keväässä 1968 ja keskittyi muutaman nuoren provokatiivisiin seksiakteihin. Italialaisen Bertoluccin elokuva tihentyi pariisilaiseen huoneistoihin, mutta Jotain ilmassa laajenee kaupunkikuvien lisäksi maaseutuympäristöihin ja jopa Etelä-Eurooppaan. Italia on elokuvan nuorille haave. Intiastakin puhutaan. Eikä pitkään aikaan luontoa ole kuvattu ranskalaiselokuvissa näin kauniisti. Assayas on monipuolisen elämänkuvan mestari. Ja, että historiallisissa faktoissa pysyttäisiin, niin Olivier Assayas näyttää filmikollektiivin, joka kuvaa vallankumouksellista taistelua (agit-prop-elokuvat olivat yritys lähestyä työläisiä). Kollektiivin eräs jäsen toteaa ajatuksia herättävästi: ”Elokuva pitää tehdä kansalle, ei esteetikolle.” Valitettavasti tämäkin tavoite musertui, koska työläiset eivät tulleet nuorten opiskelijoiden tueksi taistelemaan uuden yhteiskunnan puolesta.
Almodovar pelleilee lentokoneessa * * *
Olemme nähneet espanjalaiselta Pedro Almodovarilta viime vuosina ja vuosikymmeninä loistavia elokuvia. Naisia hermoromahduksen partaalla oli jouluna 1988 Andorrassa ja Nordiassa se paukku, joka aloitti Almodovar-kuumeen Suomessa. Sitä seurasivat Matador, Kika, Intohimon laki, Sido minut, Korkeat korot, Lihan värinä, Huono kasvatus, Puhu hänelle ja vastikään muun muassa aika surrealistinen Iho jossa elän. Pedro Almodovarin uusin ojaustyö Matkarakastajat on kevyt komedia, jossa ohjaaja vetää henkeä ja päästää edellisten töiden raskaankin henkisen taakan ulos. Almodovar hulluttelee nyt lentoneessa, joka on lähdössä kohti Meksikoa. Koneesta löytyy vika, eikä auta muu kuin odottaa laskeutumislupaa Toledon yläpuolella. Ennen sitä koneen miehistö hullaantuu ja alkaa viihdyttää matkustajia. Laulu alkaa. Pedro Almodovar kuvaa lentokoneessa, joka on jaettu kahteen luokkaan: turistit saavat nukkua rauhassa, mutta bisnesluokan matkustajat joutuvat todellisen kuolemanpelon valtaan. Espanjalaisohjaaja kuvaa kuoleman odotusta todella tarkalla sihdillä, mutta mihinkään lopunajan tunnelmiin ei haluta antautua, vaan alkoholi ja seksi saavat vallan. Matkarakastajat toimii sympaattisena iloitteluna ja pelleilynä, jonka mehevän kuvakerronnan alta paljastuu tuttuja almodovarilaisia teemoja. Sukupuolten välinen tasa-arvo on niistä olennaisin. Varmasti elokuva on Almodovarin välityö, mutta on se parempi ja kivasti raikkaampi kuin välityöt yleensä. Kuvista ja niiden kehittelystä sekä mainioista musiikkiesityksistä näkee, että Almodovar paneutuu tosissaan ohjaamiseen. Tai, pitäisikö sanoa, että hän paneutuu tarkoituksellisesti sekoillen aika hölmön tarinan kehittelyyn.. Matkarakastajien pääroolit on annettu tuntemattomille näyttelijöille, mutta Almodovar ei olisi Almodovar, jos hän ei olisi kutsunut pieniin cameorooleihin tunnettuja tähtiään, kuten Penelope Cruzia ja Antonio Banderasta.
Ajankohtainen kommentti
Suomalaisen elokuvan 1950-luvun ohjaajasuuruus Matti Kassila, 89, jaksaa keskustella elokuvatuotantomme nykytilasta (HS 21.7.). Ei se ole uutinen, että uudet kotimaiset elokuvat ovat pääasiallisesti heikkoja, mutta vaikea on sanoa, johtuuko se kurjista käsikirjoituksista – kuten Kassila väittää – vai ohjaajien kyvyttömyydestä luoda taiteellisesti merkittäviä teoksia. Kassilan mukaan käsikirjoitus on kaiken lähtökohta ja lopputulos: ”Elokuva luodaan siinä. Jo käsikirjoitusta tehdessä sijoitetaan tärkeimmät näyttelijät, mikä on osa ohjausta.” Kassila ottaa esimerkiksi itävaltalais-amerikkalaisen ohjaaja-käsikirjoittajan Billy Wilderin, jonka mukaan elokuvanteossa 80% on käsikirjoitustyötä. En nyt puutu uusien kotimaisten elokuvien tasoon enemmän, sillä pinnallistunut ja viihteellistynyt aika vaatii teattereihin helppoja ”popcornelokuvia”. Korostan kuitenkin, että maailmalla on syntynyt lukuisia ikivihreitä merkkielokuvia, joissa käsikirjoitus ei ole ollut niin kovin tärkeässä ”roolissa”. Miten Ranskan 1960-luvun uuden aallon teokset voisivat elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, jos esimerkiksi Jean-Luc Godard olisi joutunut kirjoittamaan Viimeiseen hengenvetoon -elokuvasta vuonna 1959 seikkaperäisen käsikirjoituksen ja esittelemään sen elokuvasäätiön kaltaisella instanssille? Eivät mitenkään, hyvä ihme. Ranskalaiset olivat toimineet 1950-luvulla kriitikoina, siitä työstä kohosi heidän käsityksensä elokuvataiteesta ja myöhempi taito ohjata elokuvia. Enemmän nuoret ranskalaiset kiinnittivät huomiota elokuvan perinteeseen ja amerikkalaisen elokuvan eri genreihin. Elokuvataide monimuotoisuudessaan oli heidän yliopistonsa. Käsikirjoitus saattaa olla tärkeä Suomessa, jossa uuden elokuvan rahoitus on elokuvasäätiön pölkkypäiden varassa. Onko siellä kyvykkyyttä ymmärtää laaja-alaisesti elokuvantekijän pyrkimystä. En tiedä. Kassila väittää, että sieltä ei saa edes vastausta, jos kysyy tai kritisoi. Matti Kassilan puheenvuoro jäänee yksinäiseksi mielenilmaisuksi – veikkaan. Mutta eikö Suomen elokuvasäätiön, Aalto-yliopiston ja lukuisten tuottajien sekä lehtien kriitikoiden olisi syytä tulla esiin pesistään ja osallistua keskusteluun. Älkää jättäkö sitä ”vanhan äijän” (Kassila itsestään) yksinpuheluksi.
P.S. Heinäkuun helteillä on Helsingin elokuvateattereihin ”piilotettu” hienoja ensi-iltaelokuvia. Niin kuin Only God Forgives, What Maisie Knew ja Jotain ilmassa. On selvä, että ne jäävät paitsioon, esimerkiksi ranskalaista Jotain ilmassa -elokuvaa oli katsomassa kolme ihmistä. Eikö näitä elokuvia olisi voitu laittaa ensi-iltaan syksyllä, jotta yleisö olisi löytänyt ne. Toivoisi myös, että Yle Radio 1: Kultakuume käsittelisi joskus tärkeitä elokuvia, eikä vain viihdemössöä. Todellinen elokuvataide jää nykyisin paitsioon Ylessä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Hyvä että nuo tähdet ovat jo elokuvan nimen perässä otsikossa. Luotan niihin.
Lähetä kommentti