Terrence Malickin uusin elokuva The Tree of Life - käsittääkseni järjestyksessä vasta neljäs - on syksyn ja koko vuoden tapauksia. Kirjoitan siitä vasta nyt, jostain syystä, jota en pysty yksilöimään, vaikka elokuva on ollut ohjelmistossa kuukauden. Malickin elokuva on amerikkalaisen elämänmuodon kiinnostavimpia, ilmaisullisesti ja rakenteeltaan niin hätkähdyttävän omaperäinen, että ei tällaisia onnistumisia synny monta vuosikymmenessä.
Terrence Malick (s. 1943 Ottawassa) muistetaan aina kahdesta 1970-luvun kiihottavasta amerikkalaisesta elokuvasta, joiden kestävyydestä en voi olla aivan varma. Ensimmäinen oli Martin Sheenen näyttelemä Julma maa (Badlands, 1972) ja toinen Richard Geren tähdittämä Onnellisten aika (1978). Julma maa on Bonnie & Clyde -tyyliä tavoitteleva moderni pakotarina, jossa Sheenen esittämä roskakuski hairahtuu väkivallan tielle, säntää pakoon ja saa koko osavaltion virkakoneiston peräänsä. Onnellisten aika on romanttinen kertomus rakkaudesta vanhassa Texasissa. Molemmissa elokuvissa visuaalinen tyyli herättää innostusta.
Öljy-yhtiössä johtajana toimineen isän ja eri puolilla Texasia kasvaneen Terrencen ura alkoi Harvardin opintojen jälkeen journalistina Newsweekissa, New Yorkerissa ja Lifessä. Elokuva alkoi kiinnostaa nuorta Terrenceä. Hän opiskeli American Film Institutessa ja ohjasi 1971 ensimmäisen lyhytelokuvansa Lanton Mills. Pian lahjakas Terrence kirjoitti käsikirjoitusta Jack Nicholson -elokuvaan Sähinää, se sanoi ja työskenteli ohjaajana Don Siegelille kuuluisassa väkivaltaisessa poliisielokuvassa Dirty Harryssa. Molemmissa elokuvissa Malickin ideat ja laatimat ehdotukset heitettiin romukoppaan.
Todellakin: Terrence Malickin kolmas elokuva, hyvin henkilökohtainen Veteen piirretty viiva valmistui vasta 1998. Syitä on muutama: Julma maa ja Onnellisten aika eivät olleet mitään kassamenestyksiä, ja nuoren ohjaajan jatko riippuu aina Hollywoodissa kaupallisesta menestyksestä. Malick vetäytyikin Onnellisten ajan jälkeen syrjään, vietti aikaansa Pariisissa jaTexasissa, mutta pohti ja suunnitteli uusia elokuvaprojekteja. Silti me hämmästyimme, kun Terrence Malickin nimi palasi julkisuuteen sotaelokuva Veteen piirretyn viivan yhteydessä.
==========================================================================================
The Tree of Life on äärimmäisen tiukka, omalla tavallaan kaunis elämänvaltaus. Loistava Sean Penn näyttelee viidenkympin ikään päässyttä Jackia, jonka veli kuolee. Surullinen tapahtuma syöksee Jackin miettimään lapsuuttaan 1950-luvun Texasissa. Kysymys on miehen matkasta mielessään oman perheen elämään ja ennen kaikkea muusikkona elantoa hankkineen isän (Brad Pitt) todellisuuteen. Musiikki ei tuo rahaa perheelle, joten isä työskentelee pomona tehtaalla. Hän kasvattaa poikansa ankaralla kädellä, kun taas äiti (Jessica Chastam) tuo perhe-elämään lempeyttä ja sovinnollisuutta.
The Tree of Lifessä lapsuuden muistoihin kätkeytyy usko luonnon merkitykseen. Näyttäisi, että Terrence Malick purkaa omaa lapsuuttaan Texasissa. Harvassa nykyamerikkalaisessa elokuvassa luonto on niin merkittävässä asemassa kuin nyt Malickilla. Ajoittan tulee mieleen Robert Redfordin hieno A River Runs Through It (1992), jossa kuvataan nuoruutta ja perhokalastusta. Terrence Malickilla kuten Redfordilla on uskomattoman läheinen suhde amerikkalaiseen maisemaan. Kuin molemmissa elokuvissa kuulisi Jumalan kuiskaukset. Tosin Malickin elokuvan perussävy on pessimistinen: Isän opetukset periksiantamattomuudesta eivät sittenkään ole saavuttaneet pysyvyttää Jackin omassa elämässä.
The Tree of Life on hämmästyttävän rohkeasti muotoiltu elokuvateos. Terrence Malick luottaa kuvan voimaan, kuvan kykyyn "puhua" ja ilmaista. Emmanuel Lubecki on elokuvan kuvaaja, ilmeisesti nouseva kyky amerikkalaisessa elokuvassa. Lubeckin huikeat otokset täydennettynä hyvin valitulla musiikkitaustalla ja näyttelijöiden huippusuorituksilla takaavat todellisen elokuvaelämyksen.
Joku voisi pitää elokuvaa liian pitkänä, mutta itse ajattelin elämän puun erilaisia haaroja seuratessani halunneeni katsoa vielä jotakin lisää. Mutta pulinat pois, kyllä Terrence Malick on ohjannut elokuvan, joka jää nykyamerikkalaisen filmin historiaan American Beautyn, Tuntien ja Lost in Traslationin ohella.
Ajankohtainen kommentti
Yle TV2:n perjantain Pressiklubi on ollut viikon odotetuin ohjelma. Syyskauden alkaessa ohjelma on menettänyt jotakin aikaisemmasta tasostaan. Ihmetellä täytyy, että kommentaattoriksi hyväksytään Matti Apunen, joka ei ole enää journalisti, vaan elinkeinoelämän puhemies. Toisaalta viime perjantain ohjelmassa vieraili Timo Soini, josta on tulossa Ylen lemmikki. Jotenkin vaikutti, että Ruben Stiller on joutunut viihteellistämään ohjelmaansa. Hauskanpito on etusijalla, kun ennen rautainen asia oli pääosassa. Toivotaan, että Pressklubista ei tule täysin viihteellistä asiaohjelmaa. Todellinen, vakava kulttuurin ja median seuraaminen näyttää painottuvan Ylessä pelkästään radion puolelle.
2 kommenttia:
Pidän sekä Veteen piirretystä viivasta että The New Worldista enemmän kuin noista Malickin kahdesta ensimmäisestä klassikosta. Veteen piirretty viiva on ihan uskomaton, ei muita vastaavia elokuvia ole ollenkaan.
En osaa vielä sanoa monenneksiko tämä uusin sijoittuu Malick-listalla. Mutta kuitenkin mies tehnyt jälleen omaperäisen elokuvan, kyllä ottaisin ne kaikki autiolle saarelle.
Pressiklubista: Olen ohjelman toimittajana vähän jäävi arvioimaan ohjelman tason laskua yleisellä tasolla. Kiinnittäisin kuitenkin huomion kohtaan "todellinen, vakava kulttuurin ja median seuraaminen", joka mielestäni kiteyttää esitetyn kritiikin kärjen, etenkin kun paheksunnan kohteeksi kohoaa jo aiemmin "hauskanpito."
"Vakavuus" vaikuttaa siis olevan ehto sille, että asioita voidaan käsitellä "todellisesti". Tämä ajatus on toki ollut, kuten Mihail Bahtin on huomauttanut, vallitseva ajattelutapa noin suunnilleen Descartesista alkaen. Olemme kaikki oppineet esimerkiksi, että komediat ovat vähäarvoisempi elokuvan laji (olkoonkin, että tietyt poikkeukselliset komediat voivat saavuttaa jotain "vakavien" elokuvien glooriasta). Kuitenkin voidaan väittää, että kyseessä on pikemminkin tottumus kuin varsinainen luonnonlaki. Kepeä, komiikkaa hyödyntävä lähestyminen voi olla mielekäs toimintamalli myös tärkeissä aiheissa.
Lyhyesti: muodon keveys ei tarkoita automaattisesti sisällön keveyttä, eikä vakavuus automaattisesti osoita, että asia tulee käsitellyksi hyvin. Kuten sanottu, olen tietenkin jäävi sanomaan, voihan se olla paskaa koko ohjelma. Se ei kuitenkaan ole sitä siksi, että mukana on keveämpiä, esimerkiksi komiikkaan pohjaavia tapoja käsitellä aiheita. Jos taso on laskenut, se johtuu toimittajamateriaalin heikkoudesta.
Korostettakoon vielä, etten tässä sano, etteikö kritiikki voisi hyvin pitää paikaansa. Halusin ainoastaan tuoda esiin näkökulman siihen, miten kulttuurissamme hyvin laajasti oletetaan vakavuuden automaattisesti todistavan merkittävyydestä.
Lähetä kommentti