ALLEN GINSBERGIN HUUTOJA * * *

Loppukevään mielenkiintoinen vaihtoehtoelokuva Howl eli Huuto tulee Yhdysvalloista. Tuskin se sanoo monellekaan mitään, mutta kirjallisuuden ystävät ja etenkin 1950-luvun amerikkalaisen beatrunouden tuntijat saattavat huudahtaa: Hyvä ihme, onko Allen Ginsbergistä tehty elokuva!
Kyllä on - eikä aivan huono. Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin ohjaama Howl keskittyy 1950-luvun alkupuolen ja puolivälin New Yorkiin, jossa nuori Allen Ginsberg lausuu runojaan sofistikoidulle
newyorkilaisyleisölle. Kiinnostus on iso. Ginsbergiä ihmetellään, mutta myös juhlitaan. Allen
Ginsberg tuli New Yorkin humuun Newarkista. Hän opiskeli 1940-luvun lopulla Columbian yliopistossa. Siellä hän tapasi jo tulevia beatkauden tekijöitä. Allenin isä oli tunnettu runoilija. Äiti Naomi oli mielisairas. Allen kirjoitti äidistään runon Kaddish, joka on suomennettu.
Allen Ginsberg oli homo. Hän ei peitellyt sukupuolista suuntautumistaan. Suurkaupungin vapautuneessa todellisuudessa hän löysi ainakin kapean elämänpiirin, jossa homot voivat liikkua. Beatsukupolven ääni ja vimma todellistui läpinäkyvästi 1950-luvun New Yorkissa. Epsteinin ja Friedmanin elokuvasta näkee, miten runoudessa oli pystytty luomaan jotakin uutta - ja
hyökättiin rohkeasti vallitsevia sovinnaisia arvoja vastaan.
Allen Ginsberg ystävystyi Neal Cassadyn, kirjailija William S. Burroughsin (Alaston lounas), runoilija Lawrence Ferlinghettin ja kuuluisan "On the Road -romaanin (1957) tulevan tekijän Jack Kerouacin kanssa. Howl-elokuvassa Kerouacia esittää Todd Rotondi, Andrew Rogers on Ferlinghetti ja Jon Prescott hurmaa velikulta-Cassadyna. Kerouac ikuisti hänet On the Road -romaaniin
käyttäen nimeä Dean Moriarty.
"Huuto" (1955) oli Allen Ginsbergin (1926-1997) maineikas läpimurtorunoteos. Sitä en koskaan lukenut, mutta sain isältä joululahjaksi 1963 toisen teoksen "Kuolema Van Goghin korvalle". Se ilmestyi vuonna 1956 Yhdysvalloissa. Siitä otettiin uusintapainokset 1959 ja 1961. Meillä tuon runoteoksen julkaisi turkulainen Kustannusliike Tajo. Suomentaja oli amerikkalaiseen kirjallisuuteen syvästi perehtynyt Anselm Hollo. Kokoelman nimirunossa Ginsberg tykittää: "Runoilija on hän joka Näkee. Raha on laskenut Amerikan sielun. Kongressi on raivannut tiensä iäisyyden partaalle ja
presidentti on rakentanut Sotakoneen jolla voi oksentaa Venäjän ulos Kansasista. Amerikan vuosisadan on pettänyt hullu senaatti joka ei enää makaa vaimonsa luona..."
Huuto-elokuvan lopputekstit kertovat, että käännös on mukailtu Anselm Hollo
suomennoksen pohjalta. Minulla ei ole kirjahyllyssä "Huutoa", joten en pysty  tarkistamaan, miten Hollo pystyi suomentamaan 1960-luvulla Ginsbergin rohkeat ja häkellyttävät kielikuvat. Elokuvan suomalaisissa teksteissä on ilmeisesti voitu pysyä runojen alkuperäisessä asussa, koska esimerkiksi homouteen liittyvät ilmaisut on lupa kääntää. Toista oli 1960-luvun alussa: Kielenkäytön
tabuja ei niin vain vielä murrettu. Ja olihan homoseksualismi laissa kriminalisoitu.
Epsteinin ja Friedmanin elokuvassa keskitytään suorasti runoilijan seksuaalisuuteen, kirjoittamisen iloon ja tuskaan, rahattomuuden arkipäiviin, miehisen kehon ihailuun ja ystävyyteen. Ginsbergin lausuntasessiot antavat hyvän kuvan runouden iskuista ja sivalluksista kuin ajan ilmapiiristä ja
Amerikan vanhoillisuudesta. Jännittävän äänen omaava James Franco tulkitsee mallikelpoisesti Allen Ginsbergiä.
Tärkeä episodi elokuvassa on lokakuussa 1957 tapahtunut pidätys, sillä Ginsbergin runoja ei hyväksytty vanhoillisissa piireissä. Niitä pidettiin rivoina ja epäsiveellisinä. Oikeudenkäynti oli positiivinen sananvapauden voitto, sillä tuomari Clayton W. Horn päätti, että Ginsbergin runot eivät ole säädyttömiä. Amerikka on aina kunnioittanut ilmaisun vapautta.
Allen Ginsberg kirjoitti Van Gogh -kokoelmassaan, että hänellä on Kyyhkysen valitus ja Hurmion sulka. Ginsbergin mukaan toden kirjallisuuden julkaisupäivä
on vallankumous ja marihuana on hyvänsuopa huumausaine mutta J. Edgar Hoover
pitää tappavaa visikiään parempana. Hän kirjoitti, että Venäjän ja Aasian hallitukset nousevat ja kaatuvat mutta Aasia ja Venäjä eivät kaadu. Että Hollywood jonka filmit juuttuvat Jumalan kurkkuun mätänee iäisyyden tuulimyllyssä. Ottakaapa mallia nykyrunoilijat.  Howl-elokuvan ilmaisulliset ratkaisut ovat kiinnostavia. Allen Ginsbergin elämän ja runouden ympärille kiertyvä kertova draamallinen kehikko rikotaan useasti sarjakuvaanimaatoilla. Täytyy sanoa, että ne tuovat bonusta elokuvaan, joskin ne myös lisäävät sekavuutta. Elokuvan kokonaisuutta ajatellessaan täytyy
todeta, että Espstein ja Friedman ovat jääneet puolitiehen. Ehkä painotuksia olisi pitänyt miettiä käsikirjoitusvaiheessa vielä kerran.
Uskon kuitenkin, että Howl-elokuva voi innostaa valikoivia nuoria katsojia uudelle matkalle beatrunouteen ja Allen Ginsbergin taiteeseen. On aivan tuoretta Ginsbergin jytyteksti, niin kuin tällainen kommentti "Kuolema van Goghin korvalle" -teoksessa: "Rahaa! Rahaa! Rahaa! Illuusion kirkuvanhullut
taivaallista rahaa! Rahaa tyhjästä, nälästä, itsemurhasta! Turmion rahaa! Kuoleman rahaa!"

Ajankohtainen kommentti

Kun mediakonserni Sanoma, jonka valtalehdessä Helsingin Sanomissa allekirjoittanut oli töissä 26 vuotta, myi Finnkinon ruotsalaisille sijoittajille, kauppa sivuutettiin pelkkänä talousasiana. Viime perjantaina Sanoma myi suomalaisen kulttuurin ja kirjallisuuden kivijalkoihin kuuluneen
WSOY:n yleisen kirjallisuuden ruotsalaiselle Bonnierille (omistaa Suomessa kustannustalo Tammen ja tv-yhtiö MTV3:n), niin Helsingin Sanomissa tapausta käsiteltiin sivukaupalla. Myös WSOY:n historia ja merkittävät kirjailijat tuotiin ansiokkaasti esille.
Finnkinon kaupan yhteydessa olisi voitu samalla tavalla kartoittaa suomalaisen elokuvakulttuurin menneisyyden polkuja. Olisi voitu käsitellä Kinostoa, Mäkelöiden sukua elokuvaliiketoiminnassa ja olisipa voitu palata 1920-luvulle, kun yrityksen kantaisä Väinö Mäkelä aloitti elokuvateatteritoiminnan Porissa ja Raumalla. Olisi voitu kertoa elokuvia aikanaan maahantuoneesta Mäkelöiden Filmipajasta ja Mauno Mäkelän hellimästä Fennada-Filmistä, joka oli kolmas
keskeinen elokuvatuotantoyhtiö suomalaisen elokuvan kultakaudella. Näin ei
tehty. Mitä tästä opimme? Joko valtalehden elokuvatietoisuus on nykyisin hataraa tai elokuvaa ei enää arvosteta kulttuurina? Se kun on sellaista vähätuottoista bisnestä, jota pidetään yllä veikkausvoittorahoin. Finnkinon myyminen ruotsalaisille oli siis läpihuutojuttu, joka ei aiheuttanut minkäänlaista myrskyä elokuva-alan vesilasissa. Koska meillä ei ilmesty kriittistä ja nopeasti muutoksiin reagoivaa elokuvalehteä, niin hiljaisuus jatkuu edelleen. Se on sääli.
Yhtä asiaa en ymmärrä: HS:n pääkirjoituksessa (30.4. 2011) kerrotaan, että Sanoma keskittyy muutama vuosi sitten laaditun strategian mukaan kuluttajille suunnattuun mediaan ja oppimateriaaliin. Eikö siis kotimainen kirjallisuus ole suunnattu kirjoja ostaville kuluttajille? Eivätkö Finnkinon helsinkiläisten teattereiden Kino-Palatsin ja Tennispalatisin nuoret popcorn-katsojat ole
kuluttajia - jopa suurkuluttajia?