LUCHINO VISCONTIN ELOKUVIA ARKISTOSSA

Elokuvateatteri Orionin syyskausi alkaa elokuun lopulla. Orion on Suomen elokuva-arkiston, josta nykyisin käytetään nimeä Kava (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) oma teatteri. Syksyn ohjelmisto on monipuolinen, keskitytään niin maailman elokuvaan ja klassikoihin kuin kotimaiseen tuotantoon. Ranskalainen elokuva on vahvasti esillä, sillä Orionissa nähdään Ranskan sodanajan tuotantoa ja ohjaajista kunnioitetaan Jacques Tatia. Postimuseossa avataan Tati-näyttely. Koomikko-ohjaajan niukkaan mutta ainutlaatuisen täyteläiseen tuotantoon perehdytään syyskuussa Tati-seminaarissa.
Orionin muita ohjaajanimiä ovat Samuel Fuller, Kathryn Bigelow, Anne Wiezemsky, Aki Kaurismäki ja Andrei Tarkovski. Syksyn huipputapauksiin kuuluu eteläkorealaisen esittely. Maineikkaalta ohjaajalta Kim Ki-youngilta näytetään 1960 valmistunut, avioparin ja sisäkön suhdetta kuvaava Housemaid. Aikanaan Kim Ki-youngia pidettiin Luis Buñuelin eteläkorealaisena vastineena. Amerikkalainen Martin Scorsese innostui myös Ki-youngin Housemaidista. Arkisto on saanut käyttöönsä Scorsesen perustaman World Cinema Foundationin tuella entisöidyn kopion.
=====================================================================================================
Elokuvahistorian suurten ohjaajanimien pitäminen esillä on arkiston esityssarjojen perustehtäviä. Tati kuului suuriin, mutta syksyllä eletään myös italialaisen mestarin Luchino Viscontin (1906-1976) aikaa. Visconti aloitti ohjaajana Ossesionella eli Riivatuilla 1940-luvun alussa. Marxilaisen aristokraatin järkelemäinen tuotanto tulvii mestariteoksia. Hän ohjasi aina kuolemansa porteille, viimeinen teos, D´Annunzio -moraliteetti Rakkaus Roomassa valmistui 1976. Melkein kaikki Viscontin teokset, viitisentoista elokuvaa, olivat suurten aiheiden visuaalisesti komeita kudostuksia.
Oma suosikkini on 1960 julkaistu Rocco ja hänen veljensä, samalla laaja ja intiimi kronikka köyhän eteläitalialaisen perheen toiviomatkasta pohjoisen Milanoon. Elokuva on Viscontin täysi kuva italialaisuudesta, luokkaeroista, perheen sisäisistä jännitteistä, rakkaudesta ja intohimosta, nyrkkeilystä ja kuolemasta.
En menettäisi myöskään 1940-luvun lopun sisilialaisia kalastajia kuvaavaa Maa järisee -elokuvaa, joka on neorealistisen kauden perusteoksia. Samaa elähdyttävää voimaa sisältyy 1950-luvun alun Sensoon, Viscontin historialliseen elokuvaan, jossa Italia yhdistyy. Unohtumaton on 1960-luvun historiallinen kronikka Tiikerikissa, sekin ohjaajan näkemys risorgimentosta, saapasmaan yhdistymisestä.
Muita tärkeitä Visconti-elokuvia ovat raju, lähes rivo natsismin nousun analyysi Kadotetut (1969) ja tietenkin ikääntyvän taiteilijan kaipuuta ilmentämä Kuolema Venetsiassa (1971), joka perustuu Thomas Mannin novelliin. Elokuva todisti Viscontin kyvyn syväluotavaan henkilöohjaukseen ja halun työskennellä ulkolaisten näyttelijöiden kanssa. Dirk Bogarde on kuolematon Venetsiassa riipuvana säveltäjänä.
Mainittakoon Visconti-elokuvien muista ulkolaisista näyttelijöistä seuraavat: Farley Granger (Senso), Alain Delon (Rocco, Tiikerikissa), Burt Lancaster (Tiikerikissa, Intohimo ja väkivalta), Ingrid Thulin ja Bogarde (Kadotetut), Romy Schneider (Ludvig). Korostan kuitenkin, että Visconti tuli hyvin toimeen italialaisten Anna Magnanin, Alida Vallin, Marcello Mastroiannin, Claudia Cardinalen, Giancarlo Gianninin, Silvana Manganon ja Renato Salvatorin kanssa.
=====================================================================================================
Kuvaajat olivat olennaisia yhteistyökumppaneita Luchino Viscontille. Heistä ehdoton oli Giuseppe Rotunno, joka kuvasi Viscontille vuosina 1954-1969 elokuvat Senso, Valkeat yöt, Rocco, Tiikerikissa, Tuhon tähdet ja Sivullinen. Pasqualino de Santis vastasi kameratyöstä myöhäiskauden elokuvissa Kadotetut (osittain), Kuolema Venetsiasssa, Intohimo ja väkivalta ja Rakkaus Roomassa. Rotunno (s. 1923) työskenteli myöhemmin amerikkalaisessa elokuvassa (Syke ei sammu), mutta De Santis kuvasi muillekin italialaisille ja ranskalaisille ohjaajille, Francesco Rosille (Kristus pysähtyy Eboliin) ja Robert Bressonille (Paholainen luultavasti, Raha).

Ajankohtainen kommentti

Orionin syyskauden paljastavia sarjoja on "Kuukauden elokuva". Ohjelmasuunnittelijat ovat kysyneet Suomen elokuvaohjaajaliiton jäseniltä tärkeintä elokuvaa - "mikä siinä koskettaa, kiehtoo, häiritsee". Valintoja ovat suorittaneet nuoren polven ohjaajat, joiden listalla ei näy montakaan vanhempaa elokuvaa tai elokuvahistorian merkkityötä - siis sellaista teosta, joka kuuluu ohjaajan yleissivistykseen. Oikeastaan vain Hanna Maylett nostaa esille klassikon, Ingmar Bergmanin riipaisevan, Kuiskauksia ja huutoja (1972).
Kun näkee muiden valintoja (Blade Runner, Lost in Translation, Piano), niin herää epäilys, että suomalaiset nykyohjaajat eivät tunne elokuvan historiaa. Hyvä on, Saara Cantellin valinta Berliinin taivaan alla (1987) ansaitsee pian nuoren klassikon arvon.
=====================================================================================================
Aivan huikea on vanhemman polven ohjaajan, dokumentaristi Kanerva Cederströmin (s. 1949) arkiston syksyyn valitsema Carte blanche -lista. Mitä sanotte sellaisista aarteista kuin Enoni on toista maata, Rocco ja hänen veljensä, Balthazar, Pummi, Polttouunien aika, Asfalttiviidakko, Wagonmaster - aavikon sankari, Shakkikuume, Ugetsu - kalpean kuun tarinoita... Siinä on monipuolisuutta ja tasoa kerrakseen.

P.S. Lehtitiedot kertovat, että Solar-Filmsin valmistelema ja Renny Harlinin ohjaamaksi nimetty Mannerheim-elokuva on maksanut jo 4 miljoonaa euroa. Kuvauksiin ei ole silti vielä päästy. Parin vuoden ajan tuotantoyhtiö on lähettänyt medialle tiedotteita, joissa kuvataan projektin edistymistä ja kerrotaan eri rahoittajien sitoutumisesta. Nyt laarissa pitäisi olla saksalaista rahaa, nyt Hjallis Harkimo on luvannut panostaa euroja elokuvaan. Kysymys lienee silmänkääntötempusta: Sanoma omistaa ison siivun Harkimon Hartwall Areenasta ja elokuvien suomalainen levitys- ja esitysmonopoli Finnkino kuuluu myös Sanomien yritysryppääseen. Harkimon tullessa mukaan, Finnkinon ei tarvitse olla suorasti rahoittamassa projektia, josta kuulemme varmasti väliaikatietoja elokuvasyksyn vauhdittuessa.
Kukaan ei muuten mediassa kerro totuutta Mannerheim-elokuvan tulevasta ohjaajasta, joka tekee nykyisin - ja on tehnyt vuosia - pelkkiä floppeja Hollywoodissa. Tietenkin projektin ohjaajavalinnan ymmärtää, jos muistaa Harlinin ja Solar Filmsin pomon Markus Selinin toteuttaman, Suomen rajoilla poukkoilevan esikoisfilmin Born American, joka valmistui 1980-luvun lopulla ja edusti vastenmielisintä väkivaltaepiikkaa. Mannerheim-elokuvalla ei todellakaan ole hyvät lähtökohdat.