LEONARDO DI CAPRIO UNITRILLERISSÄ * *

Titanicista, 1990-luvun megamenestyselokuvasta tuli nuoren Leonardo di Caprion rasite ja voima. Hän on saanut valita aika omavaltaisesti rooleja ja elokuvia, saanut jopa ehdottaa aiheita ohjaajille. Toisaalta di Caprion nimi on houkutellut elokuvateatteriin nuoria, jotka eivät olisi tulleet katsomaan k.o. elokuvaa ilman ihailemaansa tähteä. Sellaisia ovat olleet Martin Scorsesen Lentäjä ja Suljettu saari. Ne ovat olleet liian haasteellisia ja vaikeita elokuvia katsojille, jotka odottavat aina uutta Titanicia tai di Capriota romanttisessa roolissa.
Martin Scorsesen elokuvissa esiintyminen on tehnyt hyvää Leonardo di Capriolle. Mestariohjaaja on pinnistänyt di Caprion talentin näyttelijänä jopa äärimmilleen. Heikompi ohjaaja on luottanut di Caprion karismaan ja jättänyt roolityöskentelyn trimmaamisen sikseen.
Christopher Nolanin uudessa elokuvassa Inception liikutaan jossakin Scorsesen ja keskinkertaisen ohjaajan välimaastossa. Elokuva ei ole suinkaan aivan huono, mutta jos ajatellaan, että Suljetussa saaressa di Caprio tunnisti joka kohtauksessa missä mennään, niin Inceptionissa hän on yhtä ymmällään kuin katsoja. Molemmissa elokuvissa on kysymys unesta - tai vosiko sanoa - ihmismielen harhautumisesta uskomaan painajaisiin tai ihmismielen sairastumisesta kadottamaan kosketus reaalimaailmaan.
Inception on vaarallinen ajatuskoe.
Leonardo di Caprio esittää Inceptionissa teollisuusvakoojaa, tulevaisuuden ajan palkkasoturia, jonka kohteena on yritysjohtajien mieli. Vakooja ryhmineen pyrkii pääsemään unien maailmaan. Hänellä on kyky vallata firmojen pomojen unet. Tällä tavalla hän hankkii ryhmineen tietoa, joka hyödyttää kilpailevia firmoja. Nyt ei siis tunkeuduta firmojen salaisiin teidostoihin, ei hankita jonkun firman työntekijän avulla tietoja, vaan unista tulee Juudaksia, jotka pettävät psykofyysisten lakien mukaan.
Brittilähtöinen käsikirjoittaja-ohjaaja Christopher Nolan (Memento, Yön ritari) on erikoistunut uniin ja muistoihin. Hän on halunnut laajentaa käsitettä elokuvasta unen kaltaisena kerrontamuotona. Tai sanoisinko - Nolanille ei ole riittänyt tieto, että elokuvaa voi usein pitää unen kaltaisena varjojen leikkinä valkoisella kankaalla. Eikä Nolan ole siinä mielessä perinteeseen uskova nykyohjaaja, että hän ilahduttaisi katsojia elokuvateoksensa kokonaisuuteen sisällytetyllä hätkähdyttävällä unijaksolla - kuin teki Alfred Hitchcock vuonna 1945 Spellboundissa, johon Salvador Dali sai suunnitella huiman unijakson.
=====================================================================================================

Christopher Nolan

Inceptionissa käytetään oivaltavasti elokuvan kieltä ja ominaispiirteitä. Se on tunnustettava. Christopher Nolan on kertonut kuvaavansa filmille ja välttämällä nykyistä huipputeknologiaa. Tämä tarkoittaa, että Nolan viihtyy jälkitöiden parissa elokuvalaboratoriossa, joita siis vielä löytyy.
Siinä mielessä Christopher Nolan on Hollywood-elokuvan suurta perintöä vaaliva ohjaaja. Eli: Niin kuin olivat ennen elokuvatuotannon lukuisat käsityöläiset, joilla oli omat ammattinimikkeet, niin Nolankin haluaa vastoin digimaailmaan hurahtaneita tekijöitä vielä uskoa, että elokuva voi olla 2010-luvulla eri taiteilijoiden ja teknikkojen luovaa ryhmätyötä.
Se on taas totta, että Inceptionissa näkyy raha. Christopher Nolanilla on ollut apunaan iso tuotantokoneisto, jonka pyörittäminen ei ole nappikauppaa. Jälleen tosin joutuu kysymään, onko haasteellisemman nyky-Hollywood -elokuvan tekeminen mahdollista vain megaluokassa. Inceptionissa kaikki kuva-alassa näyttää hurjalta ja suurelta. Ikään kuin ihmisen mieli voisi pullistella ja kehräytyä rajattomasti.
Christopher Nolan ei ole kuitenkaan naiivi ohjaaja, joka johdattaisi nuoren yleisönsä harhaan. Toki hän härnää ja ärsyttää, viihdyttää ja pelottaa elokuvallaan, mutta hän pysyttelee koko ajan valitsemansa lähtökohdan rajoissa: Tämä on unta, heranjestas pelkkää unta.

Ajankohtainen kommentti

Kesän elokuvateatteriohjelmistoa on hallinnut Helsingissä kaksi teosta, jotka kertovat jotakin olennaista pelkäksi popcornilla höystetyksi massakulttuuriksi juuttuneesta elokuvasta. Ne ovat Sex and City 2 ja Knight and Day. Loppukesällä mukaan on tullut kolmas elokuva, tuo Inception. Muodikasta on tietenkin puhua populaarikulttuurista, jotta nykyelokuvalle saataisiin arvoa, jotta elokuvasta ei tarvitsisi puhua taiteena. Kun se taide on vain sitä korkeakulttuuria, johon emme halua koskea puutarhahansikoillamme. Ja massakulttuuri-sanaa saatetaan vieroksua tänä yksilöllisyyden aikakautena. Populaarikulttuuri-sana kertoo asian kauniimmin.
Sex and City 2, Knight and Day ja Inception edustavat sitä elokuvan massakulttuuria, jota tuotetaan ja levitetään globaalisti Hollywoodista. Mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessäviidessä vuodessa, siitä kun Steven Spielbergin Tappajahai aloitti yleisömagneettien maailmanlaajuisen massakiertokulun. Itse massaelokuvien aihevalinnoissa ja sisällössä on tapahtunut muutos. Elokuvista on tullut yhä vanhoillisempia ja yllätyksettömimpiä.
Sex and City 2 on kuin tv-sarjan kierrätystuote, tosin vielä trendikkäämpi, vielä sujuvampi, vielä esine- ja vaatemaailmaltaan ehompi. Knight and Day on aikaisempien megatrillereiden jatkotuote, jonka ainoa silmiin pistävä asia on Tom Cruisen näyttelijäkykyjen rappio. Tai sitten hän on käyttänyt Kimi Räikköstä uutena puheilmaisun opettajanaan.
Kolmikosta Inception on tavallista välkympi, mutta siinäkin kaikki tuleva selitetään jo alussa. Yllätykset ovat erikoistehosteellisia, eivät juonellisia tai sisällöllisiä. Niin, ja miksi aseet puhuvat sitten, kun mitään muuta ei olle keksitty.
=====================================================================================================
Vaarallisinta helsinkiläisessä valkokangasmaailmassa on yksipuolistuminen. Kahdessa multiplex-kinossa vallitsee Hollywoodin massakulttuurin ylivalta. Joku voisi puhua popcornviihteen totalitarismista. Joku voisi huomauttaa, että jos nykynuoriso haluaa popcorninsa, limpsansa ja kankaan megapäristyksensä, niin sille pitää antaa se. Toinen saattaisi vastata: Miksi valkokangaselokuva kadotti sukupolviliikkeensä, muuttui nuorille suunnatuksi massaviihteeksi ja karkotti kaupungeista taiteellisesti uudistavat ja yllätykselliset elokuvat. Niin, miksi?
Ei riitä, että todellisten elokuvataiteilijoiden elokuvia tuodaan dvd-versioina levikkiin. Ei riitä, että on Orionin sarjat, Rakkautta & Anarkiaa ja Espoo Ciné-filmit, vaan Suomen pääkaupunkiin pitää saada ainakin yksi suuren maailman mukainen laatuelokuvateatteri. Helsinki ei ole Lontoo, Pariisi tai New York, mutta Helsingin kaupunki, Suomen elokuvasäätiö ja opetusministeriö voisivat osoittaa edes sen verran kulttuuritahtoa, että Lasipalatsin Bio Rex saataisin jälleen kunnon elokuvatoiminnan käyttöön.
Kohta maastamme katoavat elokuvaihmiset, jotka osaisivat hankkia maailmalta tuota laatua ja suunnitella järkeviä elokuvaohjelmistoja muidenkin kuin massakulttuurin viihdearvojen mukaan. Säälittää myös nykyisiä aitoja elokuvakriitikoita, joilla ei ole juuri mitään tekemistä nykyisten multiplexien tarjonnan massamaailmassa.