Tolstoin viimeiset koetukset * * *









Maaliskuussa esittelin elokuva-arkiston eli kavan Leo Tolstoin -elokuvien sarjan. Sen tueksi on kaupalliseen teatteriohjelmistoon saatu Michael Hoffmanin ohjaama siisti epookkidraama Viimeinen asema, jossa vanha Tolstoi riuhtoo viimeisiä elinpäiviään. Venäjän kirjallisuuden suuri tekijä ja vaikuttaja Leo Tolstoi kuoli 1910 rautatieasemalle. Hän oli lähtenyt pakomatkalle, koska ei ollut yhtä mieltä vaimonsa kanssa kirjallisen perinnön taloudellisen osuuden jaosta.

Michael Hoffman on epätasainen, Honolulussa 1957 syntynyt amerikkalainen ohjaaja. Hoffman on osoittanut aikaisemminkin kiinnostuksensa kirjallisiin aiheisiin. Aivan 1990-luvun lopulla Hoffman ohjasi William Shakespearen Kesäyön unelman. Se oli laaja ja lattea epookkituotanto. Vahva näyttelijätyö ja muhevat lavastukset erottuivat. Shakespeare-sovituksena elokuva jäi kyllä pinnalliseksi. Näytti kuin Hoffman, joka aikaisemmin oli ohjannut satiirin Soapdish television sarjafilmien tähdistä, ei olisi ymmärtänyt kovin paljon Shakespearen tekstistä.
Viimeinen asema on turvallisempi kirjailijaelokuva. Leo Tolstoin viimeiset päivät avataan kirjailijan avuksi saapuvan sihteeeri Valentinin (James McAvoy) näkökulmasta. Toinen viimeisen aseman ryydittäjä on Tolstoin vaimo Sofia (Helen Mirren). Myös Tolstoin uskottu Vladimir (Paul Giamatti) liikkuu talossa.
Iäkäs Christopher Plummer (s. 1927) on muotoutunut viimeistä piirtoa myöten Leo Tolstoiksi, joka halusi vaikuttaa yhteiskunnallisesti Venäjän tilanteeseen. Sofian kanssa jouduttiin kipakoihin riitoihin. Sovittelijoita tarvittiin, mutta nuori sihteeri ei ehkä tajunnut, mitä hänen pitäisi olla mieltä kirjailijan radikaaleista ajatuksista. Hoffman nostaa ansiokkaasti elokuvan pääajatukseksi yksityisten tarpeiden ja yleisten velvollisuuksien ristiriidan.
Viimeinen asema on sympaattisesti vanhanaikainen epookki- ja ihmissuhdedraama. Jälleen Michael Hoffman luottaa mutkattomaan kerrontaan, tarkkoihin lavastuksiin ja näyttelijätyöhön. Elokuvan katsomisedellytyksiä parantavat selvästi erinomainen Helen Mirren, jonka sukutaustaa löytyy Venäjältä, ja ikään kuin jäähyväistyönsä varmuuden vuoksi tekevä kanadalaissyntyinen Christopher Plummer. Suuri elokuvayleisö muistanee hänet Sound of Musicin (1965) paroni von Trappin roolista.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset dokumenttielokuvat ovat saaneet hyvin katsojia valkokankaalla. Se on ennenkuulumatonta, sillä dokumenttielokuvan levityskanava on ollut yleensä televisio. Kohudokumentti Reindeerspotting - pako joulumaasta on ollut viikonloppuisin jopa kolmannella sijalla katsotuimpien elokuvien listalla. Tämä Joonas Neuvosen ohjaama K-18 -dokumenttielokuva kertoo rovaniemeläisten narkkarien synkästä arjesta. Monet elokuvan nähneet ovat puhuneet oksettavasta katsomiskokemuksesta.
Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumentti Miesten vuoro on mennyt yllättävän pitkään helsinkiläisessä kinossa. Kävin katsomassa sen pari viikkoa sitten, ja Kino-Palatsi Yhdeksässä oli mukavasti katsojia. Aihe kiinnostaa, sillä tekijät ovat vieneet kamerat yleisiin ja yksityisiin saunoihin. Löylyn innoittamina ja kaljapullo kädessä miehet, niin nuoremmat mutta ennen kaikkea vanhemmat, puhuvat elämästään ja kohtaloistaan.
Miesten vuoro on omistettu suomalasielle miehelle. Elokuva on aito ja rehellinen, joskin se olisi kaivannut vielä hiukan lisää särmää ja monivivahteisuutta. Tällaisenäkin Lapista Helsinkiin ja takaisin pohjoiseen kulkeva elokuva toimii hyvin. Miesten kertomukset ovat aika lailla surullisia - menneestä elämästä löytyy onnettomuuksia, tragiikkaa, avioeroja ja kyvyttömyyttä hallita omaa elämää. Niin, ja kalliolaisessa saunassa ehkä kolmekymppinen eronnut isä melkein itkee, kun ei saa enää tavata lastaan.
Hauska yksityiskohtakin on mahtunut Miesten vuoroon: maaseudun mies asuu karhun kanssa, pennusta kasvattamansa otso on haka särkemään esineitä, mutta isännälleen se ei tee mitään pahaa. Elokuvan lopun kuorolaulukohtaus sykähdyttää.