Scorsese suljetulla sairaalasaarella * * * * *






Italialaisten maahanmuuttajien poika, New Yorkin "Pikku-Italian" Elizabeth Streetin kasvatti Martin Scorsese (s. 1942) on viimeisiä suuria amerikkalaisia ohjaajia, todellinen filmihullu ja auteur, jolle elokuvataiteen historia on läpikotaisin tuttu. Kuka voisi olla arvostamatta Scorsesen elokuvia kuten Sudenpesä (1973), Alice ei asu enää täällä (1974), Taksikuski (1975), Kuin raivo härkä (1980), Koomikkojen kuningas (1982), Suuret setelit (1986), episodielokuva New York Storiesin osuus Life Lessons (1989), Cape Fear (1991) Viattomuuden aika (1993), Kasino (1995). Huomaan päättäneeni listan 1990-luvun puoliväliin. Sen tähden täytyy kysyä, onko Scorsesen tahti hiipunut? Ei missään nimessä, jos ajattelen Martin Scorsesen uutta, mestarillista ohjaustyötä Suljettua saarta. Sitä ennen valmistuneista tuoreista Scorsese-elokuvista Lentäjä (2004) oli mahtava studiotyö, mutta jotenkin muotopuoli ja sisällöltään hiukan tasapainoton. Vuoden 2006 tarinakehittelyltään juonikas The Departed toimi suhteellisen hyvin, mutta jokin lisäarvo siitäkin puuttui. Suljettu saari on parasta Scorsesea vuosiin. Se on kiehtova osoitus Scorsesen taidosta ohjata niin studiossa kuin ulkona, luoda Hollywoodin kulta-ajalle ominaista perinteistä kerrontaa (elokuvan tärkeitä luontoelementtejä ovat vesi, myrsky ja kalliot). Scorsese viittaa elokuvassaan etenkin Alfred Hitchcockin traditioon. Robert Richardsonin kamera kulkee käytävillä ja majakan kallioilla kuin Robert Burksilla Linnuissa, ja näkökulmatekniikka toimii. Musiikkitaustan valinneen Robbie Robertsonin iso linja viittaa Hitchcockin kuuluisan vakiosäveltäjään Bernard Herrmanniin (muistettakoon, että Herrmann loi Taksikuskin musiikin ja Scorsese ohjasi 1970-luvun lopulla dokumenttifilmin Robertsonin The Band -yhtyeestä).
Suljettu saari ajoittuu vuoden 1954 paranoian ja kommunistivainojen Amerikkaan. Leonardo Di Caprio esittää Liittovaltion poliisia, U.S. Marshal Ted Danielsia, joka saapuu tutkimaan suljetun mielisairaalasaaren outoja tapahtumia. Saari sijaitsee jossakin Bostonin edustalla. Daniels ja partneri (Mark Ruffalo) tulevat saarelle, koska sairaalasta on kadonnut naispotilas. Saarella he kohtaavat hulluuden ja synkkyyden piirin, josta on pakko päästä jossain vaiheessa ulos. Toisaalta herää kysymys, onko Ted Daniels hoidettavana saarella.
Kuinka ovelasti Scorsese kehittelee palapeliään ja ikään kuin 1940-luvun amerikkalaisen film noir -suuntauksen kunniaksi kuviot sotketaan niin perusteellisesti, että teatterista ulos tullessaan katsoja ei osaa sanoa täysin varmasti, mistä tässä oli kysymys. Tämä oveluus on kuitenkin Scorsesen vimmaisen elokuvan voima. Kerrankin näkee uuden elokuvan, jossa asioita ei ole pureskeltu valmiiksi katsojalle.
====================================================================================================

Martin Scorsesella ei ole pääosaan kohta jo kahdeksassakymmenessä elokuvassa esiintyneen Robert De Niron kaltaista loistavaa luonnenäyttelijää, jonka hermoherkkä, maaninen ja laaja-alainen ihmiskuvaus ilmeni huikeimmillaan Taksikuskin Vietnam-veteraani Travis Bicklenä ja Kuin raivo härän keskisarjan nyrkkeilijäkomeetta Jake La Mottana. Ei aivan ! Vaikka uutta De Niroa ei enää tule, niin Leonardo DiCaprio pääsee häntä vaaksan mitan päähän. DiCaprio tulkitsee tehokkaasti sotatraumaa kantavaa ja vaimonsa (Michelle Williams) kuolemaa surevaa miestä (oli vapauttamassa sodan lopussa Dachaun keskitysleiriä). DiCapriosta on tulossa Martin Scorsesen uusi luottonäyttelijä. Hänen olemuksestaan irtoaa räjähtävä monisykkeisyys ja karisma, armolahja.
Suljetun saaren hurjan palapelin keskeltä erottuu lukuisia hienoja sivuosanäyttelijöitä - niin kuin sairaalan johtajaa esittävä Ben Kingsley ja arvoituksellisena lääkärinä toimiva Max von Sydow. Michelle Williams on hyvä valinta Danielsin vaimoksi, joka ilmestyy ajoittain varoittamaan leskimiestään. Onko kysymys Danielsin hallusinaatioista vai painajaisista, jotka ovat johtamassa häntä hulluuden syövereihin?
Elokuvan taidokkaasta leikkauksesta vastaa jälleen Martin Scorsesen koulutoveri ja lukuisten elokuvien yhteistyökumppani Thelma Schoonmaker (s. 1945). Shoonmaker oli aviossa vuosina 1984-1990 Michael Powellin kanssa eli aina kuuluisan brittiohjaajan kuolemaan saakka. Scorsesen Kuin raivo härkä -elokuvasta Schoonmaker voitti 1980 parhaan leikkauksen Oscarin. Samoin Scorsesen The Departed (2006) toi Shoonmakerille himoitun pystin. Myös Scorsese voitti elokuvasta vihdoinkin ohjauksen Oscarin.

Ajankohtainen kommentti

Juuso Ala-Kyyny on tehnyt ison työn kokoamalla kriitikoilta listat vuosituhantemme ensimmäisen vuosikymmenen parhaista elokuvista. Ulkomaisten elokuvien listalle sai valita kymmenen suosikkia. Kotimaisiin riitti kolme. Huomaan nyt, että ulkolaisten listalle ei ole päässyt yhtään omaa suosikkiani. Ala-Kyynylle lähettemälläni listalla oli sellaisia elokuvia kuin The Dreamers, Puhu hänelle, Tunnit, Viisi vuodenaikaa jne.
Kotimaisissa sattuma oli parempi. Kelpuutin omalle listalleni elokuvan Mies vailla menneisyyttä. Se nousikin lopullisen kokoamalistan kärkeen. Omalle listalleni valitsemani Paha maa kiilasi kakkoseksi.
Tässä kyselyn lopulliset tulokset.

2000-2009 kymmenen parasta ulkolaista elokuvaa:
1) In the Mood for Love (Wong Kar-Wai, 2000), 141 pistettä
2) Mulholland Drive (David Lynch, 2001), 139
3) Dogville (Lars von Trier, 2003), 89

4) Pan's labyrinth (Guillermo del Toro, 2006), 81
5) Lost in Translation (Sofia Coppola, 2003), 69
6) Dancer in the Dark (Lars von Trier, 2000), 62
7) Menetetty maa (Ethan & Joel Coen, 2007), 61
8) Sideways (Alexander Payne, 2004), 60
9) Meidän musiikkimme (Jean-Luc Godard, 2004), 60
10) Muiden elämä (Florian Henckel von Donnersmarck, 2006), 59

2000-2009 kymmenen parasta kotimaista elokuvaa:
1) Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki, 2002), 458 pistettä
2) Paha maa (Aku Louhimies, 2005), 136
3) Melancholian 3 huonetta (Pirjo Honkasalo, 2004), 110

4) Postia pappi Jaakobille (Klaus Härö, 2009), 104
5) Laitakaupungin valot (Aki Kaurismäki, 2006), 102
6) Joki (Jarmo Lampela, 2001), 94
7) Musta jää (Petri Kotwica, 2007), 91
8) Näkymätön Elina (Klaus Härö, 2002), 52
9) Muukalainen (Jukka-Pekka Valkeapää, 2009), 50
10) Tyttö sinä olet tähti (Dome Karukoski, 2005), 48
10) Miehen työ (Aleksi Salmenperä, 2007), 48

Jos haluaa tutkia äänestyksen tuloksia tarkemmin kannattaa siirtyä blogisivulle 00-luku.blogspot.com.

P.S. Markku Lehmuskallio (s. 1938) on kolmenkymmenenviiden vuoden ajan ohjannut ansiokkaita ja persoonallisia suomalaisia dokumenttielokuvia. Korpinpolska 1980-luvun alusta ja kainuulaisen kuvataiteilijan Niilo Hyttisen ympärille kietoutuva Sininen imettäjä (1985) olivat erinomaista Lehmuskalliota. Ohjaaja rikkoi niissä dokumenttielokuvan totuttuja rajoja. Myös Inuksuk (1988) ja Kadotettu paratiisi (1994) vakuuttivat.
Viime vuosina Markku Lehmuskallio on ohjannut elokuvia vaimonsa, nenetsi Anastasia Lapsuin (s. 1944) kanssa. Kaksikon dokumentaarisissa elokuvissa on kuvattu nenetsien, pienen Jamalin niemimaalla Siperiassa asuvan alkuperäiskansan elämää ja etnistä asemaa suuren Venäjän puristuksessa. Lapsuin ja Lehmuskallion uusin elokuva Sukunsa viimeinen kuvaa nenetsien ja Neuvostoliiton törmäyskurssia. On hienoa, että etenkin nenetsinaisten voimaa kuvaava Sukunsa viimeinen on päässyt meillä teatterilevikkiin.