Tervetuloa ikävä (Bonjour tristesse, USA 1957) ohjaus: Otto Preminger, käsikirjoitus: Arthur Laurentz - Françoise Saganin romaanin mukaan, kuvaus: Georges Parinal, musiikki: Georges Auric, alkutekstit: Saul Bass, pääosissa: Deborah Kerr (Anne), David Niven (Raymond), Jean Seberg (Cecile), Mylene Demongeot (Elsa), tuotanto: Columbia.
Itävaltalais-amerikkalainen, Itävalta-Unkarin menestyneen lakimiehen poika Otto Preminger (s. 1905) oli suuressa suosiossani 1960-luvun alkupuolella. En ollut nähnyt montakaan Premingerin elokuvaa, mutta yksi yli kaiken teki vaikutuksen: Paul Newmanin näyttelemä Exodus (1960), Leon Urisin romaaniin perustuva suurelokuva.
Otto Preminger oli onnistunut edellisenä vuonna raiskaustapausta käsittelevässä Erään murhan anatomiassa, jonka olin nähnyt koulukaupungissani. Preminger olikin vahvassa vedossa 1950-luvun Hollywood-elokuvassa, mutta en tiennyt mitään hänen kuuluisasta amerikkalaisesta läpimurtoelokuvastaan Laurasta, muotokieleltään hyvin haastavasta rikos-mysteeristä, jota pidetään 1940-luvun film noir -genren kaikkein loistokkaimpana saavutuksena. Sen verran tiesin Exodusta ensimmäisen kerran katsoessani, että Preminger opittiin tuntemaan objektiivisen elokuvan mestarina. Enkelin kasvot, Viattomuus kadulta, Joki, jolta ei ole paluuta, Kultainen käsivarsi ja tietenkin suosikkini Tervetuloa ikävä olivat komeita näyttöjä Premingerin laaadukkaasta viisikymmenluvusta.
=====================================================================================================
Tervetuloa ikävä välttää kaiken Hollywood-sovinnaisuuden. Se voisi olla Ranskan uuden aallon ohjaajan elokuva, sillä niin suorasti ja valloittavasti Preminger on muuntanut kuviksi Saganin raikkaat ranskalaiset juoni- ja teemakuviot. Se on myös kiehtovimpia isän ja tyttären ystävyyssuhteen kuvauksia. Saganilaisittain elokuvaan liittyy uhkarohkeitakin ihmisuhdejännitteitä.
Näin elokuvan ensimmäisen kerran 20.3. 1966 AFK:n (Akateeminen Filmikerho) näytännössä, jotka järjestettiin Kalevankadun alkupään Elysee-elokuvateatterissa. Olin noihin aikoihin töissä Suomen Elokuva-arkistossa ja kirjoitin elokuvasta Uuteen Suomeen. Elokuva-arkiston näytännöt, AFK, Helsingin lukuisten elokuvateattereiden esitykset, Goethe-Instituten saksalaissarjat ja Kulttuuritalon neuvostoelokuvan esittelyt olivat nuoren entusiastin "elämän yliopistot". Mitä siitä, jos opiskelut yliopistolla sakkasivat, jos saattoi nähdä Jean Sebergin modernin naishahmon Elyseen valkokankaalla.
Raymondin ja Cecilen suhde on läheinen - nyt voisi jopa puhua insestiin viittaavista alhioista. Preminger ei ole aivan uskollinen romaanille, sillä hän rikkoo lineaarisen kerronnan ja hyödyntää omalla tavallaan Saganin romaanin viimeisiä sivuja, joilla kuvataan Cecilen elämää Annan kuoleman jälkeen, "tytön muistojen kehyksenä" - kuten englantilainen kriitikko Ian Cameron totesi 1962 Movie-elokuvalehdessä. Premingeriä kritisoitiin aikanaan tästä muutoksesta, mutta hänen ratkaisuaan voi vain ihailla. Muistot elävöittävät Rivieran tapahtumat, jotka on kuvattu Technicolor-väreissä, mutta Pariisin talvea on saanut luonnehtia mustavalkokuvien runous.
Raymondin, Cecilen ja Annen tarina on kerrottu premingeriläisten viitteiden kavalkadina. Nerokasta elokuvassa on Preminger tapa antaa henkilöiden kuulla salaa toistensa asioista. Aikanaan Premingeriä arvosteltiin pinnallisuudesta, vaikka hän oli vain näyttänyt osasia huvittelulle taipuvaisen Cecilen elämästä. Toisaalta ei huomattu, miten traagisen kohtalon kokeva Anne on henkilö, joka haluaa muuttaa niin Raymondin kuin Cecilen.
Jean Sebergin myrtyneesti lausuma, itselleen ja isälleen omistama repliikki lassottaa Premingerin teeman: "Anne on muuttanut hänet, Anne on muuttanut minut." Annen ansiosta Raymond pakottaa Cecilen keskittymään opiskeluun ja jättämään vähemmälle hurvittelun poikaystävänsä (Geoffrey Horne) kanssa.
=====================================================================================================
Me tunnustimme nauttivamme Premingerin objektiivisesta tyylisistä: jätetään johtopäätökset katsojalle. Kinasimme jopa, miten Premingerin nimi lausutaan. Minä kuten Pertti olimme lukeneet cahierslaista Movie-lehteä, jonka muutamat englantilaiset filmiaktiivit olivat perustaneet Sight an Soundin vastineeksi. Löysin arkistostani numeron, jossa Ian Cameron kirjoittaa Tervetuloa ikävä -elokuvasta: "Preminger näyttää kaiken mikä on tunnusomaista ja näytettävissä, mutta jättää tulkinnan kokonaan katsojalle. Näin hän on luonut erään kaikkein aikojen ambivalenteimmista elokuvista." Voi olla, että Premingerin ohjauksen taide ei ole enää muodikasta.
Oikeastaan tuntuu ikävältä todeta, että wieniläisen koulukunnan Hollywood-ohjaaja (Preminger näyttelikin, mm. Billy Wilderin sotaleirisatiirissa Stalag 13), jäi elämään sinne 1960-luvulle. Exoduksen jälkeen valmistuneet Ensi voitto ja Kardinaali ovat komeita elokuvia, mutta niiden jälkeen Premingerin ote heltyi selvästi. Agenttifilmi The Human Factor(1980) on enää kalpea esitys mieheltä, joka oli saanut kerran Marilyn Monroen hehkumaan kasteenraikkaana elokuvassa Joki jolta ei ole paluuta. Ja epäilen, että ei löydy enää monta elokuvaentusiastia, joka vannoisi Premingerin nimeen. Hänen maineensa on hiipunut. Tempperamenttinen, itsekäs ja näyttelijöitä surutta tyrannisoinut "Otto the Terrible" palasi Hollywood-uran katkettua kotimaahansa ja kuoli 1986 Wienissä.
====================================================================================================
Muistojen kirjaani jäi traagisen kohtalon kokenut, itsetuhoinen Jean Seberg (1938-1979), joka elää loputtomasti valkokankaalla kolmessa maineikkaassa elokuvassa: Tämä Tervetuloa ikävä, Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon ja Robert Rossenin Lilith. Kaikki ovat 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun mestariteoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti