ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 32

Takaikkuna (Rear Window USA 1954) ohjaus: Alfred Hitchcock, käsikirjoitus: John Michael Hayes - Cornell Woolrichin novellista, kuvaus: Robert Burks, lavastus: Hal Pereira, Joseph MacMillan, musiikki: Franz Waxman, pääosissa: James Stewart (L.B. Jeffries), Grace Kelly (Lisa Carol Freemont), Thelma Ritter (Stella), Wendell Corey (Tom Doyle), Raymond Burr (Lars Thorwald). Tuotanto: Hitchcock/Paramount.




Tultuani syyskuun alussa 1965 opiskelemaan Helsinkiin yritin heti löytää julkaisun, johon tarjoaisin elokuvajuttuja. Ensimmäinen oli Teinilehti. Kiikutin lehden toimitukseen kirjoittamani artikkelin "Ne kuvat joihin minä uskon". Se käsitteli Alfred Hitchcockin elokuvia. Etenkin Punaista kyyneltä ja Takaikkunaa. Teinilehden päätoimittaja Jeja-Pekka Roos (nykyisin sosiologian professori) pyöritteli päätään, mutta julkaisi artikkelin. Siitä se alkoi. Sen jälkeen sain julkaistua elokuvajuttujani Yioppilaslehdessä kunnes joulukuussa 1965 pääsin avustamaan Uutta Suomea - kiitos kulttuuritoimittaja Risto Hannulan, jonka olin tavannut kesällä 1964 Kuopion kulttuuriseminaarissa.
Minulla ei ole arkistoissani Teinilehden Hitchcock-artikkelia, mutta muistini mukaan paljastin siinä vahvan mieltymykseni "kuvaan uskoviin ohjaajiin". Mielestäni sellainen oli Alfred Hitchcock (1899-1980), joka tuli elokuvaan vuonna 1920 Englannissa. Hitchcock ohjasi vuonna 1925 ensimmäisen elokuvansa The Pleasure Gardenin. Vuosi myöhemmin ilmestynyt The Lodger oli Hitchcockin läpimurto. Se aloitti ohjaajan pitkän jännityselokuvien tuotannon. Hitchcock toteutti 1920- ja 1930-luvuilla joukon englantilaisia jännitysfilmejä, joista Sabotage, Mies, joka tiesi liikaa (ensimmäinen versio) ja 39 askelta jäävät historiaan. Hitchcock muutti 1940 Hollywoodiin ja saavutti pian keskeisen trillerimestarin aseman maailmassa.
====================================================================================================
Alfred Hitchcockin 1940-luvun elokuvista Epäilyksen varjo, Viidennen kolonnan mies, Noiduttu, Notorious - kohtalon avain, Köysi ovat nerokkaita, mutta 1950-luvun tuotanto kaikessa tasaisuudessaan oli mestarillista: muun muassa Muukalaisia junassa, Täydellinen rikos, Takaikkuna, Mies joka tiesi liikaa (väriversio), Punainen kyynel, Vaarallinen romanssi ja 1960-luvun alun Psyko, Linnut ja Marnie - vaarallisella tiellä. Nämä elokuvat todistavat, että Hitchcock oli myös tekniikan mestari, luova uudistaja ja näkökulma-tekniikan briljantti käyttäjä. Hitchcock kehitti liikkuvan kameran käyttöä: monet portaita ylös nousevat kamera-ajot ovat kuuluisia - niin kuin Norman Batesin kummitustalossa Psykossa.
Hitchcock oli niin sanottu myyvä ohjaaja, hänen nimensä jo takasi kassatulot. Hitchcock loi vaalean naistähden myytin: Grace Kelly, Doris Day, Eva Marie Saint, Janet Leigh ja Tippi Hedren. Lähes kylmää, eleganttia kauneutta edustava Kelly oli Takaikkunan ehdoton katseenvangitsija, mutta myös muuttuvan naiskuvan symboli: elokuvan aikana suojattua yläluokkaista elämää viettänyt Lisa Freemont muuttuu aktiiviksi toimijaksi.
Takaikkuna osoittaa, miten Hitchcockilla oli taito kertoa tarina. Hitchcock perusteli: "Tarinan pitää olla todenmukainen, mutta ei banaali. Sen tulee olla dramaattinen, mutta sen täytyy muistuttaa elävää elämää."
Takaikkunan kuvat elävät täysillä, eikä sitä edes huomaa, että kaikki on tehty loistavan työryhmän kanssa studiossa. Eli: Hitchcockin ohjauksen magiikka, hienot näyttelijät, kameratyö ja jälkituotannon leikkaus sekä musiikki (romanttisista aineksista jännitystehoihin) loivat monilla tasoilla toimivan kokonaisuuden, jossa lähtökohdiltaan staattiset tilanteet muuttuivat voimakkaiksi elokuvallisiksi ryöpsähdyksiksi.
Alfred Hitchcock on puhunut puhtaasta elokuvasta. Tähän voisi lisätä: Juuri Takaikkuna todistaa parhaimmillaan Hitchcockin nerokkuuden montaasin luovana uudistajana. Vaikka Hitchcock loi yleensä päässään jokaisen kuvan, kohtauksen, jakson jo ennen kuvausten aloittamista, niin jälkitöiden - esimerkiksi leikkauksen - merkitystä on aina korostettava.
Takaikkunan newyorkilainen pihapiiri on kuin mikrokosmos sodan jälkeisestä amerikkalaisesta elämänmuodosta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta. Se on elävää elämää, se on peili viattomuuden ajasta, joka tahrautuu ja lopulta kuolee. James Stewartin esittämä valokuvaaja, joka on loukkaantunut ja liikkuu pyörätuolilla asunnossaan, havannoi kameran objektiivilla murhan, mutta samalla hän murtaa intimiteetin ja yksityisyyden.
===========================================================
Käytin Takaikkunaa vertailukohteena, kun esitelmöin kuvan ylivallasta ja Nokian kamerakännykköjen tulosta 2002 Journalismin päivillä Helsingissä ja 2005 Joensuun Ammattikorkeakoulun kritiikkiseminaarissa. Hitchcockin elokuvassa Stewartin ammattivalokuvaaja kavahtaa ja häpeää hetkittäin tirkistelyään, mutta 2000-luvun maailmassa uudet teknologiset keksinnöt ovat johtaneet tilanteeseen, jossa jokainen ihminen voi olla kuvaaja murtaen näpäyksillään privaatin viimeisenkin suojaverhon.

Werner Herzog yllättää poliisifilmin ohjaajana * * *






Kiinnostava amerikkalaisohjaaja Abel Ferrara toteutti 1992 ronskin poliisijännitysfilmin Paha poliisi, jossa Harvey Keitel tulkitsi uskomattoman rohkeasti narkkari-alkoholistia. Hän oli perheenisä ja poliisi, joka aloittaa päivän vetämällä kokaa. Keitelin poliisimies uskoo, että kaikkia voi huijata, kaikkia käyttää hyväksi. Huoratakin voi, jotta saa taskuun sopivan määrän tuohta huumeiden ostoa varten. Vasta kun jengi raiskaa ja pahoinpitelee katolisen nunnan, paha poliisi herää syyllisyyteen ja sovitukseen.
Saksalainen Werner Herzog on ohjannut Abel Ferraran synkän elokuvan uuden version Paha poliisi - määräsatama New Orleans. Oikein hieraisi silmiään, kun kuuli elokuvan ohjaajan nimen. Alkuperäisenkin elokuvan tuottaja Edward Pressman halusi Herzogin uuden version ohjaajaksi, vaikka saksalainen ei ole toteuttanut vuosiin näytelmäfilmiä. Herzog on viihtynyt pitkiä aikoja outojen dokumenttiprojektien parissa.
Heti täytyy todeta, että Werner Herzog on onnistunut ohjaamaan tavallista paremman, jopa persoonallisen poliisijännitysfilmin. Nicolas Cage ei ole pääosassa Harvey Keitelin veroinen näyttelijä, mutta hän tulkitsee oikukkaalla huumorilla pahaa poliisia. Alkuperäinen elokuva tapahtui New Yorkin hiostavassa ympäristössä. Herzogin elokuvassa liikutaan New Orleansissa, joka elää Katriina-hurrikaanin jälkeistä aikaa.
Täytyy tunnustaa, että en ole koskaan ollut läpeensä innostunut saksalaisen Werner Herzogin elokuvataiteesta. Klaus Kinskin kanssa tehdyt Nosferatu, Woyzeck ja Fitzcarraldo 1970-luvun lopulta ja 1980-luvun alusta hätkähdyttivät kunnianhimoisella otteellaan. Mahdottoman muuttumista mahdolliseksi kuvaava Fitzcarraldo on Herzogin kuuluisin elokuva. Herzog kertoi sivistyneestä eurooppalaisesta (Kinski), joka halusi rakentaa oopperatalon Perun viidakkoon. Elokuvan epäinhimillisen raskas kuvaustyö vaikutti Herzogiin niin syvästi, että hän sanoi elävänsä lopun elämäänsä Fitzcarraldo-projektin mukana.
Werner Herzog muutti 1990-luvun puolivälissä Yhdysvaltoihin. Hän asettui Los Angelesiin. Ohjausmahdollisuudet eivät avautuneet helposti, mutta vähitellen Herzog pääsi kiinni työhön. Vuonna 2009 valmistuneen Paha poliisi - määräsatama New Orleans -elokuvan jälkeen hän on ehtinyt ohjata jo kaksi elokuvaa - My Son, My Son, What Have You Done ja The Piano Tuner.
=================================================================================================
Paha poliisi - määräsatama New Orleans ei ole niin synkkä elokuva kuin Abel Ferraran alkuperäisteos. Nicolas Cagen esittämä poliisi kärsii selkäkivuista. Lääkärin kirjoittamat rohdot eivät riitä, vaan poliisi sortuu käyttämään huumeita - hepoa ja kokkelia. Hän peittelee taitavasti huumeriippuvuutensa. Mitä enemmän poliisi on pöllyssä sitä paremmin hän selvittää rikokset. Virkaura New Orleansin poliisivoimissa on nousukiidossa.
Werner Herzog heittäytyy kuvaamaan tosissaan Etelän suurkaupungin nuhruisia ja valoisia ympäristöjä. Kaupunkielämän vilkas pulssi lyö leimansa kuviin. Elokuvassa on paljon kiinnostavia yksityiskohtia, luovia sivupoimuja. Nautittavien ympäristöluonnehdintojen lisäksi Herzog huomioi eläimet. Liskot nousevat maanteille, kalat laulavat. Tässä kohdin Herzog tasapainottelee toden ja kuvitelman välimaastossa. Eläin-viittaukset saattavat olla totisinta totta, mutta yhtä hyvin pahan poliisin huumeharhoja.
Voisi sanoa, että Harvey Keitelin poliisi oli läpeensä paha, inhottava paskiainen, joka ei välittänyt lähimmäisistään ennen kuin heräsi parannukseen. Werner Herzogin poliisi ei oikeastaan ole paha, jos nyt ei oteta huomioon huumeiden käyttöä ja veljeilyä rikollisten kanssa. Veljeilykin saattaa olla poliisin ovela tapa saada kaupungin isot huumekihot kiikkiin. Toisaalta vierasmaalainen Herzog on voinut tehdä johtopäätöksen: huumeet ovat pysyvä osa amerikkalaista yhteiskuntaa, ne kuuluvat viranomaistenkin todellisuuteen, samoin korruptio.
Paha poliisi - määräsatama New Orleans on entisen juhlitun saksalaisohjaajan kiinnostava paluu näytelmäelokuvan pariin.

Ajankohtainen kommentti

Ylen TV1:n fiktiosta ja draamasta vastaava päällikkö Harri Virtanen ei joko osaa haistaa laatua tai hän ei saa, mitä tilaa. Ylen lauantai-illan viihdepaketti pettää niin pahasti taas ykkösellä, että joutuu toteamaan: Ohjelmatuotannon ulkoistamiskarusellissa Yle on menettänyt sielunsa, kulutusyhteiskuntaa tukeva aivoton viihde on korvannut takavuosien kunniakkaat valistuksen ja sivistyksen päivät.
Tarkoitan TV1:n lauantai-illan Ministerin tytärtä ja Make-Up´a. Iltapäivälehdessä pakinoivan Jyrki Lehtolan kirjoittama Ministerin tytär on ajateltu poliittiseksi satiiriksi. Satiirista ei ohjelmankohdalla voi puhua. Pikemmin voi puhua tylsästä viihdepoukkoilusta, jossa kaikki on teennäistä ja hajutonta. Jos Lehtola ja tekijät olisivat kuunnelleet edes yhden jakson Ylen Radio 1:n puolella uusittavasta englantilaisesta poliittisesta satiirista Knalli ja sateenvarjo, niin he eivät olisi edes ryhtyneet suunnittelemaan Ministerin tyttären kaltaista vanhentunutta vitsiyritelmää.
Make-Up lähetetään elävän naisyleisön edestä Apollo Live Clubilta. Nicke Lignell ja kumppanit juontavat sovinistisen ja alapäätyylisen kohelluksen, jossa aivot ovat todella nostettu narikkaan. Puolen tunnin ohjelman lopussa esiintyy vieraileva bändi, esimerkiksi Kolmas nainen, jonka unettava musiikkipala oli piste i:n päälle. Ohjelman lopputekstit menevät niin pieninä ja nopeina, että en pystynyt erottamaan kuin tilaaja Harri Virtasen nimen.
No, tarkistin tekijät Ylen sivuilta: Ministerin tytärtä tuottaa Broadcasters - A Zodiak Entertainment Company, joka vastaa myös lauantai-illan puutuneesta Uutisvuodosta. (Zodiak on muuten tuottanut jäntevän, rankan Stieg Larsson -jännitysfilmin Pilvilinna joka romahti).
Yle Viihteelle tehdyn Make-Up´n takana on Sveng.com. Monelle tuntematon Sveng.com on perustettu 1998. Sen ovat luoneet Jan Olof Svarvar ja Anders Engström. Tv- ja filmituotantoon keskittyvällä yhtiöllä on myös jälkituotantoa harjoittava firma Sveng.com.Sweden. Sen kerrotaan toimivan Saabin tehtaista tunnetussa Trollhättanissa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 31

Palvelija (The Servant, Englanti 1963). Ohjaus: Joseph Losey, käsikirjoitus: Harold Pinter - perustuu Robin Maughamin romaaniin, kuvaus: Douglas Slocombe, lavastus: Richard MacDonald, musiikki: John Dankworth, pääosissa: Dirk Bogarde (Hugo Barrett), James Fox (Tony), Sarah Miles (Vera), Wendy Craig (Susan). Joseph Losey/Springbok-Elstree.



Tom Milnen haastattelukirjassa "Losey on Losey" (1967) todetaan muun muassa: Kun mustalle listalle Amerikassa joutunut vasemmistolainen elokuvantekijä Joseph Losey tuli 1950-luvun alussa Eurooppaan, kukaan ei tuntenut hänen amerikkalaista tuotantoaan. Emme mekään lukion aktiivivuosina, mutta ensimmäisen kerran Losey pompahti tajuntaan, kun sain 1963 Kari Huttuselta kriittisiä englantilaisia Sight and Sound -elokuvalehtiä (hän työskenteli silloin Kainuun Sanomissa ja teki myöhemmin merkittävän uran Helsingissä romaniasiain neuvottelukunnassa). Kuten on tunnettu Sight and Sound ja ranskalainen Cahiers du Cinema kilpailivat noihin aikoihin elokuvan harrastajien suosiosta ja makutottumuksista. Lehtien painotukset ja arvostukset erottuivat voimakkaasti toisistaan. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että englantilaiset arvostivat Hitchcockin Englannin kauden elokuvia, kun taas cahierslaiset kirjoittivat trillerimaestron amerikkalaisen tuotannon puolesta.
British Film Instituten julkaisema riipppumaton julkaisu ilmestyi noihin aikoihin neljä kertaa vuodessa. Syksyn 1963 lehden kansikuva oli Joseph Loseyn Palvelija-elokuvasta. Suuresta peilistä näkyy palvelijaa esittävä Dirk Bogarde, taustalla näyttäytyy talon isäntää tulkitseva James Fox. Kansikuvan peili muistui mieleen Projektio-elokuvalehden hienosta kirjoituksesta, jossa Leo Andersson käsitteli peilien ja portaiden tärkeitä visuaalisia ja mentaalisia tekijöitä Loseyn ja Fritz Langin elokuvissa. Oliko Dreyer kolmas Anderssonin esimerkki? Sitä en enää muista.
En todellakaan ollut nähnyt aikaisemmin Joseph Losey elokuvia, en Palvelijaa edeltäviä englantilaisia huipputeoksia (mm. Erotiikkaa, Eeva, Sementtiviidakko), en 1940-luvun amerikkalaisia pienen budjetin kunnianhimoisia yhteiskunnallisia elokuvia, jotka tehtiin RKO-yhtiössä vireän tuottajan Dore Scharyn tukemana. Niistä ehkä merkittävin Laiton kaupunki (1949) tuli esitykseen 1970-luvulla Töölön Museokadulle, Mårten Kihlmanin pieneen helsinkiläiseen Cinema-elokuvateatteriin, joka keskittyi pelkästään laatuun.
====================================================================================================
Palvelija sai 25.3. 1965 Helsingin ensi-illan Suomi-Filmin loistokkaassa Kino-Palatsissa (se muuten purettiin skandaalimaisesti loppukeväällä ja tilalle rakennettiin Stockmannin Akateeminen Kirjakauppa). Olin tuolloin suorittamassa asepalvelusta, siirtymässä Ylämyllyn AUK:sta Haminan RUK-iin. Näin Palvelijan pidennetyn iltaloman aikana Helsingissä, en kuitenkaan Kino-Palatsissa, vaan Suomi-Filmin pienemmässä teatterissa. Elokuva synnytti minusta yhdessä yössä Losey-fanin. Mietin elokuvaa Haminaan matkaavassa linja-autossa, myöhäisen loppukevään illan hämyssä. Mietin etenkin noita peilejä, ovia ja portaita, Loseyn tapaa toimia sisätiloissa. Elokuvahan tapahtuu ensisijaisesti ylempää keskiluokkaa edustavan Tonyn (Fox) lontoolaishuoneistossa. Tony on poikamies, mutta hän seurustelee rikkaan Susanin (Craig) kanssa. Susan vierailee ajoittain Tonyn residenssissä.
Ensimmäisen katsomisen aikana ihailin näyttelijätyötä ja dialogia. Käsikirjoittaja Harold Pinter oli ajankohdan suuria näytelmäkirjailijoita, jonka teoksia esitettiin Suomessakin. Losey työskenteli mielellään Pinterin kanssa - myöhemmin muun muassa Onnettomuudessa (1967). Pinter oli minulle tuttu teatteriharrastuksen vuosiltani, mutta Palvelijan tematiikkaan en nuorena osannut orientoitua samalla kiinnostuksella kuin tulleiden uusien katsomiskertojen aikana.
Tonyn elämä muuttuu ratkaisevasti, ja hyvin huonoon suuntaan, kun hän erehtyy palkkaamaan palvelijoikseen Hugo Barrettin (Bogarde) ja tämän epämääräisen ystävättären Veran (Miles). Aika viaton Tony vedetään valtapeliin, jossa palvelija anastaa vähitellen isännän aseman.
Hugo ja Vera saastuttavat Tonyn asunnon pahan kosketuksilla. Seksi, huumeet ja orgiat sekä toisen ihmisen inhottava alistaminen kuuluvat asiaan. Amerikkalainen Joseph Losey kuvasi kuitenkin pahuuden kukinnat hyvin englantilaisesti: oikeastaan mitään riettaampaa ei koskaan pääse tapahtumaan.
===================================================================================================
Usein on todettu, että Palvelijasta on vaikea mennä sanomaan välittömästi, mistä se kertoo, mikä on sen "pointti". Losey joutui selittelemään elokuvaansa, korostamaan, että Palvelija kuvaa vanhan Faust-tarinan uudella tavalla - sijoitettuna 1960-luvun englantilaiseen luokkatodellisuuteen. Losey ja Pinter halusivat kertoa älyllisellä ja tavanomaista monimutkaisemmalla tavalla valtapelistä, hyvästä ja pahasta. Robin Maughamin romani on suorempi, ehkä yksiniittisempi, mutta Losey ja Pinter eivät edenneet absoluuttisten totuuksien mukaan.
Kun katsoo Palvelijan uudemman ja uudemman kerran, tajuaa ohjaajan luoneen kohtauksia, joissa tapahtuu muutoksia suuntaan ja toiseen. Eikä pahuutta ja hyvyyttä kuvata absoluuttisina suuruuksina. Siksi pinnalta selviltä näyttäviä asetelmia käännellään ylös ja alas, mutta koko ajan, jopa orgia-jaksossa, uskomattoman hienostuneen elokuvallisen ilmaisun ja tarkkaan harkitun maun mukaan.
Palvelija on Joseph Loseyn pääteos. Jotkut saattavat kääntyä Eevan tai Onnettomuuden puolelle, mutta muistettakoon, että Losey ei ollut vain 1960-luvun englantilaisen kauden ohjaaja, vaan hän lahjoitti meille suurenmoisia teoksia myös 1970- ja 1980 -luvuilla. Minun kategoriassani niistä uljaimmat ovat muiston maisemaan katsova The Go-Between (1971), muun muassa Saksan Baden-Badenin hienossa ympäristössä tapahtuva Romanttinen nainen (1975), sodanaikaan sijoittuva Alain Delon- mysteeri Mr. Klein (1977) ja uljas oopperatulkinta Don Giovanni (1979). Ja Amerikasta tuo Laiton kaupunki, joka on varhaisia analyysejä toimittajan työstä ja sananvapauden uhasta.

Maisemia ja mietiskelyä Kainuussa * * *





Meidän syntyperäisten kainuulaisten suuri kirjailija Veikko Huovinen kuoli viime syksynä. Hän oli Kainuun siintävien vaarojen ja omalaatuisten ihmisten kuvaaja. Hän oli myös terävä satiirikko, joka saattoi piirtää muotokuvan Hitleristä tai intoutua nauramaan nykyelämälle. Sotkamolainen Huovinen oli ajattelija ja humoristi, 1952 ilmestyneen tunnetuimman teoksensa "Havukka-ahon ajattelijan" päähenkilön näköinen mies.
Muistan "Havukka-ahon ajattelijan" Kajaanin Työväenteatterin produktiona 1960-luvun vaihteesta. Päähenkilön Konsta Pylkkäsen hattu jäi mieleen, samoin näyttämön keskelle asetettu pölkky, jonka ympärillä Kainuun metsien itseoppinut filosofi tarkasteli kreikkalaisten esikuvien mukaan maailmaa ja avaruutta. Myöhemmin "Havukka-ahon ajattelija" nähtiin MTV-teatterin sarjana, mutta muutenkin elokuvantekijät ovat olleet kiinnostuneita Veikko Huovisen teoksista. Seppo Huunonen ohjasi 1970-luvulla Lampaansyöjät ja Markku Pölönen pääsi toiseksi parhaimpaan suoritukseensa 2004 Koirankynnen leikkaajassa (paras on edelleen 1990-luvun puolivälin Kivenpyörittäjän kylä). Näyttelijä-ohjaaja Kari Väänänen on toteuttanut kokoillanelokuvan Havukka-ahon ajattelija Veikko Huovisen romaanista. Pääosaan valittiin omaperäinen, joskin ajoittain ärsyttävä kyky Kai Lehtinen, jonka suomalaiset muistavat 1990-luvun lopun hyvästä tv-poliisisarjasta Raid. Lehtinen näytteli viime vuonna kirjailijaa täydellisen epäonnistuneessa Päätalo-elokuvassa. Hiukan pelotti, miten hän suoriutuu Konsta Pylkkäsen vaativasta roolista. Heti täytyy sanoa, että Lehtinen petraa, mutta joskus hän jää jahkailemaan liian pitkäksi ajaksi.
=================================================================================================
Kari Väänäsen elokuva on kauniiden maisemien komeaa epiikkaa. Kainuu elää ja hengittää Timo Salmisen kuvissa. Salmisen kameratyö on viime vuosien loistokkaimpia kotimaisessa elokuvassa. Kai Lehtisen Pylkkäsen ajatukset ja lauseet lepsahtelevat luontevasti katsomoon. Kainuun metsien ja soiden sodanjälkeinen amatöörifilosofi saa elää ja mietiskellä vapaasti. Voi kyllä arvostella Kari Väänäsen ratkaisua pitää elokuvan tapahtumat tiukasti romaanin ilmestysvuoden ajankohdassa. Rohkeampi ohjaaja olisi välttänyt elokuvalle nyt ominaisen menneen maailman eskapismin.
Joka tapauksessa Kari Väänänen, joka ponnahti näyttelijänä tietoisuuteen 1983 Jaakko Pyhälän kasvutarinassa Jonissa, osoittaa jälleen varmuutensa henkilöohjaajana ja tarinankertojana. Hänen tuoreita meriittejä oli Kemijärvelle sijoittunut tv-sarja Taivaan tulet, joka puhalsi uskoa ahtaalle jätettyjen ihmisten elämään. Havukka-ahon ajattelijassa sivuroolit on hoidettu samalla huolellisuudella kuin Taivaan tulissa - esimerkiksi Ilkka Heiskanen Mooses Pessinä. Huovislainen huumori leiskahtaa ilmaan Heiskasen ja Lehtisen yhteisissä kohtauksissa.
Silti, voi helkkari: ei tämä sovinnainen ja klassinen toteutus vie kotimaista elokuvaa eteenpäin. Jotakin lisäsärmää, jopa pakan hajoittamista ja kokoamista uudelleen olisi toivonut kaiken filosofoinnin ja maisemakomeuden keskelle.

Ajankohtainen kommentti

Muun muassa Helsingin Sanomia kustantaman Sanoman Nelonen uskoo vahvasti tv-urheiluun, vaikka lähetysilmasto pursuaa urheilua tarjoavia kanavia. On Eurosport, on Viasat, on Canal+ -kanavan laaja jalkapallo- ja muu urheiluohjelmisto, ovat MTV3:n uudet panostukset ja Ylen TV2:n ja FST5:n lähetykset. On vielä viime vuonna aloittaneen Urho tv:n jääkiekkotarjonta ja loppukeväällä alkavan Veikkausliigan pelien lukumääräisesti valtava televisiointi.
Nelosen ilmainen Urheilukanava menetti Veikkausliigan Urholle. Kotimaiset jalkapallo-ottelut olivat ainakin minulle heräte siirtyä Urheilukanavalle. Kun vielä Bundesliigan pelit loppuivat kanavalla hetkellä, jolloin 2000-luvun toppari Sami Hyypiä siirtyi pelaamaan Saksaan, innostus lopahti totaalisesti. Näin huonoa vainua ei olisi odottanut Nelosen päättäjiltä. Nyt ei ole enää oikein mitään suurempaa kiinnostuksen kohdetta, ei porkkanaa siirtyä kanava 9:n pariin.
==================================================================================================
Sanoman Nelonen Media tuo helmikuussa uuden urheilukanavan tv-ympäristöön. Se on maksullinen Sport Pro -urheilukanava, joka toimii yhteistyössä Viasatin kanssa. Nelosen päättäjien mukaan kanava keskittyy jääkiekkoon, jalkapalloon ja moottoriurheiluun. Myös tennistä, amerikkalaista jalkapalloa, golfia ja Venäjän KHL-liigan pelejä ja NHL:n otteluita voi katsoa maksukortilla.
Uuden maksullisen urheilukanavan lanseeraminen pieneen Suomeen on iso riski. Urheiluun, etenkin massoja kiinnostaviin lajeihin omistautuneita maksullisia kanavia on jo ennestään niin paljon, että täytyy kysyä, mistä Nelonen Media saa katsojat ja kerää rahat. Ansaintalogiikka horjuu, kun Nelonen myöhästyi vielä pahasti Urho tv:n ehtiessä viime syksynä pelikentälle.
Lisäongelma on tv-urheilukartan pirstoutuminen. Maksukortteja riittää joka lähtöön. Eikä tarkkasilmäinenkään oikein tiedä, mikä laji tulee miltäkin kanavalta. Sitä paitsi tv-urheilun katsominen alkaa maksaa sen verran paljon, että köyhempi harrastaja nostaa kädet ylös ja yrittää seurata rakkaita lajejaan jälkikähetyksinä netin kautta.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 30

Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia, Britannia 1962), ohjaus: David Lean, käsikirjoitus: Robert Bolt ja Michael Wilson, kuvaus: Freddie Young, musiikki: Maurice Jarre, pääosissa: Peter O´Toole (Thomas Edward Lawrence), Alec Guinness (Prinssi Feisal), Anthony Quinn (Auda Abu Tayi), Jack Hawkins (kenraali Allenby), Omar Sharif (Sherif Ali Ibn El Karish). Tuotanto: Sam Spiegel/Columbia.


Talvi 1964-1965 Ylämyllyllä, AUK:ssa. Olen siirtynyt Kajaanin Hoikankankaalta Pohjois-Karjalan Kontiolahdelle, aliupseerikouluun. Karjalaisessa on juttua, että englantilainen ohjaaja David Lean ja näyttelijä Omar Sharif filmaavat suurelokuva Tohtori Zhivagoa Joensuun lähistön jäillä. Pääsen iltalomalle seuraavalla viikolla. Olen ottanut selvää, missä hotellissa Lean ja Sharif asuvat. Menen pokkana sotilasasussa hotellin ravintolaan. Siellä Sharif istuu yksin pöydässä. Tuskin kukaan paikallinen kiinnittää hänen huomiota. Lean ei ole paikalla, mutta kun yritän mennä haastattelemaan Sharifia, viereisestä pöydästä nousee turvamies ja estää aikeeni.
Olen nähnyt Omar Sharifin ennen armeijaan lähtöä David Leanin Arabian Lawrencessa. Peter O´Toolen suurenmoisesta läpimurtoroolista tunnettu elokuva oli saanut ensi-iltansa Suomessa 13.9. 1963, Kaisaniemenkadun Bostonissa. Valkokankaalla Leanin elokuva ei aiheuttanut minussa kovin suuria tuntemuksia - ehkä siitä syystä, että koin ohjaajan spektaakkelimiehenä (mm. Kwai-joen silta) ja olin enemmän kiinnostunut 1960-luvun alun englantilaisen uuden elokuvan arkirealistisesta suuntauksesta (mm. Karel Reizin Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun). Sitä paitsi arvostin enemmän Leanin 1940-luvun elokuvia Lyhyt onni ja Suuret toiveet. Vasta vuosia myöhemmin tajusin Arabian Lawrencen suuruuden elokuvana. Se tapahtui 23.12. 2003, kun Nelonen esitti pitkän elokuvan tv-kanavallaan.
===================================================================================================
Arabian Lawrence ajoittuu ensimmäisen maailmansodan Afrikkaan. Oxfordista valmistunut brittiläinen upseeri Thomas Edward Lawrence yrittää hieroa ystävyyttä beduiinien kanssa ja johtaa arabijoukot kapinaan valtaa pitäviä turkkilaisia vastaan. Lawrence on suuruudenhullu haaveilija, egoisti ja narsisti, ehkä homokin, jonka intohimona on erämaa. "Se on niin selkeä ja kirkas", Lawrence saattaa perustella kantaansa epäilijöille, jotka ihmettelevät, miksi brittimies rakastaa autiomaata.
Tämä erilainen, sääntöjä ja asenteita rikkova britti haluaa auttaa arabeja itsenäisyyteen. Siksi brittiläisen kolonialistisen hallinnon edustajat eivät luota häneen. Elokuvassa muun muassa Claude Rainsin esittämä brittihallinnon mies Dryen lausuu Lawrencesta: "Hän kertoo puolittaisia valheita." Taas arabien puolelta aristokraattinen Sherif Ali, jota Omar Sharif näyttelee tuloroolissaan, haluaa uskoa Lawrenceen ja ystävystyä britin kanssa.
Arabian Lawrencessa on mestarillista ainakin kaksi asiaa. Yksi on näyttelijätyö, henkilöhahmojen tarkka ja syvällinen rakentaminen sivuosia myöten. Irlantilainen Peter O´Toole oli esiintynyt ennen vuotta 1962 pienissä elokuvarooleissa, mutta pääosa David Leanin elokuvassa nosti 29-vuotiaan näyttelijän yhdessä yössä kansainväliseksi tähdeksi.
Amerikkalaisen mahtituottajan Sam Spiegelin epäonneksi Arabian Lawrence ei saavuttanut odotettua vastakaikua teattereiden kassoilla. Syynä saattoi olla elokuvan 222 minuutin pituus, ja Leanin tapa antaa kerronnalle aikaa. Mutta Oscareita elokuva saavutti roppakaupalla: Paras elokuva, paras ohjaus, paras kuvaus, paras leikkaus, paras lavastus, paras ääni. Jostain syystä Peter O´Toole jäi ilman Oscaria. Eivätkä Anthony Quinn tai Alec Guinness saaneet sivuosan pystejä loistavista roolitulkinnoistaan.
Peter O´Toole on oikeastaan koko eeppisen suurelokuvan moottori, magneettinen keskus. Suorituksessa näkyy Lawrencen henkilöhahmon eri piirteet - kuten monet elokuvatutkijat -, muun muassa berliiniläinen Lars Penning -, ovat todenneet: nöyrä vakavuus, halpa teatraalisuus, hyväntahtoinen ylevyys, raastava itse-epäily, kunnian etsintä, jonkinlainen tyttömäinen psyykkinen heikkous, kelttiläinen nokkeluus, huumorintajuinen egoismi ja kyky sietää tuskaa ja nauttia kivusta.
David Leanin elokuvan toinen merkittävä asia on Freddie Youngin Technicolor-, Super-Panavision 70 -kuvaustyö. Sen huikeat ominaispiirteet tukevat esille jopa tv-esityksissä. Ehkä juuri siitä syystä, että kuvaus ei ole irrallinen asia. Elokuvan visuaalinen kuvasto on henkeäsalpaavan kaunis, mutta se tukee koko ajan sisältöä ja T.E. Lawrencen monimuotoista henkilökuvaa.
Elokuvan taistelujaksot ovat dynamiittia, kuin viite Sergei Eisensteinin 1930-luvun Aleksanteri Nevskiin. Freddie Youngin maisemakuvaus on ehtymättömän arvokasta: harva on saanut säälimättömän autiomaan elämään samalla intensiteetilla. Eikä monessa spektaakkelissa ole kuvattu samalla panoraamalla kuumaa aurinkoa, hiekkamyrskyjä ja tuota horisonttia, joka ei tahdo loppua koskaan.
==================================================================================================
Royal Shakespeare Companyssa esiintynyt Peter O´Toole jäi elokuvanäyttelijänä Arabian Lawrencen "ansaan". Hän näytteli 1960-luvulla useissa muissakin elokuvissa, joista mieleen jäivät vuonna 1965 Clive Donnerin Hei Pussycat ja 1966 William Wylerin Kuinka miljoona varastetaan. 1960-luvun lopulla O´Toole loisti Herbert Rossin eriskummallisessa kouludraamassa Goodbye Mr. Chips. O´Toole ei voittanut Oscaria tästäkään elokuvasta, eikä mistään muustakaan, vaikka hänet asetettiin useasti ehdokkaaksi.
Kuningas alkoholista muodostui 1970-luvulla Peter O´Toolen ongelma. Hänet nähtiin harvemmin tulevina vuosina kameroiden edessä. O´Toolen eräänlainen paluurooli tapahtui 2002 The Final Curtainissa, jossa hän tulkitsi ikääntyvää viihdyttäjää. O´Toolelle luovutettiin 2003 kunnia-Oscar elämäntyöstään.
Entä Omar Sharif, jonka näin nuorena miehenä metrin etäisyydeltä joensuulaisessa ravintolassa. Aleksandriassa 1932 syntynyt Sharif näytteli pääroolin, sen uraansa kuuluisimman, romanttisessa historiallisessa Venäjä-elokuvassa Tohtori Zhivagossa (1965), Elokuva perustui melko väärennetysti Boris Pasternakin romaaniin. Uran jatko on ollut epätasainen, jopa kehno - erottuvia ovat roolit musikaaleissa Funny Girl ja Funny Lady sekä Che Guevaran henkilökuva vuoden 1968 Che!-elokuvassa.
==================================================================================================
Sir David Lean (1908-1991) jatkoi Tohtori Zhivagon jälkeen suurten aiheiden parissa. Niistä Matka Intiaan (1984) oli vaikuttava. Ennen kuolemaansa Lean suunnitteli elokuvaa Joseph Conradin romaanista "Pimeyden sydän". Francis Ford Coppola oli hakenut inspiraation samasta romaanista Ilmestyskirja. Nyt! -sotaelokuvaansa. Conrad-elokuvan takuumieheksi ja Leanin "varaohjaajaksi" oli lupautunut amerikkalainen Arthur Penn, mutta projekti ei toteutunut koskaan.

Neil Hardwickin musikaalikimara *




Katja Kallion kirjoittaman ja Neil Hardwickin ohjaaman suomalaismusikaalin Jos rakastat lähtökohtana on Sakari Topeliuksen vanha satu Adalminan helmi. Siinä ilkeä kuninkaantytär joutuu heittäytymään vuohipaimeneksi. Tuottaja Jarkko Hentulan tarkoituksena on ollut pyyhkiä pölyt vanhasta sadusta ja siirtää tapahtumat nyky-Helsinkiin. Elokuvan suunniteltuja kohokohtia on tanssi Eduskuntatalon portailla. Kallio on kirjoittanut tarinan ministeristä (Taneli Mäkelä) , jonka kiukutteleva ja ilkeämielinen tytär (Elli Vallinoja) kokee muistinmenetyksen. Sen jälkeen tyttö muuttuu siivoojaksi, jonka kiltteys on henkeäsalpaavaa.
Neil Hardwick on tehnyt mittavan ja pitkän uran tv- ja teatteriohjaajana. Hän työskenteli etupäässä Tampereen TV2:n tuotannoissa. Hänen tv-filmeistään kiehtovin oli 1990-luvun Pakanamaan kartta. Teatterissa hän johti maukkaita improvisaatioesityksiä Ryhmäteatterissa, mutta siirtyi sitten Helsingin kaupunginteatteriin. Siellä Hardwick on ohjannut rahaa tuovia menestysfarsseja.
Katja Kallio tunnetaan kevyiden romaanien kirjoittajana, jonka intohimona on ollut elokuva. Aku Louhimies ohjasi 1990-luvun lopulla hienon urbaanin draamakomedian Kuutamolla Kallion aiheesta. Viime vuonna Kalliolta julkaistiin uusi romaani. Kallio kirjoittaa kuin naistenlehden toimittaja.
=====================================================================================================
Jos rakastat on suomalaisena musikaalina uhkayritys, sillä meiltä puutuu melkein kokonaan lajin perinne. Toki muistetaan 1940-luvun laulava SF-paraati ja raikas musikaali-iloittelu Poretta. 1960-luvun vaihteessa meillä tuotettiin kömpelöitä iskelmäfilmejä tyyliin Iloinen Linnanmäki ja Iskelmäkaruselli pyörii, sekä tao lauluilla höystettyjä tökeröitä farsseja kuten Molskis sanoi Eemeli, Molskis.
Neil Hardwickin yritys on pakonomaisesti energinen. Tarina on liian banaali ja juoneltaan ennakoitava, jotta musikaali saisi siivet alleen. Kokemattomat nuoret esiintyjät (Vallinoja ja poikaa näyttelevä Chike Obanwe) koettelevat katsojan sietämiskykyä. Taneli Mäkelä on jälleen samanlainen maneerinäyttelijä kuin monissa muissa nykyisissä tv-töissään - Kotikadusta Ihmisten puolueeseen. Sivuosissa tavataan sentään persoonia, niin kuin Jenni Hakalan sairaanhoitaja.
Onnettominta romanttiseksi viihdepalaksi tarkoitetussa Jos rakastat -musikaalissa on tekijöiden täydellinen epäluottamus omaan näkemykseen ja tyyliin. Sitä ei ole lähdetty edes hakemaan, vaan Hardwick on suoltanut filmille vaikutteita monista viime aikojen ulkolaisista menestysmusikaaleista (mm. uusi Moulin Rouge, Mamma Mia!)ja hyvin tuntemastaan brittiläisestä tv-draamasta (Dennis Potterin työt). Eikä liene kaukaa haettu huomio, että Hardwick on tavoitellut työpaikkansa kaupunginteatterin umpikaupallisen High Scool Musical -esityksen nuorekasta henkeä. Juuri rautaiselta ammattimieheltä Neil Hardwickilta olisi odottanut parempaa.
En oikein usko, että tällainen lainailu soveltuu suomalaiseen elokuvailmastoon, vaikka tuottajat haluaisivatkin tavoitella suuren maailman musikaalien malleja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa laji on niin teatterissa kuin elokuvassa niin korkealla tasolla, että pienen maan resurssit eivät yksinkertaisesti riitä loistokkaisiin musikaalipanostuksiin. Siksi elokuvamusikaalin ystävä pitää Jos rakastat -yritystä tahattoman koomisena.

Ajankohtainen kommentti

Joulupyhien jälkeisenä sunnuntai-iltana uutiskanavat vyöryttävät torremolinolaisen hotellihuoneen tv-ruudulla uutta tietoa nigerialaisesta Umar Farouk Abdulmutallabista. Pahan maailman kynsiin joutunut onneton terroristinuorukainen yritti räjäyttää joulupäivänä Amsterdamista Detroitiin lentäneen, Delta Airlinesin koneen. Englantilainen Sky News ei muusta kerrokaan, paitsi Englannin Valioliigan peleistä, rugbystä ja kriketistä. Amerikkalainen CNN ei ole sentään jäänyt kokonaan terroristiyrityksen helmaan, vaan tarjosi muutakin ohjelmaa. Muuan niistä oli puolen tunnin raportti The Screening Room, jossa tutustutaan Skandinavian nykyelokuvaan. Ohjelman osioita uusittiin sitten viikon aikana kanavalla.
Ohjelman naisjuontaja aloittaa Tukholman elokuvajuhlista. Uusista näyttelijöistä tavataan Noomi Rapace, joka tähdittää suurmenestykseksi muodostunutta Tyttö joka leikki tulella -elokuvaa. Ingmar Bergmanin perintöön viitataan. Chaplin-elokuvalehden takavuosikymmenien päätoimittaja Stig Björkman analysoi ruotsalaisen elokuvan nykytilaa. Ruotsista siirrytään Norjaan, jossa on tuotettu suurfilmi natsimiehityksen ajasta. Norjasta matkataan Lars von Trierin Tanskaan. Sitten siirrytään satujen saarelle Islantiin, jossa esittäytyvät ohjaajat Balmar Kolamur ja lahjakas Fridrik Fridriksen, joka oli voimissaan 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Siihen raportti päättyy...
Jälleen saimme huomata, että Suomi ei kuulu CNN:n katsannossa Skandinaviaan. Uudesta suomalaisesta elokuvasta emme näe tai kuule mitään. Jälleen tajuamme, että ulkolaisten toimittajien silmin suomalaista elokuvakulttuuria ei ole olemassa. Vaikka Klaus Härö on saavuttanut menestystä Skandinaviassa ja riippumaton ohjaaja Aki Kaurismäki on arvostettu ainakin Ranskassa ja USA:ssa. Voi myös olla, että suomalaiset eivät osaa myydä elokuviaan ulkomaalaisille. Tai niitä pidetään niin huonoina, että ei vaivauduta tulemaan edes Suomen Lappiin - Ruotsin kylläkin.
===================================================================================================
Uudenvuodenaaton aamupäivänä palaan lenkiltä hotellihuoneeseen. Televisio räpsähtää heti päälle. Mitä nyt? Sky News näyttää kuvaa tutusta Leppävaaran Sellosta. Siis Suomesta. Siis ... Helsingistä, niin kuin kanavalla ensin väitetään. Sellon kauppakeskuksessa on tapahtunut silmitön joukkomurha. Päivän mittaan kanava täsmentää tietoja, ja lopulta puhutaan Espoon kaupungista, joka sijaitsee lähellä Helsinkiä.
En ota kantaa itse murhaajaan ja murhiin, vaan lähestyn tapausta toisesta näkökulmasta. Viime vuosien aikana olen huomannut, että englantilaisella uutiskanavalla ei mikään muu ylitä uutiskynnystä Skandinaviasta kuin väkivalta. Edes meterologien sääkartoilla ei koskaan näy Helsingin nimeä. Mutta kun Suomessa tapahtuu raaka väkivaltainen teko, se on ainoa asia, joka ylittää uutiskynnyksen. Ja lopulta illalla Sky News vetää Sellon ampumistapauksen yhteen: Suomi on koulusurmien ja uskomattoman asearsenaalin maa. Totta se on, ei sitä pidä kieltää, mutta mieleen juolahti heti Jorma Ollilan vetämän Suomi-brändityöryhmän työ. Käy sääliksi Ollilaa. Uudenvuodenaattona Suomi paalutettiin globaalisti väkivallan maaksi.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 29

Katkera voitto (Bitter Victory, USA 1957), ohjaus: Nicholas Ray, käsikirjoitus: René Hardy, Ray ja Gavin Lambert - Hardyn romaanin mukaan, kuvaus: Michel Kelber, lavastus: Jean D´Eaubonne, musiikki: Maurice Leorux, pääosissa: Richard Burton (kapteeni James Leith), Curt Jürgens (majuri David Brand), Ruth Roman (Jane Brand), Raymond Pellegrin (Mokrane), Sean Kelly (luutnantti Barton), tuotanto: Paul Graetz/Transcontinental Films/Robert Laffont Productions/Columbia.


Löytyy neljä elokuvaa, jotka tekivät minusta pasifistin. Ne ovat Stanley Kubrickin ensimmäisen maailmansodan moraliteetti Kunnian polut (1957), saman Kubrickin satiiri Tri. Outolempi (1962), John Hustonin lyyrinen Stephen Cranen USA:n sisällissodan-romaanin filmatisointi Kunnian kentällä (1951) ja Nicholas Rayn toisen maailmansodan erämaataisteluihin liittyvä Katkera voitto.
Näin Katkeran voiton hiukan aikaisemmin, kun astuin 1964 varusmiespalvelukseen lokakuun ryhmässä Kajaanin Hoikankankaan prikaatiin. Isä oli määrännyt minut suorittamaan asepalveluksen, vaikka Jörn Donnerin Terveenä sairaalassa - tilityskirjan luettuani elättelin mielessäni siviilipalvelusmiehen uraa - tai lykkäystä (huomautettakoon, että ystäväni erotettiin lukiosta kolmeksi kuukaudeksi, kun hän vaahtosi Donnerin kirjasta).
En ollut pannut vastaan isälleni, en tuolloin syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen, en aikaisemmin syksyllä 1961, kun olin saanut Simeonin miespääosan Kajaanin Työväenteatterin ryhtyessä harjoittelemaan Walentin Chorellin Ruoho-näytelmää. Viikko oli harjoiteltu, kun isä saapui teatterille ja määräsi "Mikon" kotiin. "Nyt loppuu teatteri, sillä koulu kärsii". Rauha isäni (1916-1984) muistolle. (Kirjoitin muuten romaanin noottikriisin syksyn 1961 tapahtumista, mutta se ei sopinut minkään kustantamon julkaisuohjelmaan).
===================================================================================================
Muistikuvat Katkerasta voitosta palasivat kirkkaina tajuntaan, kun Hoikankankaan kasarmille levisi lokakuussa pelko: Nikita Hrutshev oli syrjäytetty Neuvostoliitossa. Huhuttiin, että Neuvostoliiton puolella itärajalla odotti panssarivaunujen armeija. Leonid Brezhnev oli noussut naapurissa valtaan. Mikään ei ollut enää varmaa.
Näin yöllä tuvassa painajaisen, jossa skorpioni lähestyy hiekassa makaavaa loukkaantunutta Richard Burtonia. Se painajainen oli muistuma Katkerasta voitosta. Muutama päivä myöhemmin opportunistin mieltäni kaiversi: Muistin Nicholas Rayn elokuvan kuuluisan loppukohtauksen, jossa Curt Jürgens repäisee sotilasmerkin rinnuksestaan ja kiinnittää sen mallinukkeen. Se oli mielestäni - ja on edelleen - Nicholas Rayn selkeä kannanotto sotaa ja väkivaltaa vastaan: On riisuttava aseet, on hylättävä prenikat.
Katkera voitto liittyy toisen maailmansodan erämaataisteluihin Afrikassa. Kolmannen valtakunnan kuuluisa sotataktikko, generalfeldmarschall Erwin Rommel yrittää pitää Saksan joukot voittoputkessa erämaassa. Liittoutuneiden kapteeni James Leith ja majuri David Brand ovat väsyneitä ja turhautuneita, vaikka he ovat johtaneet menestyksellisesti Rommelin piirittämiä joukkoja. Mukaan on mahdutettu henkilökohtaisia ristiriitoja ja kahden upseerin erimielisyyksiä. Burtonin kapteeni on ollut rakastunut majurin vaimoon (Ruth Roman), mutta säilyykö se salaisuutena, vai jatkuuko miehen elämä valheessa.
Katkeran voiton sodanvastaisuudesta kertoo kaiken niin elokuvan nimi kuin Richard Burtonin toteamus: "Tapoin eläviä, mutta pelastin kuolleita." Nicholas Rayta on joskus nimitetty auringonlaskun ohjaajaksi. Tämä sopii hyvin Katkeraan voittoon, jossa näkyy myös ohjaajalle tyypillisiä romanttisia painotuksia. Raylla oli kuitenkin ainutlaatuinen kyky suhtautua sankareihinsa objektiivisesti. Itse asiassa hänen sankareistaan tuli antisankareita - kuten Burtonin ja Jürgensin upseereista, jotka tajuavat vähitellen sodan mielettömyyden.
===================================================================================================
Nicholas Rayn 1950-luvun elokuvissa oli olennaista Cinemascopen käyttö ja värikuvaus. Verrattuna saman ajankohdan toiseen tärkeään amerikkalaisohjaajaan Robert Aldrichiin (mm. sotafilmi Helvetti 1944), Ray painotti aina runollisia hetkiä ja lepattavia tunnelmia. Ray oli visualistina staattisempi kuin Aldrich, joka pyrki nopeaan rytmiin ja antoi kameralle vapauksia. Ray uskoi sommitelmiin ja variaatioihin kuvan sisällä.
Katkera voitto on mustavalkoinen elokuva. Sotafilmiin mustavalkokuvaus soveltui hyvin. Samalla tavalla Kubrickin Kunnian polut on mustavalkokuvan juhlaa. Mutta Katkerassa voitossa Cinemascope on jälleen käytössä. Eikä voi unohtaa sen sallimia laajoja otoksia, joissa inhimilliset ongelmat ja ristiriidat tihentyvät erämaaympäristöjen lähes arkeologiseen tallentamiseen.