 |
| Nordisk Film |
Suomen ainoa lentokonekaappaus painui unholaan kunnes Ilta-Sanomien nuori toimittaja Lauri Puintila julkaisi siitä 2010 romaanin "Kaappari Lamminparras -Suomen ensimmäisen konekaappauksen tarina". Aleksi Mäkelä ja näyttelijä Kari Hietalahti suunnittelivat aiheesta elokuvaa vuosia. Se tulee ensi-iltaan ensi perjantaina nimellä Kaappari Lamminparras. Jotka eivät muista tapahtumasta mitään, niin kerrottakoon, että syksyllä 1978 oululainen liikemies, konkurssin kokenut ja tuskaisiin talousvaikeuksiin joutunut Aarno Lamminparras piilottaa aseen attaseasalkkuunsa ja nousee Finnairin Helsingin lennolle AY-405. Hän ryhtyy lukuisten "soutaa ja huovata" -tilanteiden jälkeen epätoivoiseen tekoon. Lamminparras saa puhuttua itsensä koneen ohjaamoon. Hän aikailee ensin, mutta pyytää sitten lentokapteeni Rajapaltiota ilmoittamaan Helsingin lennonjohdolle: "Meidät on -kaapattu".
Aleksi Mäkelä hallitsee toimintadraaman. Hän ohjaa sujuvasti niin koneessa kuin Oulun ja Helsingin lentoasemilla (tosin Helsinki-Vantaalle ei saatu lupaa, joten kuvattiin Tukholman Arlandassa), jossa tuolloin ei turvatarkastuksia ollut lähes nimeksikään. Elokuvan vuoropuhelu on tiukkaa, ytimekästä, tapahtumia on tietenkin muutettu dramatiikan tähden. Pini Hellstedtin kuva kulkee. Mainio kameratyö alusta loppuun. Ja Pirjo Roussi on lavastajana luonut uskomattoman autenttisen ajankuvan. Pitää kehua vielä Kimmo Taavilan leikkausta ja Lauri Porran musiikkia.
"Kaappari Lamminpartaan" onnistumisen ansioita ovat erinomaiset näyttelijät aina sivuosista, Hannu-Pekka Björkman (juristi Marttinen), Merja Larivaara (lentoemäntä Kananen), Pekka Huotari (Oulun lennonjohtaja) päänäyttelijöihin Aake Kallialaan (lentokapteeni Rajapaltioon, Kalliala on taas huippuvedossa), Jussi Vataseen (lentoperämies Snockiin) ja tietenkin Kari Hietalahden Lamminpartaan. Hietalahti pääsee syvälle epätoivoisen miehen vaaralliseen tekoon ja vuoristoratana vaihtuviin tunnekuohuihin.
Ang Lee loi tarinan eläinrakkaudesta
Uutenavuotena teatteriohjelmistoon tuli katsojien iloksi ja jännitykseksi 3D-elokuva Piin elämä, joka perustuu espanjalaisen Yann Martelin romaaniin (2001). Meillä teos julkaistiin pari vuotta myöhemmin. Tämäkin teos olisi toiminut aivan hyvin tavallisena elokuvana, mutta ilmeisesti suuretkin ohjaajan joutuvat varmistamaa rahoituksen 3D-versiona. Tai sitten Ang Leen tapainen ohjaaja haluaa kokeilla. En jaksa motkottaa, sillä ohjasihan Martin Sccorsesekin 1920-luvun 3D-versiona pariisilaiselle asemelle sijoittuvan Hugon.
Ang Lee (s. 1954) syntyi, Pingtungissa, Taiwanissa. Kiinalaista syntyperää, mutta Taiwanissa koulutuksensa saanut Lee asuu nykyisin Yhdysvalloissa. Lee on monipulinen ohjaaja, joka vaihtaa mielellään genrejä. Kuuluisa wuxia-elokuva Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (2000) saattaa saada jälkeensä miehuustarinan Brokeback Mountainin (2006) ja nyt poika- ja eläinseikkailun Piin elämäni. Ja muistetaan, että Lee ohjasi 1990 "kaikkien aikojen" ruokakuvauksen Syö juo mies nainnen. Sitten Lee perehtyi englantilaiseen aateliskulttuuriin vuoden 1995 Järki ja tunteet -tyylittelysssä. Niin, vuonna 1997 Lee oli pureutunut moderniin amerikkalaiseen lähiökulttuuriin traagisessa Jäämyrskyssä.
Jäämyrsky (The Ice Storm, USA 1997) näyttää taiwanilaisen huipppuohjaaja Angle Leen Yhdysvalloissa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun taiwanilaisohjaaja ei olisi tilittänyt suhdettaan Amerikkaan. Hän ohjasi 1990-luvun alussa huumorilla höystetyn sukulaistarinan Pushing Hands, jossa ikääntyvä taiwanilaismies saapuu USA:han katsomaan, miten se poika siellä elelee.
Jäämyrsky sijoitettiin vuoden 1973 marraskuun päiviin. Tapahtumapaikka on New Canaan, Connecticutissa. Eletään Kiitospäivää. Päivälleen kymmenen vuotta on kulunut presidentti Kennedyn ampumisesta Dallasissa. Nuori Paul Hood (Tobey Maguire) palaa kotiin. Se näyttää tyhjältä, sillä perheidylli on särkymässä: äidillä Elenalla (Joan Allen) on vaikeuksia, sillä aviopuoliso Ben (Kevin Kline) on lähtemässä ja viettää nyt aikaa naapurin vaimon (Sigourney Weaver) kanssa. Elokuvaa on pidetty äärimmäisen kylmänä, jopa kyynisenä perhetarinana.
================================================================================================
Siinäpä se!
Pidän eniten Ang Leen elokuvista juuri Jäämyrskystä. Nyt voi ajatella, että Lee ei koskaan juutu yhteen aiheeseen. Piin tarinassa hän siirtyy ikään kuin amerikkalaislähiön jääkylmistä tunteista ja yön jäätymisprosesseista myrskyävälle merelle. Elokuva on jännityksellisistä - ja dramaattisista tehoistaan huolimatta hyvin lämmin, humaaani.
Päähenkilö on nuori intialaispoika Pii, joka joutuu laivalle perheensä ja tämän laajan eläinkokoelman tähden. Perheen eläintarha ei enää menesty, joten päätetään muuttaa Kanadaan. Sattuu hurja myrsky, ja vain Pii sekä bengalilaistiikeri pelastuvat lautalle. Alkaa pojan ja tiikerin kamppailu elämästä ja kuolemasta. Alkaa pojan neuvokas tiikerin kesyttämisprosessi, jonka Ang Lee on kuvannut lähes uskomattomin kuvakulmin ja tarinallisin kehittelyin. Kaikesta lievästä kliseisyydestään huolimatta Ang Lee pitää tuon uskomattoman selviytymistarinan energisessä liikkeessä.
Täytyy myös onnitella lähes koko ajan lautassa bengallilaistiikerin kanssa näyttelevää Pi-nuorukaisen esittäjää Suraj Sharmaa, siitäkin huolimatta että nykyinen digitekniikkaa sallii kuvausvaiheessa vaikka minkälaiset "fuulaukset". Keski-ikäistä Piitä näyttelee muuten Irrfan Khan, jotka monet HBO-yhtiön Terapiassa-sarjan ystävät muistavat Gabriel Byrnen terapeutin ohella Amerikkaan vasten tahtoaan muuttaneen intialaislesken roolista. Jäämyrskyn Tobe Maguire näyttelee kirjailijaYann Martelia, jolle vanhempi Pi (siis Irrfan Khan) kertoo meritarinansa.
* * *
Ajankohtainen kommentti
Nyt ovat tilastot valmiit. Kotimainen elokuvavuosi 2021 oli lippuluukuilla paras kolmeenkymmeneen vuoteen. Elokuvasäätiön ajama kaupallisen elokuvan linja ja elokuvateattereiden digitalisoiminen (voi ajaa monta kopiota ympäri maata) auttoi asiaa, mutta onhan se liki 2,4 miljoonaa katsojaa hieno luku. Ja suomalaisissa elokuvateattereissa käytiin Suomen Filmikari RY:n arvion mukaan 8,5 miljoonaa kertaa - eniten sitten vuoden 1983. Ei elokuvan esittäminen valkokankaalla kuole mihinkään, vaikka elokuvaa voi nähdä lukuisten ja lukuisten tv-knavien lisäksi erilaisissa uusissa teknisissä vempeleissä. Tapasin tuossa Kino-Palatsissa oman sukupolveni entisen elokuvamiehen. Hän sanoi suoraan, ettei katso enää elokuvia televisiosta eikä edes viitsi lukea Hesarin tv-palstan ohjelmatietoja. Aikoo tullaa teatteriin niin kauan kuin jalka nousee.
Onnittelut rahanjakajille, tuottajille ja tekijöille.
Äskettäin julkistettiin myös Filmiauran Jussi-ehdokkaat vuoden 2012 parhaiksi kotimaisiksi elokuvaksi. Vuosaari ja Puhdistus erottuitvat, mutta itse olisin lisännyt palkintoa tavoittelemaan Maarit Lallin esikoisteoksen Kohta-18, joka nuorten miesten kasvukertomuksena on ansiokas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti