Martin Scorsesen heinossa road moviessa Alice ei asu enää täällä (1974) äiti ja aviovaimo (Ellen Burstyn) joutuu yllättäen leskeksi. Aviomies ajaa Cocacola-autoa ja joutuu kolariin. Siinä se miehen elämä menee. Samalla tavalla uudessa ranskalaisessa elokuvassa Neinen, jonka nimi on Nathalie vaimo kohtaa tragedian. Lapsesta asti toisensa tunteneet heitetään elämän yllättävän murhenäytelmän eteen: Aviomies lähtee lenkille ja joutuu yliajetuksi.
Tästä ranskalaiselokuva alkaa, mutta toisin kuin Scorsesella eivät ranskalaisohjaajat David ja Stéphane Foenkinos lähde kehittelemään mitään road movieta. Scorsesen elokuvan Alice ja ja tämän 11-vuotias poika lähtevät tien päälle, Amerikkaa kouluamaan ja uutta elämää etsimään. Ranskalaisten elokuvan Nathalie pysyttelee tiiviisti Pariisissa - mitä nyt loppuolella mennään maalle, naisen lapsuuden maisemiin.
Tragedian jälkeen Nathalie ei uskalla sitoutua uuteen rakkaussuhteeseen. Työpaikan pomo olisi kiinnostunut Nathaliesta, jopa maanisen kiinnostunut, mutta vastarakkautta ei tule. Kunnes sitten Nathalie kohtaa ainakin viisitoista vuotta Ranskassa asuneen ja työskentelevän ruotsalaisen Markus Lundellin, jota ystävät ja työtoverit pitävät aika rumana heppuna. Ystävien mielestä Nathalien luulisi saavan rinnalleen komeimpiakin miehiä.
Ranskalaiset osaavat tehdä hyviä elokuvia arkisista aiheista. Nainen, jonka nimi on Nathalie on elokuva, jossa kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Tosion tähänkin elokuvaan olisi kaivannut hiukan lisää särmää ja poltetta. Nyt tapahtuimat etenevät ikään kuin omalla painollaan. Mutta minkäs teeet, sillä jokaisesta kuvasta huokuu katsomoon sympaattisuus. Näyttelijät Aydrey Toutou ja François Damiens ovat eläviä ja luontevia kameran edessä. Tällaisia iholle hienotunteisesti meneviä elokuvia ei näe ohjelmistossa joka viikko.
Ajankohtainen kommentti
Tarja Halosen kahdentoista vuoden presidenttikausi päättyi. Helsinki-Filmin ja Funny Filmsin tekijät Aleksi Bardy ja Osku Pajamäki seurasivat kameroineen Halosen viimeistä vuotta presidenttinä. Syntyi "dokumenttielokuva" Rouva presidentti, jossa ei ole mitään olennaista asiaa. Kaikki on epäolennaista. Kaikki on kuvaa ja ääntä, jotka tiedämme entuudestaan. Otan yhden esimerkin. Kuuluu puhetta, että nuoret pelkäävät tulevaisuutta ja globaalia kehitystä. Siihen se jää, sillä mitään vastausta ei tule.
Onko Rouva presidentti vain poliitikkonakin vaikuttavan Pajamäen yritys esittää näennäisen dokumenttielokuvan keinoin jäähyväistervehdys Tarja Haloselle, omasta puolueesta nousselle vahvalle globaalille vaikuttajalle? Vaikka kysymys on nyt enemmän mainosfilmistä kuin dokumenttielokuvasta, niin yksi asia on totta: Valkokangas oikein täyttyy persoonallisesta, huumorintajuisesta ja älykkäästä Halosesta, joka nautti liikkua kansainvälisissä ympyröissä.
P.S. Ennen lasista Sanomataloa työskentelimme Ludviginkadulla. Luddan kulmassa toimi Adams-Filmin kiva, pieni elokuvateatteri Bio Adams. Kaappitauluun oli kopioitu arvosteluni Ralf Långbackan elokuvasta Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Vuosi oli 1980. Brecht-Wuolijoki -sovitus taisi olla suuren teatteri- ja oopperaohjaajan ainoa vierailu valkokankaan puolelle. Toimituksemme välkky kolumnisti Pii eli Pirkko Kolbe tuli kerran puheilleni ja paheksui tuota kaappimainosta. En vaatinut teatteria poistamaan arvosteluni kaapista. Siitä soimaisin itseäni.
Asia tuli mieleen, kun vilkaisin Helsingin Sanomien Nyt-liitteen elokuva-arvosteluja. Miten on mahdollista, että lehden esimies ja taittaja hyväksyvät elokuvailmoituksen painamisen arvostelujen viereen. lmoitus elokuvasta Nainen, jonka nimi on Nathalie on kyseisen ranskalaisfilmin arvostelun vieressä. En soimaa lehteä, kysyn vain, onko tällainen käytäntö yleistymässä. Ennen tekstimainontaa ei hyväksytty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti