GRONENBERG PSYKOANALYYSIN JÄLJILLÄ * * * *

Keisarillisen itävaltalaisen yhteiskunnan ehkä kaikkein vaikuttavin kulttuuriperintö ajoittui 1900-luvun alkuun. Tämän ajankohdan Itävallalle sanottiin olelleen ominaista sovinnaisuus, teennäisyys ja kaksinaismoralismi. Kuitenkin lukuisat eri taiteen ja kulttuurin tekijät ja kriitikot nousivat voimalla tätä suuntausta vastaan. Tiedämme, että vastareaktiot ilmenivät niin Adolf Loosin arkkitehtuurissa, Hermann Brochin ja Robert Musilin kirjoissa, Arnold Schönbergin musiikissa kuin kaikkein merkittävimmän "kuvien kaatajan" Sigmund Freudin toiminnassa. Tähän nimilistaan voisi lisätä vielä joukon elokuvaohjaajia, jotka matkustivat myöhemmin Amerikkaan ja loivat hienoja teoksia Hollywoodissa: Billy Wilder, Josef von Sternberg, Otto Preminger, Fred Zinnemann...
Saksalainen tohtori Dietrich Schwanitzin mukaan kaikista tieteenharjoittajista Sigmund Freud (1856-1939) on syvällisimmin muuttanut tapaa, jolla kulttuurimme yksittäiset jäsenet hahmottavat itsensä. Schwanitzin mielestä Freudin vaikutus levisi niin laajalle ja hänen ajattelunsa läpäisi kulttuurimme niin kattavasti, etttä on vaikea kuvitella, miten ihminen käsitti psyykensä ennen tätä wieniläistä lääkäriä ja psykoanalyysin perustajaa.
Nyt kun kanadalaisen riippumattoman ohjaajan David Cronenbergin ehjä ja viisas Freud-elokuva - tai oikeastaan Jung-elokuva- A Dangerous Method on saatu Suomen ohjelmistoon, kannattaa myös muistaa edesmenneen suomalaisen akateemikon ja professorin Georg Henrik von Wrightin täsmennys psyyken ymmärtämisen "historiaan". Von Wright muistuttaa venäläisen 1800-luvun kirjailijan Fedor Dostojevskin merkityksestä ihmisen destruktiivisten voimien analysoijana. Suuren humanistin mielestä Dostojevski on meidän päiviemme syvyysspsykologian merkittävimpiä edeltäjiä. Von Wright menee jopa niin pitkälle, että Leonardo da Vinci, 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun italialainen runoilija, insinööritaidon kehittäjä ja taiteilija, aavisteli ihmisen pimeät puolet.
==========================================================================================
David Cronenbergin elokuva A Dangerous Method käsittelee lähes akateemisella otteella psykoanlyysin alkuvaiheita. Se on hienostunut kamari- ja epookkidraama ZÜrichistä ja osittain Wienistä, jossa kaksi lääkäriä, Sigmund Freud (Viggo Mortensen) ja sveitseläinen Carl Jung (Michael Fassbinder) kehittelevät psykoanalyysin metodeja. Cronenberg uhraa paljon aikaa ja tilaa Freudin ja työtoveri Jungin keskusteluille ja väittelyille. Heidän välirikkonsakin oli jossain vaiheessa välttämätön, sillä Freud pyrki pitämään psykoanalyysin akateemisissa kehikoissa, kun taas analyyttisen psykologian perustaja Jung eteni yhä rohkeimpien ideoiden puolelle. Hän uskoi mystiikkaan ja yllätyksiin. Freud jätetäänkin elokuvassa taka-alalle.
Dietrich Schwanitzin ajattelun mukaan Freud poisti moraalin ja korvasi sen psykologialla. Freud laajensi "psyyken taloa" yhdellä lisäsiivellä, - eli piilotajunnalla, jota myös tiedostamattomaksi kutsutaan. Schwanitzin mielestä Freudin teorioiden jälkeen ihminen ei enää ollut "isäntä omassa talossaan". Hänellä on rinnallaan eräänlainen näkymätön toveri, id. Tämä toveri tulee esille tahattomuuksissa, itsekontrollin löyhentyessä. Kun tietoisuus vaipuu uneen, id ottaa ihmisessä käskyvallan. Ja juuri itsekontrollin merkitys kohoaa olennaiseksi David Cronenbergin elokuvassa.
Von Wright on taas muistuttanut yleisesti hyväksytystä totuudesta, jonka mukaan Dostojevski jo ennen Freudia oivalsi persoonallsiuuden jakautumisen ja sen sisäiset ristiriidat, unet tiedottomien toiveiden ilmaisuina, naamioidun seksuaalisuuden ja itsetehostusvietin liikkellepanevana voimana. Von Wright toi esille venäläiskirjailijan kuvaukset kaatumatautikohtauksista ja niihin liittyvistä sieluntiloista, jotka ovat sitten muodostaneet klassisen luvun lääketieteellisessä psykologiassa. Eli: meidän täytyy hyväksyä ihmisen paikan määrittely olevaisuudessa niin tieteen kuin taiteen muotoina.
==========================================================================================
A Dangerous Method kasvaa sisäistyneeksi kolmiodraamaksi. Elokuvan kolmas henkilö on potilas Sabina Spielrein (Keira Knightley), venäjänjuutalaisen perheen tytär, joka potee hysteriaa. Tässä mielessä David Cronenbergin elokuva, jonka käsikirjoituksen on laatinut omasta näytelmästään Christopher Hampton, palauttaa mieliin englantilaisen D.M. Thomasin romaanin "Valkoinen hotelli" (1981). Kirjassa kuvataan fiktiivisen puolijuutalaisen venäläisen laulajattaren Lisa Erdmanin hakeutumista Sigmund Freudin potilaaksi Wieniin. Thomasin fiktiossa Freud kirjoittaa kollegoilleen Erdmanin, onnettoman hysteerisen naisen, tapaamisesta ja hoidosta. Korostan, että Cronenbergin elokuvan Spielrein on todellinen henkilö, ongelmistaan selvinnyt lääkäri, joka palasi Venäjälle, mutta joutui natsien tappamaksi vuonna 1942.
"Valkoisessa hotellissa" hysterian pontimena ovat seksuaaliset fantasiat. Lisa Erdman uskoo rakastavansa Freudin poikaa, vaikka ei ole tavannnut tätä koskaan. A Dangerous Methodissa ei mennä niin pitkälle, ei todellakaan, vaikka David Cronenbergin (s. 1943) tuotantoa tunteva saattaisi odottaa jotakin rankkaa, jotakin tabuja rikkovaa "mieli/ruumis" -käsittelyn jännitteitä (toki piiska sivaltaa parissa kohtauksessa). Niin kuin Cronenbergin muutamissa aikaisemmissa elokuvissa Brood - vihan jälkeiset (1979), Scanners - tappava ajatus (1981), Videodrome - tuhon ase (1982), Alaston lounas (1991) tai Crash (1996), jota esimerkiksi Britanniassa vaadittiin kielettäväksi.
A Dangerous Methodissa torontolaissyntyinen elokuvantekijä, jota on pidetty usein taidelajin harvoihin kuuluvana auteurina, alustaa itsevarmasti ja etäisen älyllisesti psykoanalyysin periaatteet. Nyt todellakin Jung saa suunvuoron. Cronenberg ei valitse puolia, vaan pysyttelee objektiivisena tarkkailijana, joka pyrkii myös välttämään "historiallisten totuuksien" viihteellistämisen. Tämä on "lääkärin elokuva", ja siinä mielessä se muistuttaa Cronenbergin aikaisemman tuotannon kaikkein onnistuneinta ehjäkokonaisinta teosta Erottomattomia (1988), jossa Jeremy Irons tulkitsi identtisiä kirurgiveljeksiä.
A Dangerous Method -elokuvassa olisi voitu viitata myös Dostojevskiin. Mutta ehkä elokuvan historiallisen apparaatin ulottaminen aikaan ennen Freudia ja Jungia olisi ollut liian vaativa pala katsojille. Kysymys on vähän samanlainen kuin John Hustonin kiinnostavassa vuoden 1962 Freud-elouvassa, jota on pidetty älyllisenä trillerinä. Huston teki Sigmund Freudista etsivän, jonka sanottiin totuutta tavoitellessaan tutkivan useita todistajia - potilaita.
Matti Salo totesi kuuluisassa Huston-esseessään (Studio 1962): "Freudin koko teorian käsitteet ja järjestelmät olisivatkin lähes mahdottomia jäsentää kertovan tai esittävän taiteen keinoin - ainakin psykoanalyysiin perehtymättömille". Voisi ajatella, että tämä neuvo on pysynyt vahvana David Cronenbergin mielessä.
A Dangerous Method avaa tarpeeksi psykoanalyysin järjestelmiä ja keskeisten uranuurtajien ponnisteluja. Siinäkin on trillerin makua, mutta Hustonin Freudista poiketen Cronenbergin elokuva liittyy enemmän katsojan jännittesiin odotustiloihin psykiatrien työn ja potilaiden neuroosien purkamisissa.
David Cronenbergin elokuvallinen hahmotustyö kypsyy tarkasta epookista, sisätilojen energiasta, tiukoista ja lyhyistä hamptonilaisista vuorosanoista ja näyttelijöiden Mortensenin ja Fassbenderin kontrolloidun voimallisista henkilötulkinnoista. He ovat sisällä kuvatuissa henkilöissä.
Silti laatuun aina uskovan Jeremy Thomasin tuottama A Dangerous Methodin sielu on Sabina Spielrainin vaativan, vaikean roolin esittävä Keira Knightley. Upea suoritus. Moderni ja klassinen kohtaavat ja yhtyvät sopusuhtaisesti Cronenbergin elokuvassa. Se on melkein suuri työ, joka suhteessa tyylikkäintä elokuvaa ohjelmistossa.

Ajankohtainen kommentti

Markus Selinin Solar Films on juuttunut Vares-dekkareihin. Mannerheim-elokuvasta ei ilmeisesti tullut mitään, joten tuotanto täytyy pitää jollakin tavalla käynnissä. Turkulaisen Reijo Mäen "Vares"-kirjat ovat ainakin taloudellisessa mielessä hyvä panostus. Eivät muuten. Uusin elokuva Vares - uhkapelimerkki lienee sarjan toiseksi viimeisin elokuva.
Lauri Törhönen on toiminut jälleen dekkarin ohjaajana. Toteutus on räätälöity varman päälle. Turku-kuvat kyllä toimivat, mutta muuten kohtaukset ovat kulunutta dekkariaineistoa. Antti Reini on hyvä yksityisetsivä Vareksena, joka kohtaa pankkiautomaatilla tuntemattomaan Sole-nimisen naiseen. Tällä on jotakin salattavaa elämässään. Minna Haapkylä näyttelee Solea, josta tulee yksityisetsivän ystävätär. Ruissalon lintutornissa koetaan sitten dekkarin traagiset hetket.
Uusinkin Vares-elokuva muistuttaa television dekkarisarjoja. Siinä ei ole mitään uutta tai ennennäkemätöntä. Ilmeisesti Solar Films aikoo ajaa koko elokuvasarjan myöhemmin televisiossa. Vares-elokuva ei tuota pettymystä, mutta ei innostakaan. Jos sitä vertaa vastaaviin ruotsalaisiin elokuviin, tasoero on kuin päivällä yöstä. Tosin nyt sillä erotuksella, että Liza Marklundin romaaniin perustuva Nobelin testamentti oli elokuvasovituksena tosi pettymys. Tarinaa on tuskin ollenkaan. Ja ohjaus vaikutti heppoiselta. Ruotsalaiselokuvaa katsoessa miettti, miksi näitä tehdään, kun tv-kanavilla nähdään jatkuvasti paljon sähäkämpiä dekkarisarjoja. Niin kuin Murhakomissio, Vallan linnake, Henkivartijat ja Murhan jäljet. Tai Yle Femmalla alkanut norjalainen Lilyhammer, joka on kevään ehdoton piristysruiske televisiossa.
Muuten, ei uusi Vares-elokuva ole pärjännyt teattereissa kovin hyvin. Se tuli ensi-iltaan jo maaliskuun puolivälissä, mutta katsojamäärä on saavuttanut vasta 50 000 rajapyykin. Olisikohan Kuukausiliitteen hyvässä haastattelussa kuullulla Markus Selinillä syytä jo etsiä uusii projekteja.

P.S. Tamperelaisten scifiactionelokuva Iron Sky on ylittänyt Suomen elokuvasäätiön tilaston mukaan parissa viikossa 130 000 tuhannen katsojan rajan. Merkitsen tiedoksi. Vastaavaa ei ole nähty sitten 1970-luvun, jolloin herra Pasasen Uuno Turhapuro -farssit ylsivät huimiin katsojamääriin.
En yleensä vastaa lukijoiden lähettämään palautteeseen. Se lienee luonnevika, mutta nyt haluaisin palata Nälkäpeliin. Muuan lukija viestitti jotakin siihen suuntaan, että elokuvateatterit kuihtuisivat, jossa samanlaisia elokuvia ei olisi ohjelmistossa. En protestoi, mutta muistutan vastuusta. Parhaillaan Norjassa käydään Oslon massamurhaajan oikeudenkäyntiä. Ainakin tässä tilanteessa Nälkapelin kaltaiset "lupa tappaa nuoria" -elokuvat ovat vastenmielisiä.
Säätiön tiedotteen mukaan Nälkäpeli on kerännyt meillä jo yli 150 000 henkilöä lippuluukuille. No, eivät ainakaan ulkomaisille pääomasijoittajille myydyn Finnkinon teatterit kuihdu.