skip to main |
skip to sidebar
Armoton (Unforgiven, USA 1992) ohjaus: Clint Eastwood, käsikirjoitus: David Webb Peoples, kuvaus: Jack N. Green, musiikki: Lennie Niehaus, lavastuksen suunnittelu: Henry Bumstead, pääosissa: Clint Eastwood (Bill Munny), Gene Hackman ( Little Bill Daggett), Morgan Freeman (Ned Logan), Richard Harris (Englannin Bob), Jaims Woolvett (Schofield Kid), Saul Rubinek (W.W. Beauchamp), Frances Fisher (Strawberry Alice), Anna Thompson (Delilah Fitzgerald). Tuotanto: Clint Eastwood/Malpaso/Warner Bros..
Onko Clint Eastwoodin ohjaama Armoton viimeinen suuri western?
Näin kahden vuosikymmenen jälkeen en pysty muistamaan yhtään samantasoista lännenfilmiä. Ei westernejä ole tehtykään kovin paljon viime vuosina, joten annetaan kreditti Eastwoodille, joka kohosi maineeseen 1960-luvulla italialaisen Segio Leonen italowesterneissä - miehenä joka tuli jostakin ja meni jonnekin. Muistamme hyvin elokuvat Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, pahat ja rumat.
Suomessa ensi-iltaan 25.9. 1992 tullut Armoton on westernin magnum opus. Se alkaa miehisessä Big Whiskeyn yhteisössä, jonne nuori hevoskauppias saapuu. Hän etsii huvituksia, kohtaa prostituoitu Alicen joutuen vaikeuksiin. Muuan epäinhimilliinen, äärettömän julma mies turmelee Alicen kasvot.
Samaan aikaan kaupungin tyrannimainen sheriffi Little Bill Daggett puuttuu bordellin asioihin. Tytöt menettävät ansioitaan. Uutinen kaupungin tapahtumista kiirii entisen pyssysankarin Bill Munnyn korviin. Hän työskentelee farmillaan. Munny on leski ja kahden lapsen isä. Hän on hylännyt pyssyn. Hän uskoo rauhanomaisiin ratkaisuihin.
Farmille leviää epidemia. Munny on ristiriitaisten ratkaisujen edessä. Olisiko pyssyllä sittenkin käyttöä? Munny tapaa vanhan ystävänsä ja rikostoverinsa Ned Loganin ja pyssysankariksi pyrkivän Schofield Kidin. Tavoitteena on ratsastaa kaupunkiin ja pelastaa bordellin tytöt ahdingosta. He ovat päättäneet maksaa palkkion työtoverinsa silpojan löytämiseksi. Palkkio houkuttelee paikalle palkkionmetsästäjiä - kuten "Englannin Bob" ja tämän "elämäkerran" kirjoittaja W.W. Beauchamp.
=====================================================================================================
Armottoman ensimmäinen käsikirjoitus oli nimeltään "The Cut-Whore Killings", jonka David Webb Peoples oli kirjoittanut 1970-luvun puolivälissä. Käsikirjoitus hautautui Peoplesin kirjoituspöydän laatikkoon. Hän löysi sen 1980-luvun alussa saatuaan Oscar-ehdokkuuden 1981 dokumenttielokuvasta The Day After Trinity. Peoples ryhtyi kauppaamaan optioita omasta käsikirjoituksestaan. Optiota uudistettiin useasti, ja esimerkiksi Francis Ford Coppola mainittiin kerran westernaiheen mahdollisena ohjaajana.
Lopulta käsikirjoitus päätyi Clint Eastwoodille. Hän suunnitteli aiheen filmaamista jo vuonna 1985, mutta ryhtyikin toteuttamaan jäähyväiswesterniksi tarkoitettua Pale Rideriä eli Kalpeaa ratsastajaa. Sen jälkeen Eastwood ohjasi vielä kolme elokuvaa - Hearthbreak Ridge, Valkoinen metsästäjä, Musta sydän ja The Rookie - tulokas - ennen kuin Armottoman kuvauksiin voitiin paneutua. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Wyomingin kuvitteelliseen Big Whiskeyn kaupunkiin, mutta se kuvattiin Kanadassa, Albertan Calgaryssa.
Armottoman lavastuksen suunnittelija Henry Bumstead oli Clint Eastwoodin valinta hienon westernmiljöön luojaksi. Bumstead oli Hollywoodin vanhoja kykyjä, jota Alfred Hitchcock käytti 1950-luvulla elokuvissaan Mies joka tiesi liikaa ja Vertigo - punainen kyynel. Bumstead ja Eastwood olivat työskennelleet yhdessä vuonna 1973 Ruoskassa. Eastwood halusi tehdä Armottomasta "elämää suuremman" westernin, joka palauttaisi uskon hänen kykyihinsä merkittävänä ohjaajana. Bumsteadia on kiittäminen westernin uskomattoman elävän tunnelman luomisesta ja tarkoista kaupunkinäkymistä.
Armottoman teema on hyvän ja pahan, oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden rajojen tarkastelu. Elokuva on hyvin moraalinen western, ja sitä voi pitää allegoriana nykyisten isojen amerikkalaisten kaupunkien väkivallasta. Väkivallan vastainen teema on elokuvan silmiinpistäviä asioita. Sen voi nähdä itsekriittisenä arviointina etenkin 1970-luvun Likaisesta Harrystä, jossa Eastwood näytteli Don Siegelin ohjauksessa.
Armottoman muita teemoja ovat Marc Elliottin mukaan rasismi, seksismi ja turhamaisuus. Elokuva huipentuu tulitaisteluun, jota on pidetty westernhistorian vaikuttavimpana koskaan kuvattuna jaksona. Myös fiktio ja fakta sekoittuvat elokuvassa, villin lännen historia kyseenalaistetaan, ja tämä ilmenee "elämäkerturi" Beauchampin hahmossa. Hän valehtelee, pelkää, on lahjottavissa. Mies ei piittaa historiallisesta totuudesta. Clint Eastwoodin on kerrottu sulauttaneen hahmoon käsityksensä elokuvakriitikoista, jotka haukkuvat elokuvia ottamatta todella selvää henkilöistä ja teemoista.
Clint Eastwoodin suoritus Munnynä hakee vertaistaan näyttelijän uralla. Elokuvan muut kuuluisat näyttelijät tekevät huippputyötä - niin Morgan Freeman kuin Gene Hackman ja englantilainen Richard Harris. Hackman oli aikaisemmin ehdolla Munnyn rooliin, mutta hän ei suostunut siihen, ei myöskään heti väkivaltaisen ja ilkeän, inhottavan Daggettin osaan. Lopulta Eastwood sai käännettyä Hackmanin pään. Hackman sai suorituksestaan sivuosa-Oscarin, samoin Eastwood ohjauksesta ja parhaasta elokuvasta.
Armoton oli Clint Eastwoodin uran riemuvoitto. Hän oli 62-vuotias ohjatessan nopeasti ja halvalla tehtyä elokuvaa. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana hän ohjasi monta hyvää amerikkalaista elokuvaa, joista kohoavat eturiviin Tulilinjalla (1993), Rajaton valta (1997), Menneisyyden ote (2003), Million Dollar Baby (2004) ja Gran Torino (2008). Eastwood ohjaa edelleen kiivaaseen tahtiin. Hän ikään kuin juoksee ikääntymistään vastaan ja aikoo toteuttaa kaikki mieluisat elokuvasuunnitelmansa.
=====================================================================================================
Westernsankareita ei enää ole, eipä lännenfilmejäkään. Amerikkalaisen elokuvan suosituin genre on kuollut. Tämä tapahtui vähitellen 1960-luvulla, mutta myöhemminkin tuotettiin silloin tällöin lännenfilmejä. Kokeilijoita riittii, mutta yleisö näytti hylänneen lännenfilmin. Action ja väkivalta nousivat suureen suosioon.
Westernin alkuperä ajoittui vuoteen 1903, jolloin Suuri junaryöstö valmistui. Westernit palauttivat katseet historiaan, sisällisotaa edeltäneeseen aikaan tai sisällissodan keskelle, Kalifornian kultalöytöjen aikaan, lännen valloittamiseen ja asuttamiseen, intiaanisotiin, rautateiden rakentamiseen, mutta myös väkivallan ja laittomuuksien ilmenemiseen. Historiallinen kehys oli olemassa ainakin taustalla lännenfilmeissä. Ohjaajat käsittelivät myyttisiä aiheita, fiktioivat historiaa, mutta saattoivat lähestyä westernin lajityypissä kiertoteitse elokuvan valmistusajankohdan yhteiskunnallista todellisuutta. Hyvä esimerkki tästä on Nicholas Rayn Johnny Guitar (1954), joka oli ohjaajan kannanotto 1950-luvun alun mccarthyismin ja noitavainojen aikaan.
Jos kelaa westernin historiaa, niin 1920-luvun suuri elokuva oli John Fordin Rautahepo, 1930-luvulla lajiin liittyi voimakas eeppinen piirre. Tällöin ilmestyivät ensimmäiset suuret westernohjaajat ja -tähdet - kuten Fordin lisäksi King Vidor, Victor Fleming, Henry King, Michael Curtiz ja näytelijöistä Tom Mix, William Boyd, Bob Steele ja tietenkin John Wayne, jonka ura jatkui aina 1970-luvun alkuun. Oikeistolainen ja syöpäsairas Wayne (1907-1979) teki unohtumattoman jäähyväissuorituksen 1976 esittämällä kuolemansairasta John Bernard Booksia, elämänsä voittoja tapppioita kelaavaa miestä Don Siegelin Revolverimiehessä.
Amerikan historiallinen perusta ilmeni monissa 1940-luvun westernissä, niin kuin Fordin My Darling Clementinessa ja Ratsuväki-trilogian elokuvissa. Howard Hawksin karjanajoa kuvaava Punainen virta oli saman vuosikymmenen suuri teos. Fred Zinnemannnin Sheriffi, George Stevensin Etäisten laaksojen mies, Fordin Etsijät ja Hawksin Rio Bravo olivat 1950-luvun huippuja. Myös Anthony Mann oli etevä westerntekijä. Huomiota herättivät ohjaaja Budd Boetticherin, käsikirjoittaja Burt Kennedyn ja näyttelijä Randolph Scottin lännenfilmit.
Seuraavan vuosikymmenen ehdoton western oli John Fordin demokraattinen Mies joka ampui Liberty Valancen. Samoihin aikoihin Sam Peckinpah ilmestyi kuvaan elokuvillaan Preerian laki ja Viheltävät luodit. Hänen teemansa oli lännen muutoksen aika. Peckinpahin Hurja joukko (1968) ja Sergio Leonen Huuliharppukostaja (1968) olivat vapauden vuosikymmenen magnumwesterneitä.
Jos Clint Eastwoodin Armottoman kohottaa lajityypin parnassolle, niin sitä edelsivät aikaisemmin muuutamat todella onnistuneet lännenfilmit. Niitä olivat Arthur Pennin Pieni suuri mies 1970-luvulla ja Lawrence Kasdanin Silverado 1980-luvulla. Tietenkin myös Eastwoodin ohjaamat ja näyttelemät, Armotonta edeltävät westernit ansaitsevat kiitosta.
Marc Eliotin 2009 julkaisema elokuvakirja Clint Eastwoodista sai osuvan nimen "Viimeinen cowboy". Eliot määrittelee: "Clint Eastwood erottuu jyhkeänä suosituimpien ja ajattomimpien Hollywoodin tuottamien tähtien joukosta. Hän on tehnyt yli viidenkymmenen vuoden ajan elokuvia, Universal Studiosin kanssa määräaikaisen sopimuksen tehneen näyttelijän pienistä, merkityksettömistä ja unhoon jäävistä rooleista aina Oscar-luokan kassamenestyksiin, jotka hän on sekä tuottanut ja ohjannut ja jotka tulevat ennen pitkää lunastamaan paikkansa suurimpien ja rakastetuimpien elokuvien joukossa."
Keisarillisen itävaltalaisen yhteiskunnan ehkä kaikkein vaikuttavin kulttuuriperintö ajoittui 1900-luvun alkuun. Tämän ajankohdan Itävallalle sanottiin olelleen ominaista sovinnaisuus, teennäisyys ja kaksinaismoralismi. Kuitenkin lukuisat eri taiteen ja kulttuurin tekijät ja kriitikot nousivat voimalla tätä suuntausta vastaan. Tiedämme, että vastareaktiot ilmenivät niin Adolf Loosin arkkitehtuurissa, Hermann Brochin ja Robert Musilin kirjoissa, Arnold Schönbergin musiikissa kuin kaikkein merkittävimmän "kuvien kaatajan" Sigmund Freudin toiminnassa. Tähän nimilistaan voisi lisätä vielä joukon elokuvaohjaajia, jotka matkustivat myöhemmin Amerikkaan ja loivat hienoja teoksia Hollywoodissa: Billy Wilder, Josef von Sternberg, Otto Preminger, Fred Zinnemann...
Saksalainen tohtori Dietrich Schwanitzin mukaan kaikista tieteenharjoittajista Sigmund Freud (1856-1939) on syvällisimmin muuttanut tapaa, jolla kulttuurimme yksittäiset jäsenet hahmottavat itsensä. Schwanitzin mielestä Freudin vaikutus levisi niin laajalle ja hänen ajattelunsa läpäisi kulttuurimme niin kattavasti, etttä on vaikea kuvitella, miten ihminen käsitti psyykensä ennen tätä wieniläistä lääkäriä ja psykoanalyysin perustajaa.
Nyt kun kanadalaisen riippumattoman ohjaajan David Cronenbergin ehjä ja viisas Freud-elokuva - tai oikeastaan Jung-elokuva- A Dangerous Method on saatu Suomen ohjelmistoon, kannattaa myös muistaa edesmenneen suomalaisen akateemikon ja professorin Georg Henrik von Wrightin täsmennys psyyken ymmärtämisen "historiaan". Von Wright muistuttaa venäläisen 1800-luvun kirjailijan Fedor Dostojevskin merkityksestä ihmisen destruktiivisten voimien analysoijana. Suuren humanistin mielestä Dostojevski on meidän päiviemme syvyysspsykologian merkittävimpiä edeltäjiä. Von Wright menee jopa niin pitkälle, että Leonardo da Vinci, 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun italialainen runoilija, insinööritaidon kehittäjä ja taiteilija, aavisteli ihmisen pimeät puolet.
==========================================================================================
David Cronenbergin elokuva A Dangerous Method käsittelee lähes akateemisella otteella psykoanlyysin alkuvaiheita. Se on hienostunut kamari- ja epookkidraama ZÜrichistä ja osittain Wienistä, jossa kaksi lääkäriä, Sigmund Freud (Viggo Mortensen) ja sveitseläinen Carl Jung (Michael Fassbinder) kehittelevät psykoanalyysin metodeja. Cronenberg uhraa paljon aikaa ja tilaa Freudin ja työtoveri Jungin keskusteluille ja väittelyille. Heidän välirikkonsakin oli jossain vaiheessa välttämätön, sillä Freud pyrki pitämään psykoanalyysin akateemisissa kehikoissa, kun taas analyyttisen psykologian perustaja Jung eteni yhä rohkeimpien ideoiden puolelle. Hän uskoi mystiikkaan ja yllätyksiin. Freud jätetäänkin elokuvassa taka-alalle.
Dietrich Schwanitzin ajattelun mukaan Freud poisti moraalin ja korvasi sen psykologialla. Freud laajensi "psyyken taloa" yhdellä lisäsiivellä, - eli piilotajunnalla, jota myös tiedostamattomaksi kutsutaan. Schwanitzin mielestä Freudin teorioiden jälkeen ihminen ei enää ollut "isäntä omassa talossaan". Hänellä on rinnallaan eräänlainen näkymätön toveri, id. Tämä toveri tulee esille tahattomuuksissa, itsekontrollin löyhentyessä. Kun tietoisuus vaipuu uneen, id ottaa ihmisessä käskyvallan. Ja juuri itsekontrollin merkitys kohoaa olennaiseksi David Cronenbergin elokuvassa.
Von Wright on taas muistuttanut yleisesti hyväksytystä totuudesta, jonka mukaan Dostojevski jo ennen Freudia oivalsi persoonallsiuuden jakautumisen ja sen sisäiset ristiriidat, unet tiedottomien toiveiden ilmaisuina, naamioidun seksuaalisuuden ja itsetehostusvietin liikkellepanevana voimana. Von Wright toi esille venäläiskirjailijan kuvaukset kaatumatautikohtauksista ja niihin liittyvistä sieluntiloista, jotka ovat sitten muodostaneet klassisen luvun lääketieteellisessä psykologiassa. Eli: meidän täytyy hyväksyä ihmisen paikan määrittely olevaisuudessa niin tieteen kuin taiteen muotoina.
==========================================================================================
A Dangerous Method kasvaa sisäistyneeksi kolmiodraamaksi. Elokuvan kolmas henkilö on potilas Sabina Spielrein (Keira Knightley), venäjänjuutalaisen perheen tytär, joka potee hysteriaa. Tässä mielessä David Cronenbergin elokuva, jonka käsikirjoituksen on laatinut omasta näytelmästään Christopher Hampton, palauttaa mieliin englantilaisen D.M. Thomasin romaanin "Valkoinen hotelli" (1981). Kirjassa kuvataan fiktiivisen puolijuutalaisen venäläisen laulajattaren Lisa Erdmanin hakeutumista Sigmund Freudin potilaaksi Wieniin. Thomasin fiktiossa Freud kirjoittaa kollegoilleen Erdmanin, onnettoman hysteerisen naisen, tapaamisesta ja hoidosta. Korostan, että Cronenbergin elokuvan Spielrein on todellinen henkilö, ongelmistaan selvinnyt lääkäri, joka palasi Venäjälle, mutta joutui natsien tappamaksi vuonna 1942.
"Valkoisessa hotellissa" hysterian pontimena ovat seksuaaliset fantasiat. Lisa Erdman uskoo rakastavansa Freudin poikaa, vaikka ei ole tavannnut tätä koskaan. A Dangerous Methodissa ei mennä niin pitkälle, ei todellakaan, vaikka David Cronenbergin (s. 1943) tuotantoa tunteva saattaisi odottaa jotakin rankkaa, jotakin tabuja rikkovaa "mieli/ruumis" -käsittelyn jännitteitä (toki piiska sivaltaa parissa kohtauksessa). Niin kuin Cronenbergin muutamissa aikaisemmissa elokuvissa Brood - vihan jälkeiset (1979), Scanners - tappava ajatus (1981), Videodrome - tuhon ase (1982), Alaston lounas (1991) tai Crash (1996), jota esimerkiksi Britanniassa vaadittiin kielettäväksi.
A Dangerous Methodissa torontolaissyntyinen elokuvantekijä, jota on pidetty usein taidelajin harvoihin kuuluvana auteurina, alustaa itsevarmasti ja etäisen älyllisesti psykoanalyysin periaatteet. Nyt todellakin Jung saa suunvuoron. Cronenberg ei valitse puolia, vaan pysyttelee objektiivisena tarkkailijana, joka pyrkii myös välttämään "historiallisten totuuksien" viihteellistämisen. Tämä on "lääkärin elokuva", ja siinä mielessä se muistuttaa Cronenbergin aikaisemman tuotannon kaikkein onnistuneinta ehjäkokonaisinta teosta Erottomattomia (1988), jossa Jeremy Irons tulkitsi identtisiä kirurgiveljeksiä.
A Dangerous Method -elokuvassa olisi voitu viitata myös Dostojevskiin. Mutta ehkä elokuvan historiallisen apparaatin ulottaminen aikaan ennen Freudia ja Jungia olisi ollut liian vaativa pala katsojille. Kysymys on vähän samanlainen kuin John Hustonin kiinnostavassa vuoden 1962 Freud-elouvassa, jota on pidetty älyllisenä trillerinä. Huston teki Sigmund Freudista etsivän, jonka sanottiin totuutta tavoitellessaan tutkivan useita todistajia - potilaita.
Matti Salo totesi kuuluisassa Huston-esseessään (Studio 1962): "Freudin koko teorian käsitteet ja järjestelmät olisivatkin lähes mahdottomia jäsentää kertovan tai esittävän taiteen keinoin - ainakin psykoanalyysiin perehtymättömille". Voisi ajatella, että tämä neuvo on pysynyt vahvana David Cronenbergin mielessä.
A Dangerous Method avaa tarpeeksi psykoanalyysin järjestelmiä ja keskeisten uranuurtajien ponnisteluja. Siinäkin on trillerin makua, mutta Hustonin Freudista poiketen Cronenbergin elokuva liittyy enemmän katsojan jännittesiin odotustiloihin psykiatrien työn ja potilaiden neuroosien purkamisissa.
David Cronenbergin elokuvallinen hahmotustyö kypsyy tarkasta epookista, sisätilojen energiasta, tiukoista ja lyhyistä hamptonilaisista vuorosanoista ja näyttelijöiden Mortensenin ja Fassbenderin kontrolloidun voimallisista henkilötulkinnoista. He ovat sisällä kuvatuissa henkilöissä.
Silti laatuun aina uskovan Jeremy Thomasin tuottama A Dangerous Methodin sielu on Sabina Spielrainin vaativan, vaikean roolin esittävä Keira Knightley. Upea suoritus. Moderni ja klassinen kohtaavat ja yhtyvät sopusuhtaisesti Cronenbergin elokuvassa. Se on melkein suuri työ, joka suhteessa tyylikkäintä elokuvaa ohjelmistossa.
Ajankohtainen kommentti
Markus Selinin Solar Films on juuttunut Vares-dekkareihin. Mannerheim-elokuvasta ei ilmeisesti tullut mitään, joten tuotanto täytyy pitää jollakin tavalla käynnissä. Turkulaisen Reijo Mäen "Vares"-kirjat ovat ainakin taloudellisessa mielessä hyvä panostus. Eivät muuten. Uusin elokuva Vares - uhkapelimerkki lienee sarjan toiseksi viimeisin elokuva.
Lauri Törhönen on toiminut jälleen dekkarin ohjaajana. Toteutus on räätälöity varman päälle. Turku-kuvat kyllä toimivat, mutta muuten kohtaukset ovat kulunutta dekkariaineistoa. Antti Reini on hyvä yksityisetsivä Vareksena, joka kohtaa pankkiautomaatilla tuntemattomaan Sole-nimisen naiseen. Tällä on jotakin salattavaa elämässään. Minna Haapkylä näyttelee Solea, josta tulee yksityisetsivän ystävätär. Ruissalon lintutornissa koetaan sitten dekkarin traagiset hetket.
Uusinkin Vares-elokuva muistuttaa television dekkarisarjoja. Siinä ei ole mitään uutta tai ennennäkemätöntä. Ilmeisesti Solar Films aikoo ajaa koko elokuvasarjan myöhemmin televisiossa. Vares-elokuva ei tuota pettymystä, mutta ei innostakaan. Jos sitä vertaa vastaaviin ruotsalaisiin elokuviin, tasoero on kuin päivällä yöstä. Tosin nyt sillä erotuksella, että Liza Marklundin romaaniin perustuva Nobelin testamentti oli elokuvasovituksena tosi pettymys. Tarinaa on tuskin ollenkaan. Ja ohjaus vaikutti heppoiselta. Ruotsalaiselokuvaa katsoessa miettti, miksi näitä tehdään, kun tv-kanavilla nähdään jatkuvasti paljon sähäkämpiä dekkarisarjoja. Niin kuin Murhakomissio, Vallan linnake, Henkivartijat ja Murhan jäljet. Tai Yle Femmalla alkanut norjalainen Lilyhammer, joka on kevään ehdoton piristysruiske televisiossa.
Muuten, ei uusi Vares-elokuva ole pärjännyt teattereissa kovin hyvin. Se tuli ensi-iltaan jo maaliskuun puolivälissä, mutta katsojamäärä on saavuttanut vasta 50 000 rajapyykin. Olisikohan Kuukausiliitteen hyvässä haastattelussa kuullulla Markus Selinillä syytä jo etsiä uusii projekteja.
P.S. Tamperelaisten scifiactionelokuva Iron Sky on ylittänyt Suomen elokuvasäätiön tilaston mukaan parissa viikossa 130 000 tuhannen katsojan rajan. Merkitsen tiedoksi. Vastaavaa ei ole nähty sitten 1970-luvun, jolloin herra Pasasen Uuno Turhapuro -farssit ylsivät huimiin katsojamääriin.
En yleensä vastaa lukijoiden lähettämään palautteeseen. Se lienee luonnevika, mutta nyt haluaisin palata Nälkäpeliin. Muuan lukija viestitti jotakin siihen suuntaan, että elokuvateatterit kuihtuisivat, jossa samanlaisia elokuvia ei olisi ohjelmistossa. En protestoi, mutta muistutan vastuusta. Parhaillaan Norjassa käydään Oslon massamurhaajan oikeudenkäyntiä. Ainakin tässä tilanteessa Nälkapelin kaltaiset "lupa tappaa nuoria" -elokuvat ovat vastenmielisiä.
Säätiön tiedotteen mukaan Nälkäpeli on kerännyt meillä jo yli 150 000 henkilöä lippuluukuille. No, eivät ainakaan ulkomaisille pääomasijoittajille myydyn Finnkinon teatterit kuihdu.
Pont-Neufin rakastavaiset (Les Amants du Pont-Neuf, Ranska 1991) ohjaus ja käsikirjoitus: Leos Carax, kuvaus: Jean-Yves Escoffier, musiikkivalintoina mm. Les Rita Mitsouko, David Bowie, Iggy Popp, Arvo Pärt, Gilles Tinayre, pääosissa: Juliette Binoche (Michéle), Denis Lavant (Alex), Klaus-Michael GrÜber (Hans), Daniel Buain (Alexin ystävä), Marion Stalens (Marion). Tuotanto: Films Christian Fechner/Film A2.
Pariisilainen Juliette Binoche (s. 1964) on ollut kohta kolmekymmentä vuotta ajan johtavia ranskalaisia filminäyttelijöitä. Catherine Deneuven jälkeen kansainvälisesti arvostetuin ja tunnetuin näyttelijätär teki läpimurron vuonna 1983 Jean-Luc Godardin katolilaisuuteen kriittisesti suhtautuvassa Terve, Mariassa. Binoche pääsi siis heti huipputekijän ohjattavaksi. Ja tätä kirjoitettaessa voin todeta, että Binochen viimeisimmän elokuvan Iltapäivä Toscanassa ohjaaja on maailmankuulu iranilainen mestari Abbas Kiarostami.
Juliette Binochen varsinainen suuri kansainvälinen läpimurto tapahtui 1993 puolalaisen Krysztof Kieslowskin väritrilogian ensimmäisessä osassa Sinisessä. Kaiken kruunasi 1997 Anthony Minghellan menestyselokuva Englantilainen potilas, josta Binoche voitti Oscarin. Jotta urapaletti ei jäisi vaillinaiseksi, niin muistetaan Ranskaan emigroitunut tshekkikirjailija Milan Kundera, jonka "Olemisen sietämättömästä keveydestä" amerikkalainen Philip Kaufman ohjasi 1987 maineikkaan elokuvaversion. Binoche näytteli ruotsalaisen Lena Olinin kanssa aistillisen, Prahan vuoden 1968 kevättä ja sen murtumista sivuavan elokuvan toisen naispääroolin.
===================================================================================================
Juliette Binoche esittää Pont-Neufin rakastavaisissa Michéleä, joka on kadottanut elämänsä suunnan. Hän istuu bussissa, joka kuljettaa kodittomia yöksi suojaan. Hän näkee nuoren miehen, jonka yli auto on ajanut. Myöhemmin kaksi nuorta ihmistä kohtaavat Pont-Neufilla, Pariisin vanhimmalla sillalla. Se on suljettu entisöintitöiden tähden. Siitä alkaa Michélen ja rujon Alexin, kahden sivullisen erilainen ja outo rakkaustarina.
Michéle on taidemaalari, jonka toinen silmä on lähes sokea. Hän on paossa porvarillista perhettään ja onnetonta rakkaussuhdetta. Hän pitää pistoolia laukussaan. Alex on äärimmäisen liikkuvainen tyyppi, epäsosiaalinen henkilö, joka käyttää huumeita. Hän on työskennellyt aikaisemmin tulennielijänä.
Alex rakastuu Michéleen, mutta hän ei oikein pysty ilmaisemaan sanoilla tunteitaan. Eikä Alex osaa kysyä juuri mitään naisen taustoista. Siksi hän murtautuu Michélen asuntoon ja lukee kirjeitä. Kahden rakastavaisen kiehtovan tarinan peilikuva on vanha kulkuri Hans, joka asustanut kauan sillalla.
Pont-Neufin rakstavaiset on Leos Caraxin ja Juliette Binochen toinen yhteistyö. He tapasivat vuonna 1986, kun Carax ryhtyi ohjaamaan jännityselokuvaa Levoton veri. Carax oli ohjannut vasta 22-vuotiaana huiman esikoiselokuvansa Boy Meets Girl (1983), joka edusti 1980-luvun ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa. Sen näkyvimpinä edustajina pidettiin Caraxin ohella Jean-Jacques Beineixiä (Diva, Betty Blue) ja Luc Bessonia (Subway, Suuri sininen).
Caraxin henkinen tausta liittyy Jean-Luc Godardiin. Carax kuvasi mustavalkoisen esikoiselokuvansa yöllisessä Pariisissa. Ja pienellä budjetilla. Ranskan uuden aallon elokuvien tutkija Sakari Toiviainen on todennut, että yksinkertaisen kohtaamistarinan Boy Meets Girlin "sukulaisuus Godardiin on sen tietoisessa tyylittelyssä ja konstruoidussa luonteessa."
Toiviaisen mukaan kerronta, leikkaus, näyttelijätyö, vuoropuhelu ja musiikin käyttö tekevät itsensä näkyviksi. Siksi "kokonaisuus näyttäytyy keinotekoisena ja kerronta itseään reflektoivana metaelokuvana" (Elokuvan hengenveto, Ranskan uusi aalto ja sen perintö, 1995).
Sakari Toiviainen arvostaa suuresti Leos Caraxin esikoiselokuvaa - ehkä juuri Godardin perinnön tähden -, mutta ei suo kovin suurta huomiota Levottomalla verelle tai "lavastetun Pariisin spektaakkelille" Pont-Neufin rakastavaisille. Toiviainen pitää jälkimmäistä elokuvaa "poika kohtaa tytön" -teeman mahtipontisena muunnelmana. Olen täysin eri mieltä, sillä Leos Carax näyttää halunneen uudistua. Hän on halunnut irrottautua Godardin perinnöstä, joka niin monen eurooppalaisen tulijaohjaajan kohdalla on osoittautunut taakaksi.
===================================================================================================
Pont-Neufin rakastavaiset laukaisee emootiot suoraan katsojan sydämeen. Se on henkeäsalpaava elokuvakokemus. Se on komplisoidulta tarinaltaan, rosoisilta henkilökuviltaan, sivullisuus-teemaltaan, lavastuksiltaan ja häikäisevältä visuaaliselta kerronnaltaan jotakin ainutlaatuista 1990-luvun eurooppalaisessa elokuvassa. Ja siinä on vähemmän sanoja, mutta enemmän musiikkia. Se oli Caraxin "yritys" tunkeutua kalliin studioelokuvan pariin, toteutunut haave ohjata koukeroinen rakkaustarina, joka muistuttaa vanhoja "elämää suurempia" melodraamoja. Leos Caraxin elokuvassa juhlitaan Ranskan vallankumousta anarkistisella tavalla. Seinen ympärilllä tanssitaan. Tuli leiskahtelee ja tulella leikitään. Michéle toteaa kerran: "Taivas on valkoinen." Alex vastaa: "Pilvet ovat mustia." Pont-Neufin rakastavaiset rinnastaa ra´allakin tavalla kodittomien kurjan elämän ja Pariisin näyttävät julkiset rakennukset. Leos Carax tekee myös kunniaa 1930-luvun ranskalaiselle elokuvalle. Ei ole sattuma, että Caraxin elokuvassa tehdään sama matka Seineltä Le Havreen kuin Jean Vigon L´Átalantessa.
Leos Carax on valinnut huolella elokuvan äänitaustan. Vesi, puiden suhina, piirtävän kynän ääni paperilla, kaupungin liikenne, linnut, tulen leiskahdukset, naurut, ilotulitus ja metron kolina saavat tuekseen vielä musiikin. David Bowien ja kumppanien lisäksi soitetaan Benjamin Britteniä, Zoltan Kodalyä ja - Einar Englundia. Ulf Söderblomin johtama Finnish Cafe Emsemble tulkitsee suomalaissäveltäjän sellokonserton.Leos Caraxin uudet elokuvasuunnitelmat kaatuivat rahoitusvaikeuksiin. Sai hän sentään uralleen uuden hienon voiton 1999, kun hän ohjasi Catherine Deneuvea elokuvassa Pola X. Kysymys oli Herman Melvillen tarinaan pohjaavasta elokuvasta, joka sivuaa insestiä.
Tänä vuonna Caraxin on kerrottu ohjaavan uuden draamaelokuvan. Taukoa kertyi jopa kolmetoista vuotta. Sen nimi on Holly Motors. Siinä näyttelevät Denis Lavant, joka on Caraxin vakiokasvo Boy Meets Girlistä, Levottomasta verestä ja Pont-Neufin rakastavaisista.
===================================================================================================
Euroopassa on mielestäni ainakin kolme kaupunkia, joiden silloilla käveleminen tuntui myyttiseltä. Ne loistavat eräänlaisessa historian ja menneisyyden himmeässä valossa, mutta todistavat samalla, miten länsimainen sivistys on jättänyt pysyvät jäljet kaupunkik ulttuuriin. Puhun siis Pariisin Pont-Neufin sillasta, joka ylittää Seinen, Prahan Vltavan joen yli johtavasta, barokkipatsain ja goottilaisin porttitornein koristetusta Kaarlen sillasta, Ja puhun myös Venetsian Rialton sillasta, joka ylittää Canal Granden ja kirjallisuudesta tutusta Huokausten sillasta, jolla Petrarca (1304-74) runoili sonettejaan Lauralle.
Vaikea sanoa, mikä näistä silloista vaikuttaa elähdyttävimmin kulkijaan, mutta Kaarlen silta ja Praha säilyy tietenkin aina muistissa - myös Milos Formanin 1960-luvun Musta Pekka -elokuvan tähden. Venetsiassa on kuvattu niin paljon elokuvia, että niitä on turha edes muistella - ehkä yhtä suurenmoista 1960-luvun alun mestariteosta lukuun ottamatta. Se on Joseph Loseyn Eeva, jossa Jeanne Moreau ja Stanley Baker kohtasivat gondolien, kanavien ja siltojen ympäristöissä.
Nuori lahjakas ranskalainen ohjaaja Leos Carax teki Pont-Neufista jälleen kuuluisan "pyhiinvaelluspaikan" Pariisin-kävijöille. Tosin Carax "petti" meidät katsojat, sillä elokuvan siltakohtauksia ei kuvattu lupavaikeuksien tähden Pont-Neufilla, vaan tuotantoryhmä rakensi kopion Etelä-Ranskan Montpellieriin. "Petos" voidaan hyväksyä, sillä Pariisin ja Pont-Neufin atmosfääri väreilevät unohtumattomana katsojan silmien edessä.
Nuori yleisö seurasi lähes hievahtamatta, Kino-Paltasin puoliksi täydessä ykkösteatterissa, Gary Rossin kohuelokuvaa Nälkäpeli. Tajusin, että monet nuorista olivat tulleet katsomaan jotakin varhaisteineille tarkoitettua Twilight-muunnelmaa. Ehkä odotukset murtuivat elokuvan pitkän keston aikana. Nälkäpeli perustuu Suzanne Collinsin kolmiosaiseen romaanisarjaan, jossa nuoret kamppailevat olemassaolostaan tuhon jälkeisessä Yhdysvalloissa. Aivan kuin television tosi-tv -ohjelmat ja väkivaltapelit olisivat säilyneet tuhosta selvinneiden ihmisten mielissä.
Gary Ross (s. 1956) aloitti kirjoittajana ja tuottajana. Hänen kredittinsä liittyvät sellaisiin fantasiahenkisiin elokuviin kuin Big ja Dave. Ensimmäinen oma ohjaustyö Pleasantville (1999) osoitti Rossin liikkuvan Robert Zemeckisin ja osittain James Cameronin jäljillä. Elokuva oli outo, lähes surrealistinen parodia 1930-luvun lopun Judy Garland-klassikosta Ihmemaa Oz. Rossin elokuva oikein pursusi visuaalisia tehokeinoja. Myöhemmin Ross herätti sympaattista huomiota elokuvallaan Sea Biscuit - amerikkalainen legenda (2003), joka sijoittuu hevosmaailmaan.
Nälkäpeli jättää ristiriitaiset jälkimaut. Kysymys on eri vyöhykkeiden nuorten pelistä, jossa on lupa tappaa. Peli tapahtuu metsässä, jossa täytyy selviytyä metsästäjän taidoilla. Vain yksi voi voittaa - tai jossakin tapauksessa kaksi.
Collinsin romaanisarjassa hyödynnetään Theseus-myyttiä. Theseus oli kreikkalainen tarusankari, joka tappoi minkä ehti - esimerkiksi Minotauruksen. Theseus selvisi myös hengissä labyrintistä. Hänen aseensa oli Ariadnen lanka. Gary Rossin elokuvasovituksessa viitataan enemmän Rooman Colosseumiin, siellä järjestettyihin gladiaattorien näytöksiin. Niminä vilahtavat tutut antiikin ajan henkilöt kuten Cato, Ceasar, Claudius. Vain yhdellä lauseella muistuteaan, että kysymys on tv-pelistä, jota suuri yleisö seuraa kotona ja toreilla.
Jennifer Lawrencen esittämä Kattlis on Nälkäpelin voimahahmo. Hienossa Winters Bone -elokuvassa esiintynyt Lawrence todellakin suggeroi katsojan. Hän aikoo hankkia pelin voiton omalle vyöhykkeelleen. Donald Sutherland esittää nälkäpelin julmaa koordinoijaa, joka silmien alla kaikki tapahtuu. Yhteys järjestäjien "studioon" tapahtuu tv-kuvan avulla.
=====================================================================================================
Nälkepeli vaikuttaa aluksi Hollywoodin viihdefasismilta. Tietenkin ajattelee, että nyky-television roskasarjat ja peli-innovaatiot ovat herättäneet Hollywoodiin, joka haluaa siirtää samoja asioita suurelle kankaalle. Sitten ajattelee, että tällaiset tuotannot aiheuttavat pakostakin seuraumuksia. Onko seuravaa elokuva nimeltään Keskitysleiripeli?
Mietin vain sitä, että Nälkäpelissä väkivalta ja tappaminen hyväksytään lähes ilmoitusasiana. Mistään väkivallan vaikutuksesta ei alusteta. Ja jälleen romanttisella lopulla pyritään puhdistamaan salakavalasti katsojan mieli, joka on vaihdellut elokuvan aikana pahasta hyvään ja hyvästä pahaan.
Ajankohtainen kommentti
Mitä sanoisimme pääsiäiseksi teattereihin vyöryyneestä, hurjan myyntisuosion maailmalla saavuttaneesta tamperelaisten tieteistomintakomediasta Iron Sky? Voi todeta, että nykyinen tietokoneajan ja digimaailman tekniikka sallii vaikka minkälaiset visuaaliset kehittelyt. Edistääkö se elokuvataidetta, on sitten toinen asia. Ja viekö Taisteluplaneetta Galactican parodia suomalaista elokuvaa eteenpäin? Tuskin.
Suomalais-australialais-saksalais -yhteistuotantona tehty Iron Sky ei ole aivan niin vastenmielinen kuin alunperin saattoi odottaa. Natsiaihe on sentään aseteltu jonkinlaiseen historialliseen kontekstiin. Pientä hauskuuttakin riittää, sillä USA:n vallassa oleva sotaisa naispresidentti on Sarah Palinin näköiskopio. Pieni katkelma Charles Chaplinin 1940-luvun alun Diktaattorista vaikuttaa ensin pyhäinhäväistykseltä, mutta myöhemmin selviää, että tämä lainaus toimii natsiplaneetan opettajattaren uuden ajattelutavan pontimena. Komediallisuus on kyllä vähäistä, jos sitä sattuu huomaamaan. Elokuvan ongelmana ovat tuntemattomat näyttelijät, jotka puhuvat joko englantia tai saksaa. Tekijöiden oma elokuvallinen ääni ei kuulu missään, vaan Iron Sky on parsittu kokoon aikaisemmista scifiaiheisista amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista (näinkö se elokuvallinen ajattelu typistyy ja kuihtuu).
Eli: tamperelaisten elokuvassa liikutaan populaarikulttuurin kliseisessä maastossa. Ja valitettavasti tekijät hukuttavat hyvätkin alkiot tyypilliseen väkivaltaiseen actionryöpytykseen. En ole aivan varma, saako nuori katsojapolvi elokuvasta mitään historiallista käsitystä natsiajasta (lue Saksan kolmannen valtakunnan kansallissosialistien toimista). On hyvä, että samaan aikaan saksalaiskirjailija Günter Grassin Israel-runo on aiheuttanut ison kohun. Grass muistuttaa meitä maansa "ylittämättömistä rikoksista, jotka eivät unohdu koskaan, vaan vaativat tilintekoa". Iron Sky:n tapaiset elokuvat eivät tätä tilintekoa edistä - päinvastoin - , vaan ne siirtävät "natseuden" roskaelokuvan ahnaaseen pötsiin. jossa hyvätkin ideat muuttuvat viihteeksi. Tämän roskaviihteen edistämisessä ovat olleet mukana niin Luova Tampere, Veikkaus kuin Suomen elokuvasäätiö. Säätiö on tukenut 800 000 eurolla Johanna Sinisalon käsikirjoittamaa, Timo Vuorensolan ohjaamaa ja Tero Kaukomaan tuottamaa elokuvaa. Pääsisäisviikonlopun aikana elokuva oli Suomen katsotuin. Se on keräsi viikon aikana 75 000 katsojaa.
P.S. Suomi-TV:n raunioille perustettu Fox-Tv aloitti maanantaina lähetykset Suomessa. Ohjelmat eivät tarjonneet mitään uutta, vaan amerikkalaisten väkivaltasarjojen imussa mentiin. Toki väkivallan sekaan heitettiin piirrossarja Family Guy, jonka toivotaan edustavan perhearvoja. Foxin tulo tuskin herättää suomalaisia, sillä kanavan konsepti ei poikkea mitenkään esimerkiksi Nelosen tv-tarjonnasta, jossa "viihde on hyväksi". Tuntuu käsittämättömältä, että News Corporationin Robert Murdoch uskoo kanavansa menestyvän Suomen kaltaisessa pienessä maassa, jonka tv-tarjonta on ylikilpailtu. Mitään muuta syytä ei voi löytyä kuin aikaisemmin kerrottu tarkoitus kiirehtiä Suomen kautta Baltian maiden tv-markkinoille. Eivät nekään niin suuret ole, joten Foxin laajentumista voi pitää tässä taloustilanteessa hölmöläisen hommana. Niin, no - tietysti Foxin avulla voidaan levittää amerikkalaisen oikeiston sanomaa Pohjolaan näin vaalivuonna. Uskon, että tuolle tarkoitukselle nauretaan täällä pohjoisissa hyvinvointivaltioissa.
JFK- Avoin tapaus (JFK, USA 1991) ohjaus: Oliver Stone, käsikirjoitus: Stone, Zachary Sklar - perustuu Jim Carrisonin kirjaan "On the Trail of the Assassins" ja Jim Marsin kirjaan "Crossfire: The Plot That Killed Kennedy, kuvaus: Robert Richardson, musiikki: John Williams, leikkaus: Joe Hutshing, Pietro Scalia, pääosissa: Kevin Costner (Jim Carrison), Tommy Lee Jones (Clay Shaw), Gary Oldman (Lee Harvey Oswald), Jay O. Sanders (Lou Ivon), Sissy Spacek (Liz Carrison), Joe Pesci (David Ferne), Michael Rooker (Bill Broussard), Walter Matthau (senaattori Long), Donald Sutherland (Eversti X). Tuottajat: A. Kitman Ho.Oliver Stone/Ixtlan Corporation/Kitman Ho Production.
Viime vuosien amerikkalaisista poliittisista trilleridraamoista erottuu ainakin kaksi merkittävää elokuvaa: Toinen on 1970-luvun Presidentin miehet, Robert Redfordin ja Dustin Hoffmanin loistavasti tulkitsema kuvaus Washington Postin lehtimiehistä, jotka kaatoivat presidentti Richard M. Nixonin.Toinen on väkevän ohjaajapersoonan Oilver Stomen JFK - avoin tapaus, joka faktaa ja fiktiota toisiinsa sulattaen välttää vetämästä yhteen Kennedyn salamurhasta lopullista historiallista totuutta. Eikä sitä edes tiedetä. Molemmat elokuvat ovat täynnä tosiasioita, historian kulun tarkkaa seuraamista ja tietenkin useita eläneitä henkilöitä, mutta silti ne ovat elokuvaa - tekijöidensä Alan J. Pakulan ja Stonen näkemyksiä siitä, mitä tapahtui ja miksi Watergatessa ja Dallasissa.
JFK:n - avoimen tapauksen jälkeen amerikkalaiseen mediaan levisi George Bushin tökeröhkö lausunto, joka pyrki määrittelemään Oliver Stonen elokuvan. Bush vanhempi oli toiminut päällikkönä vuosina 1976-1977 CIA:ssa. USA:n presidenttinä hän ahkeroi Stonen elokuvan ensi-illan aikoihin, vuodesta 1989 vuoteen 1993. Bushin kerrotaan tokaisseen haastattelijalle: "Enpä tiedä paljoakaan elokuvasta. En ole nähnyt sitä ja joskus päivän päätteeksi ilmi tuli salaliittoteorioita ja kaikenlaista kamaa. Hei, jotkut ihmisethän ajattelevat, että Elvis elää vielä..."
Veto salaliittoteoriaan on oikeastaan aika sopiva, sillä JFK - avoin tapaus viittaa siihen suuntaan. Mutta Oliver Stomen elokuva on enemmän tekijälleen ominainen kuvaus jakautuneesta kansakunnasta, Amerikasta, joka on itse aiheuttanut tämän skitsofreenisen tilanteen. Elokuva on samalla dokumentaarisen tyylin biografia Amerikasta ja sen symbolihahmoksi kohonneesta presidentistä. Elokuva sivuaa avainkohtaa Amerikan historiassa. Ja sosiologiaan ja taidehistoriaan perehtyneen hampurilaisen kirjoittajan Steffen Haubnerin mukaan Oliver Stonen elokuva vastaa hiukan samaa kuin kirjallisuudessa Norman Mailerin fiktiivinen elämäkertateos Marilyn Monroesta, "Marilyn, a Biograhpy" (1973).
=====================================================================================================
Käsikirjoittaneena aloittaneelle newyorkilaisella Oliver Stonelle (s. 1946) JFK - avoin tapaus on lyhyen ohjaajan uran johdonmukainen jatke. Stone oli luonut aikaisemmin isoa historiallista panoraamaa Amerikasta: Salvador (1986) oli vasemmistolainen draama amerikkalaisen virkakoneiston asemasta ja vehkeilystä Latinalaisen Amerikan kuohunnassa, Platoon - nuoret sotilaat (1986) ja Syntynyt 4. heinäkuuta (1989) olivat rajuja ja kriittisiä analyyseja Vietnamin sodasta, Wall Street (1987) pureutui ahneen rahan tekijöihin ja kasinoajan juppiCarrisonin hahmoon. Hän todellisuuteen, Talk Radio (1988) paljasti median toimintapapoja ja The Doors (1990) paalutti 1960-luvun lopun vapauden ajan psykedeeliset ja huumehöyryiset tunnot rocklaulaja Jim Morrisonin traagiseen tarinaan.
JFK- avoin tapaus lähestyy Dallasin laukauksia ja niiden jälkeisiä kimurantteja tapahtumia yksilön näkökulmasta - niin kuin usein Stonella (esimerkiksi Salvadorissa näkijöitä ja kokijoita olivat toimittaja ja valokuvaaja). Yksilö on New Orleansin syyttäjä Jim Carrison, jota Kevin Costner esittää kuin olisi unelmamroolissaan. Carrison on rehti Kennedyn mies. Hän ei voi uskoa, että yksi mies - Lee Harvey Oswald - olisi voinut ampua nuo kuolettavat luodit. Jim Carrison on pohtinut salamurhaa kolmisen vuotta. Sitten hän päättää aloittaa tutkimukset, jotka saattaisivat johtaa todellisten rikollisten löytämiseen.
Jim Carrison löytää tietoja Oswaldin oleilusta New Orleansissa. Carrison tutkii tarkkaan virallisen Warrenin komitean raportin, jossa USA:n hallitus esitteli "lopullisen" päätelmän Kennedyn murhasta. Carrison löytää raportista puutteita ja epäjohdonmukaisuuksia. "Maagisen luodin" väitetty osuus herättää Jim Carrisonin huomion. Hän avaa tapauksen uudelleen.
Lahjomattoman ja idealistisen miehen tutkimukset johtavat monelle suunnalle: Onko sotilasmahti ollut asialla, onko CIA ja mikä on varaprsidentti Lyndon B. Johnson mahdollinen osuus. Siis: ovatko USA:n sotateollisuuden ja rauhanaktiivien intressit kolahtanent yhteen? Stonen teoksen tekninen suoritustaso, takautumien viisas käyttö ja leikkauksen magiikka ovat niin korkeaa luokkaa, että jotkut pitivät koko elokuvaa propagandana.
JFK - avoin tapaus on voimakas, jännittävä ja ristiriitaisuuksistaan huolimatta pätevä fiktiivinen tositapahtumia selvittävä draamaelokuva Kennedyn salamurhasta, sen syistä ja seurauksista. Heikointa aineistoa elokuvassa on Jim Carrisonin ja vaimon aviollisten huolien esittely, mutta lukuisten salamurhaan liittyneiden ja liitetyksi ajateltujen henkilöiden psykologinen kuvaus on mahtavaa.
Joe Pesci on erinomainen maanisena kommunistien vihaajana, samoin Tommy Lee Jones konspiraattorina. Tärkeän vierailun elokuvassa suorittaa Donald Sutherland sotilashenkilö X:nä, joka "paljastaa" Jim Carrisonille salaisia tietoja. Voisiko sanoa, että hiukan samaan tapaan kuin "Syvä kurkku" Alan J. Pakulan Presidentin miehissä Washington Postin toimittajille Bernsteinille ja Woodwardille.
=====================================================================================================
Missä olit silloin, kun tuli tieto presidentti John F. Kennedyn salamurhasta? Takavuosina tämä kysymys esitettiin usein, mutta sitten se hiipui pois julkisuudesta. Tietenkin siihen palattiin 31.1. 1991, kun Oliver Stonen elokuva oli tullut ensi-iltaan Suomessa. Kysymys nousee oletettavasti esille ensi vuoden marraskuussa, kun Kennedyn murhasta on kulunut puoli vuosisataa.
Itse istuin 22. 11. 1963 Koskikartanon baarissa, Kajaanissa. Se oli elokuvakerhomme johtokunnan kokoontumispaikka, koska Frank Tashlin ja Jerry Lewis -fanin Hannu Savirannan äiti omisti baarin. Televisio oli saapunut Kajaanin syksyllä - paljon myöhemmin kuin etelän kaupungeissa. Television tulo oli romahduttanut kolmen kajaanilaisen elokuvateatterin, Kino Kainuun, Kino Raton ja Otavan lipputulot. Se oli shokki teattereiden omistajalle, joka ampui itsensä Otavan valkokankaan edessä.
Television uutislähetykset olivat tuolloin Ylellä vielä lapsenkengissä, mutta Dallasin tapahtumista saatiin reaaliajassa tietoa Suomeen. Katsoin tuoliin jäykistyneenä kuvaa Dallasista. Muistaakseni näytettiin John F. Kennedyä ja vaimoa Jacquelinea ajamassa kuuluisalla presidentillisellä avoautolla pitkin Dallasin pääkatua. Yhdysvaltain lippu liehui auton oikealla puolella, lähellä nokkaa. Takana ajoi mustien miesten saattue. Molemmilla puolilla putrutti kaksi poliisimoottoripyörää.
Sitä en muista, näytettiinkö presidentin luhistuminen, kun laukaukset tulivat. Enkä enää muista tv-kuvan informaatiosta muutakaan, mutta sen muistan, miten tieto ihailemamme John F. Kennedyn kuolemasta levisi kaupungissa. Eihän monilla ollut vielä televisiosta.
Televisio oli ollut ensimmäisen kerran tuomassa kansainvälisen poliittisen tapahtuman, traagisen sellaisen, pienien ja rajattujen olojemme todellisuuteen. Eikä ollut kulunut kuin vajaa kuusi kuukautta siitä, kun olin kesätöissä Länsi-Berliinissä, jossa USA:n presidentin John F. Kennedy oli lausunut kuuluisat sanat: "Ich Bin Ein Berliner".
Martin Scorsesen heinossa road moviessa Alice ei asu enää täällä (1974) äiti ja aviovaimo (Ellen Burstyn) joutuu yllättäen leskeksi. Aviomies ajaa Cocacola-autoa ja joutuu kolariin. Siinä se miehen elämä menee. Samalla tavalla uudessa ranskalaisessa elokuvassa Neinen, jonka nimi on Nathalie vaimo kohtaa tragedian. Lapsesta asti toisensa tunteneet heitetään elämän yllättävän murhenäytelmän eteen: Aviomies lähtee lenkille ja joutuu yliajetuksi.
Tästä ranskalaiselokuva alkaa, mutta toisin kuin Scorsesella eivät ranskalaisohjaajat David ja Stéphane Foenkinos lähde kehittelemään mitään road movieta. Scorsesen elokuvan Alice ja ja tämän 11-vuotias poika lähtevät tien päälle, Amerikkaa kouluamaan ja uutta elämää etsimään. Ranskalaisten elokuvan Nathalie pysyttelee tiiviisti Pariisissa - mitä nyt loppuolella mennään maalle, naisen lapsuuden maisemiin.
Tragedian jälkeen Nathalie ei uskalla sitoutua uuteen rakkaussuhteeseen. Työpaikan pomo olisi kiinnostunut Nathaliesta, jopa maanisen kiinnostunut, mutta vastarakkautta ei tule. Kunnes sitten Nathalie kohtaa ainakin viisitoista vuotta Ranskassa asuneen ja työskentelevän ruotsalaisen Markus Lundellin, jota ystävät ja työtoverit pitävät aika rumana heppuna. Ystävien mielestä Nathalien luulisi saavan rinnalleen komeimpiakin miehiä.
Ranskalaiset osaavat tehdä hyviä elokuvia arkisista aiheista. Nainen, jonka nimi on Nathalie on elokuva, jossa kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Tosion tähänkin elokuvaan olisi kaivannut hiukan lisää särmää ja poltetta. Nyt tapahtuimat etenevät ikään kuin omalla painollaan. Mutta minkäs teeet, sillä jokaisesta kuvasta huokuu katsomoon sympaattisuus. Näyttelijät Aydrey Toutou ja François Damiens ovat eläviä ja luontevia kameran edessä. Tällaisia iholle hienotunteisesti meneviä elokuvia ei näe ohjelmistossa joka viikko.
Ajankohtainen kommentti
Tarja Halosen kahdentoista vuoden presidenttikausi päättyi. Helsinki-Filmin ja Funny Filmsin tekijät Aleksi Bardy ja Osku Pajamäki seurasivat kameroineen Halosen viimeistä vuotta presidenttinä. Syntyi "dokumenttielokuva" Rouva presidentti, jossa ei ole mitään olennaista asiaa. Kaikki on epäolennaista. Kaikki on kuvaa ja ääntä, jotka tiedämme entuudestaan. Otan yhden esimerkin. Kuuluu puhetta, että nuoret pelkäävät tulevaisuutta ja globaalia kehitystä. Siihen se jää, sillä mitään vastausta ei tule.
Onko Rouva presidentti vain poliitikkonakin vaikuttavan Pajamäen yritys esittää näennäisen dokumenttielokuvan keinoin jäähyväistervehdys Tarja Haloselle, omasta puolueesta nousselle vahvalle globaalille vaikuttajalle? Vaikka kysymys on nyt enemmän mainosfilmistä kuin dokumenttielokuvasta, niin yksi asia on totta: Valkokangas oikein täyttyy persoonallisesta, huumorintajuisesta ja älykkäästä Halosesta, joka nautti liikkua kansainvälisissä ympyröissä.
P.S. Ennen lasista Sanomataloa työskentelimme Ludviginkadulla. Luddan kulmassa toimi Adams-Filmin kiva, pieni elokuvateatteri Bio Adams. Kaappitauluun oli kopioitu arvosteluni Ralf Långbackan elokuvasta Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Vuosi oli 1980. Brecht-Wuolijoki -sovitus taisi olla suuren teatteri- ja oopperaohjaajan ainoa vierailu valkokankaan puolelle. Toimituksemme välkky kolumnisti Pii eli Pirkko Kolbe tuli kerran puheilleni ja paheksui tuota kaappimainosta. En vaatinut teatteria poistamaan arvosteluni kaapista. Siitä soimaisin itseäni.
Asia tuli mieleen, kun vilkaisin Helsingin Sanomien Nyt-liitteen elokuva-arvosteluja. Miten on mahdollista, että lehden esimies ja taittaja hyväksyvät elokuvailmoituksen painamisen arvostelujen viereen. lmoitus elokuvasta Nainen, jonka nimi on Nathalie on kyseisen ranskalaisfilmin arvostelun vieressä. En soimaa lehteä, kysyn vain, onko tällainen käytäntö yleistymässä. Ennen tekstimainontaa ei hyväksytty.
