skip to main |
skip to sidebar
Lontoolaisen Alan Parkerin (s. 1944) pääteos tuli meillä teattereihin 17.4. 1987. Noiduttu sydän oli myös Mickey Rourken bravuurityö. Rourke oli lunastanut jo suuret odotukset 1980-luvun karismaattisena amerikkalaisnäyttelijänä, jonka roolitulkinnoissa korostuivat niin pehmeä kuin raaka puoli. New Yorkissa vuonna 1952 syntynyt Rourke oli näytellyt 1970-luvulla Off-Broadwaylla, opiskellut hetken Actor´s Studiossa ja väitellyt roolitulkinnoista ohjaajien kanssa. Muutto Los Angelesiin 1970-luvun lopulla muutti kaiken.
Rourke sai pieniä osia elokuvissa, herätti huomiota Lawrence Kasdanin Huumassa (1981) ja suoritti läpimurtonsa Barry Levinsonin Dinerissä (1982). Rourkesta povattiin Marlon Brandon, James Deanin, Robert De Niron ja Al Pacinon perillistä, ja suoritukset Francis Ford Coppolan Taistelukalassa (1983), Michael Ciminon Lohikäärmeen vuodessa (1985) olivat vahvoja näyttöjä. Sellainen oli myös boheemikirjailija Charles Bukowskin hahmoon ja tarinaan perustuva Barfly/Baarikärpänen (1987), joissa Rourke kehitteli nuhruisen antisankarin muotokuvan nuoruutensa idolin John Garfieldin hengessä.
Noiduttu sydän on ohjaaja Alan Parkerin, Mickey Rourken ja muutamassa kohtauksessa hämmästyttävästi esiintyvän Robert De Niron yhteistyön hedelmällinen tulos. Se on myös Parkerin vakiokuvaajan Michael Seresinin taidokkaan miljöö- ja ulkokuvakohtausten sommittelun juhlaa - 1950-luvun ajankuvan lähes pikkutarkkaa rekonstruointia.
Alan Parker oli väläytellyt 1970-luvun lopun elokuvassa Midnight Express, ohjannut vuonna 1982 visuaalisesti henkeäsalpaavan, älykkään ja surrealistisen Pink Floyd the Wall -albumielokuvan, joka puhalsi lisää energiaa kuuluisan yhtyeen musiikkiin. Oli Parker raapinut pohjiakin, etenkin Fame-elokuvassa (1980).
=====================================================================================================
"Vain sielu on kuolematon. Ja sinun kuuluu minulle", nousee Noidutun sydämen avainrepliikiksi.
Mickey Rourke on newyorkilainen yksityisetsivä Harry Angel, joka jäljittää kadonnutta Johnny Favoritea, samalla omaa identiteettiään. Etsintä johtaa Harry Angelin etelään, mystisten ja satanististen tapahtumien verilammikkoon. Kysymys on rituaalimurhista, joiden uhriksi on joutunut muun muassa Lolita-kasvoinen kaunotar.
Harry Angelin etsintää avittaa sivulta ja hänen sitä aina tietämättä omituinen dandy-hahmo Louis Cyphre (De Niro) - Luciferin inarkaatio kaikkineen. Alan Parker pallottelee ajatuksella, onko Cyphre sittenkin hyvyyden perikuva, mies jonka sydän lyö oikeudenmukaisuudelle vai onko hän paradoksaalinen henkilö, joka yrittää poistaa pahan?
Tämä johtaa kysymykseen: Onko Alan Parkerin Noiduttu sydän elokuva myyttinen ja metafyysinen Faust-analogia, 1980-luvun neofilm noir -trilleri vai kauhuelokuva, jossa pahan kosketus on niin voimakas, että matka hissillä manalaan alkaa? Siksi Parkerin elokuva täytyy katsoa loppuun, sillä lopputekstien alla kulkeva kuva on täynnä merkityksiä. Tätä vaadin aikanaan arvionnissani.
=====================================================================================================
Noidutusta sydämestä ei innostuttu Suomessa, mutta Saksassa ja ranskalaisessa Cahiers du Cinema- lehdessä se sai ymmärtävät kritiikit. Yhdysvalloissa se kauhistutti elokuva-alan ihmisiä ja ohjelmiston "moraalia" valvova MPPA asetti elokuvan X-luokkaan. Oli selvää, että amerikkalainen teatterilevitys ei voinut onnistua. Alan Parkerin mestariteoksen mahdollisuudet tuhottiin naurettavin selityksin.
Mickey Rourken ura oli kuitenkin vahvassa nousussa Euroopassa. Noidutun sydämen Harry Angelissa nähtiin muistumia Robert De Niron Travis Bickle -hahmosta Martin Scorsesen Taksikuskista (1976). Ehkä Noiduttu sydän oli avaintekijä, kun Mickey Rourke kutsuttiin 1987 Cannesin filmijuhlille. Provokatiivinen, vaikeaksi sanottu näyttelijä nähtiin Cannesissa Barbet Schroederin maukkaassa Baarikärpäsessä. Ilmeet ja liikkeet kapakassa, tappelut kapakan takapihalla tai onnen tavoittelut juopponaisen (Faye Dunaway) asunnossa ovat huikeaa Rourkea - ikään kuin kulttikirjailija Charles Bukowski olisi ollut mukana näkymättömänä "opettajana".
Kävimme 1980-luvun lopun Etelä-Ranskan matkalla myös Cannesissa. Etsimme hotellin, jossa Mickey Rourke oli asunut festivaalien aikana. Tuo kaikki piti tallentaa muistiin, sillä minusta oli tullut Rourke-fani. Ostin myöhemmin Lontoosta Rourke-kirjan vanhimmalle pojalleni, joka oli myös innostunut Robert De Niron ja Al Pacinon ohella keskeisestä 1980-luvun amerikkalaisesta miesnäyttelijästä.
Siihen se sitten tyssäsi, sillä Mickey Rourke meni mukaan seksipitoisiin filmeihin, aloitti nyrkkeilyn ja on viime vuosina näytellyt keskinkertaisissa tai heikoissa väkivalta- ja toimintaelokuvissa. Löytyy sentään poikkeus, elokuva, jonka sanotaan pelastaneen näyttelijän elämän: Darren Aronofskyn The Wrestler (2008), josta Rourke nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, kruunattiinkin Bafta- ja Golden Globe -palkinnoilla.
Alan Parkerin myöhäisimmistä elokuvista innostavin on englantilainen The Commitments (1991), Roddy Doylen Barrytown-trilogian ensimmäiseen osan perustuva irlantilaisdraama, jossa ilmaistaan rakkaus soulmusiikkiin. Kiinnostava on myös Seitsemännen portaan enkeli (1999), joka perustuu amerikanirlantilaisen Frank McCourtin tragikoomiseksi sanottuun omaelämäkerralliseen romaaniin.
Viime aikoina on kysytty, miksi kotimainen elokuva tarkertuu menneisyyteen. Toki joitakin hienoja historiallisia kuvauksia on nähty viime vuosina - Jari Halosen Kivi-elokuva ja Aku Louhimiehen Käsky -, mutta kovin aneemisia ja yhdentekeviä ovat olleet esimerkiksi Timo Koivusalon Pohjantähti-filmit ja Juha Wuolijoen Hella W. Edellinen oli pelkkää kuvausta, jälkimmäinen kuin "juosten kustu". Eivätkä tämän vuoden nykyaikaan sijoittuvat kotimaiset elokuvat ole oikein vakuuttaneet. Onneksi aivan äskettäin ohjelmistoon tulivat Joona Tenan Syvälle salattu ja Rax Rinnekankaan Matka Edeniin. Ne kirkastivat selvästi suomalaisen elokuvan vuoden 2011 kokonaiskuvaa. Aleksi Mäkelän Kotirauhaa en ole vielä nähtyt, ja Aki Kaurismäen Le Havre on enemmän ranskalainen ja kansainvälinen elokuva. Toki suomalaisuutta siinä ilmenee paljon.
Peter Lindholmin (Anita, Leijat Helsingin yllä) Helsinki-Filmille ohjaama Missä kuljimme kerran on eeppisenä historiallisena elokuvana toista maata. Se on vuoden elokuva, ehkäpä upein kotimainen elokuvateos vuosiin. Sävytykseltään se on vanhanaikainen elokuva, mutta positiivisessa mielessä. Se palauttaa uskon kotimaisen elokuvan tekemisen ammatilliseen osaamiseen.
Kjell Westön menestysromaanin ajallisesti pitkä kaari - vuodesta 1906 aina talvisodan syttymiseen - lisättynä epilogilla - ja runsas henkilögalleria pysyy vahvasti ohjaan käsissä. Siitä kannattaa onnitella Lindholmia, joka on ohjannut tähän saakka suurimman ja vaativimman elokuvansa. Käsikirjoituksen sovitustyö on tehty kaikella huolella Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneestä romaanista. Kirjoittajina ovat olleet tuottaja Aleksi Bardy ja Jimmy Karlsson.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on suomenruotsalaisen yläluokan kuvaus. Tosin vain yäluokan vangiksi ei jäädä, vaan Westön romaanin pohjalta käsitellään myös työväestön todellisuutta. Viime vuosisadan alkupuoli ja etenkin sisällissodan aika korostuu elokuvassa. Niin punaisten kuin valkoisten terrori näytetään realistisesti, ankarin ja rankoinkin kohtauksin. Lailliset ja laittomat teloitukset todistavat sisällissotamme verisistä kasvoista. Peter Lindholmin elokuva avaa myös näkökulman suomenruotsalaisten osuuteen sisällissodassa - ja sen jälkeisessä Suomessa. Ei sitä niin paljon ole avattu.
Missä kuljimme kerran on yläluokkaisten Lucien, hänen veljensä Cedin, valokuvaaja-ystävä Eccun ja työväenluokkaisen, jalkapalloa harrastavan Allun tarina. Kiinnostava sivuhenkilö on Ivar Grandell, liberaali humanisti, josta tulee lehtimies. Grandell ja Eccu välttelevät kannanottoja. Eccu kulkee kuin unessa Cedin kanssa valkoisten joukoissa. Allu tekee rakkauden siivin loikan yläluokkaan, mutta palaa takaisin "omiensa pariin". Itsepäinen, periaatteellinen Allu ei suostu pelaamaan jalkapalloa kuin työväenseurassa, joten hän tyrmää HIFK:n tarjouksen, vaikka se mahdollistaisi hyvän työpaikan.
Elokuvan tapahtumien ja henkilöiden katalysaattori on kaunis Lucie Lilliehjelm, jota kaikki miehet tavoittelevat. Hän on porvarisperheen kapinallistyttö, joka ajattelee omilla aivoillaan ja tekee mitä tahtoo. Luciessa kytee mondernin elämän kaipuu. Hän tuo Helsinkiin mustan jazzorkesterin, hän välttelee sitoutumista, ja siksi esimerkiksi Lucien saavuttamattomasti rakastunut Eccu kokee masennuksen puuskia ja putoaa lopulta alkoholismiin. Toisaalta Lucie on luokkansa hyväntekijä, joka auttaa muita ja yrittää viimein pelastaa käpykaartilaisena jatkosodassa piileskelleen Allun.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on täynnä hienoja ja eläviä jaksoja, huolella rakennettua historiakuvaa. Peter Lindholm on löytänyt kuvaajansa Rauno Ronkaisen ja lavastajansa Kaisa Mäkisen kanssa osuvia, jopa ainutlaatuisia Helsinki-kuvia. Ja onko Espoon saaristoa aikaisemmin kuvattu näin kauniisti. Myös Anna Vilppusen vaatetus on luontevaa, ei historian museoihin jäykistynyttä.
Alkupuolella elokuva on velkaa Ingmar Bergmanin Fannylle & Alexanderille ja joissakin joukkokohtauksissa välähtää Warren Beattyn Punaisten muisto. Silti on syytä korostaa, että elokuva on Peter Lindholmin persoonallinen luomus, jossa niin interiöörit kuin eksteriöörit ovat tasapainoisessa vuorovaikutussuhteessa. Harvoin on kotimaisessa elokuvassa nähty vastaavaa eeppisen kerronnan imua, eivätkä erilliset jasot jää irrallisiksi, vaan kerronnan jatkumosta syntyy vahva kokonaisuus.
Olen ymmärtänyt lukukokemuksen pohjalta, että että Kjell Westö säilyttää romaanissaan objektiivisuuden kuvatessaan suomenruotsalaisuutta tai luokkasuhteita. Elokuvaversiossa korostuu vasemmistolainen näkökulma. Onko se sitten pahe ja virhe, jääköön jokaisen katsojan pääteltäväksi. Se on varmaa, että suomenruotsalaisuuteen ei ole suhtauduttu näin kriittisesti aikapäivin. Kysymys on tietenkin menneisyydestä, nuoren Suomen kriisiajoista, jolloin ihmisluonnon hyvyys ja pahuus ottivat mittaa toisistaan.
Ei liene sattuma, että Missä kuljimme kerran on eräällä tavalla historiallinen julmuuksien "käsikirja". Laittomuuksien ohella jonkun Ivar Grandellin muilutus näyttää tämän päivän näkökulmasta järkyttävältä. Sopii kysyä, miksi Cedi ryhmineen valkoisten sisällissodan kostotoimien jälkeen on vielä valmis heittäytymään 1930-luvun alussa Lapuan liikkeen äärioikeistolaiseen imuun?
Kjell Westö antaa siihen yhden perustelun romaanissaan: "Uusi vuosikymmen oli alkanut, ja poliittinen levottomuus oli suurta: Cedi ja monet muut odottivat kärsimättömästi että kaikki se mikä kupli ja kyti kansan syvissä riveissä räjähtäisi avoimeksi konfliktiksi joka nostaisi miehisen rohkeuden ja suoran toiminnan kunniaan." Tässä katsannossa Peter Lindholmin elokuva varoittaa myös tämän päivän äärioikeistolaisesta liikehdinnästä.
==========================================================================================
Ensi perjantaina ensi-iltaan tuleva Missä kuljimme kerran, Där vi en gång gått on täysiverinen ruotsinkielinen kotimainen elokuva. Se esitetään suomenkielisin tekstein. Ruotsinkielisyys voi olla riski - tuotantobudjetti oli 900 000 euroa, josta Suomen elokuvasäätiön osuus vain 200 000. Kieli saattaa olla myös testi - miten "pakkoruotsista" valittavat suomalaiset ottavat vastaan elokuvan, joka koskettaa meitä kaikkia yhteiskuntaluokkaan, kieleen tai sukupolveen katsomatta.
Peter Lindholmin elokuvan näyttelijätyö on niin korkeatasoista, että jo sen uskon houkuttelevan väestöä elokuvateattereihin. Allun roolissa on lupaava nuori kasvo Andreas af Enehjelm, Lucien ison osan näyttelevässä Jessica Grabowskissa on tähtiainesta, Oskar Pöysti on fantastisen hyvä iljettävänä Cedinä ja Jakob Öhrman kuin romaanista repäisty puolueettomana porvarina, elämänsä kadottavana valokuvaaja Eccuna.
Ajankohtainen kommentti
Lauantai-iltana heti Yle TV1:n Tv-uutisten, Loton & Jokerin ja Urheiluruudun jälkeen tulee viidentoista minuutin YleLeaks. Se uusitaan aina seuraavana lauantaiaamuna, heti Ykkösaamun jälkeen. Yle Leaks on satiirinen ajankohtaisviihdeohjelma. Se on parasta, terävintä ja ilmavinta satiiria moneen, moneen vuoteen. Se on raikas ja rento, hyvin kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Näyttelijäryhmä ei ole kovin iso; näkee että on harjoiteltu ja tehty kotiläksyt. Satiiristen henkilöhahmojen tulkinta ja puheilmaisu ovat näyttelijöiden hallussa. Jokaisessa YleLeaksin jaksossa nähdään vierailija, joka esittää itseään ja kommentoi omista lähtökohdistaan maailmanmenoa.
YleLaks on kuin TV2:n ja Ruben Stillerin kuningastyön Pressiklubin satiirinen ja koominen versio. Siksi toivoo jälleen, että Pressiklubi säilyttää jatkossa vahvan asialinjan. Se onnistuu, kun kommentaattoreiksi valitaan sanavalmiita ja kriittisiä toimittajia. Niin kuin viime perjantaina.
YleLeaksissa kommentoidaan Pressiklubin tavoin viikon poliittisia, yhteiskunnallisia ja mediahenkisiä tapahtumia sekä ilmiöitä. Joka ohjelmassa paljastetaan Top-5 -lista viikon "polttavista" puheenaiheista. Kommentaattori-näyttelijät istuvat vierekkäin uutispöydän ääressä ja antavat sanan palaa. Iskuja tulee, iskuja menee, mutta verrattuna esimerkiksi Presidentin kansliaan tekijät ovat löytäneet satiirisen ilmaisun elegantin linjan. Pakotetun maku on kokonaan poissa.
YleLeaksia ohjaavat Tuomas Summanen ja Jaakko Kangas. Kirjoittajia on useita. Koomikko Pirjo Heikkilä vetää kommentaattori-näytelijäryhmää, jonka muodostavat Mari Perankoski, Joonas Nordman, Teemu Laajasalo ja Kari Hietalahti. Ohjelma on Yellow Film-TV:n ja Yle Draaman tuotantoa.
Riivaajat (Ossessione, Italia 1943) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Mario Alicat, Giuseppe de Santis, Gianni Puccini - perustuu James M. Cainion romaaniin "The Postman Always Ring Twice" (Vahinko ei tule kello kaulassa), kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala, musiikki: Giuseppe Rosati, pääosissa: Clara Calamai (Giovanna Bragana), Massimo Girotti (Gino Costa), Juan de Landa (Giuseppe Bragana, Giovannan aviomies), Dhia Cristiani (Anita, ballerina), Elio Marcuzzo, Vittorio Duse. Tuotanto: Libero Solaroli//I.C.I.
Huomaan jälleen palaavani italialaiseen mestariin Luchino Viscontiin (1906-1976). Mutta se johtuu osittain siitä, että 1980-luvulla elokuvakulttuuri oli vielä voimissaan Suomessa, vaikka VHS-kasetit olivat tulleet vuosikymmenen alussa ja esimerkiksi Helsingin Pursimiehenkadulla toimi lukuisia videoliikkeitä. Ne kyllä menivät sitten nopeasti konkurssiin.
Tarkoitan sitä, että Helsinkiin tuotiin uusintoina tai vaikkapa ensi-iltoina elokuvahistorian merkkiteoksia. Näin kävi Viscontin esikoisteokselle Ossesionelle/Riivaajille, joka oli esitetty aikaisemmin 1960-luvulla televisiossa. Viscontin huikea elokuva sai 139 minuutin mittaisena versiona teatteriensi-illan Suomessa vasta 1980-luvulla. Riivaajat tuli ensi-iltaan Urania-filmin maahantuomana ja täydellisellä kopiolla 5.12. 1986 Illusioniin, HYY:n laatuelokuvateatteriin, jota ei tietenkään enää ole.
Miksi sanon "huikea". Siksi, että Luchino Visconti, Pavian alueen kreivi ja marxilainen humanisti filmasi esikoiselokuvanaan amerikkalaisen James M. Cainin tunnetuimman teoksen, joka ilmestyi meillä aikaan nimellä "Vahinko kello kaulassa". Cain tunnettiin kovaksi keitetyn romaanin mestarina.
Visconti ei ollut suinkaan Cain-filmatisoinnin kanssa myöhässä, päinvastoin, sillä ensimmäisen amerikkalaisen version Kohtalon tuomio ohjasi 1946 Tay Garnett. Ja jo vuonna 1939 Pierre Chanal oli ohjannut Ranskassa oman versionsa, joka on jäänyt unholaan - suurenmoisesta pääosanesittäjä Michel Simonista huolimatta. Muistetaan vielä, että amerikkalainen Bob Rafelson, jonka elokuvia olisin halunnut saada tähän sarjaan (etenkin Rajut kuviot, Vain unelmilla on siivet) toteutti Cainin romaanista oman versionsa Postimies soittaa aina kahdesti 1980-luvun alussa - pääosissa sähäkät Jack Nicholson ja Jessica Lange.
=====================================================================================================
Riivaajat kertoo cainilaisen kolmiodraaman. James M Cainin romaanissa ajelehtiva Frank Chambers pysähtyy eteläkalifornialaiselle sivutielle, "Kahden tammen majataloon". Sitä isännöi vanheneva mies, kreikkalaissyntyinen Nick Papadakis. Nickin vaimo Cora on aistillinen kaunotar, joka kaipaa seksuaalista läheisyyttä. Kuten ymmärtää saattaa, Frankin ja Coran välille syntyy suuri intohimo.
James M Cainin romaanin elokuvaversioista Tay Garnettin luomus - pääosissa John Garfiled ja Lana Turner - ei seurannut tarkkaan kirjailijan realistisia painotuksia, vaan ohjaaja halusi tarjota unta katsojille - ajankohdan mustan filmin periaatteiden mukaan.
Luchino Viscontin Riivaajat on toista maata. Visconti perustaa todellisuushakuisuuteen ja paikan tuntuun. Adrianmeren ympäristöjen psykofyysinen läsnäolo on vahva. Viscontin elokuva onkin lähempänä Rafelsonin eroottisen teoksen realismia. Rafelsonilla 1930-luvun lamakausi oli näkyvästi esillä.
Luchino Viscontin Riivaajien intohimoisia rakastavaisia ovat Gino ja Giovanna. Nainen on Ferraran lähellä sijaitsevan Codigoron tienvarsikahvilan omistajan nuori ja kaunis vaimo. Giovanna on elänyt miehensä uskollisena palvelijana. Hänet on ikään kuin suljettu nukkekotiinsa, jossa hän kaipaa elämältä jotakin uutta.
Gino on ollut töissä Triesten (James Joycen kaupunkeja) satamassa, Adrianmeren pohjoisessa pohjukassa. Etelään kulkiesssan Gino pysähtyy Codigoron tienvarsikahvilaan. Intohimo, seksuaalinen halu syntyy Giovannan ja Ginon välille heti, ensisilmäyksellä.
Riivaajissa Giovannan aviomies lähtee papin kanssa sorsajahtiin. Tuona hetkenä Giovannan ja Ginon täytyy ratkaista rakkautensa pysyvyys: lähteäkö pakoon vai tappaako aviomies. Luchino Visconti kehittää taitavasti Ginosta ja Giovannasta toistensa vapauttajat, joiden välille intohimon jälkeen kasvaa syyllisyys.
Kuvio monimutkaistuu, kun Gino tapaa "langenneen enekelin" Anitan. Uuden naisen kanssa Gino voisi aloittaa uuden elämän, jälleen kerran, mutta mies ei pääse irti syyllisyydestään. Kohtalo on varannut Ginolle kuten Giovannalle toisenlaisen tuomion.
Riivaajat saattaa olla Luchino Viscontin elokuvista "se kaikken italialaisin". Syvä italialaisuus paistaa elokuvan jokaisesta kuvasta, jokaisesta näkymästä. Se oikein tihkuu Ferrara-kohtauksissa, juna- ja automatkojen aikana sekä satamakaupunki Anconassa, jonne Gino tekee pakoyrityksen. Siellä Adrianmeren välkehtii taustalla, siellä torielämä kuhisee, siellä "Ystävien kahvilassa" kaikuu Traviata, siellä Gino ja Giovanna tapaavat vielä kerran - sen jälkeen kohtalon tuomiolle, miehen pakkomielteelle, naisen vapautusyritykselle, intohimolle, joka olikin illuusio, lyödään lopullinen sinetti.
=====================================================================================================
Kahdeksankymmenluvun puolivälin tienoilla kuljimme Bibionesta, Venetsian rannikolta, autolla kohti Toscanaa ja myöhemmin Etelä-Ranskaa. Ajoimme Adrianmeren länsipuolta alas. Saavuimme lähelle Ferraraa ja näimme pienet kylät, hiljaiset talot ja trattoriat, vanhat miehet istumassa pääkadun varrella. Juuri samanlaisia paikkoja, samanlaisia miljöitä tunnistin intohimoisesta kolmiodraamasta Riivaajista, jota Luchino Visconti ryhmineen oli kuvannut Ferraran seudulla sotavuonna 1942. Ja kuppiloiden edustat, kadut ja ihmisten vaatetus ei paljoakaan poikennut 1940-luvun elokuvasta. Italia saattaa elää pienillä paikkakunnilla samaa hiljaista unta vuosikymmenestä toiseen.
Rovaniemeläissyntyisen kirjailijan, valokuvaajan ja ohjaajan Rax Rinnekankaan käsittääkseni ensimmäinen kokoillanelokuva tuli lähes huomaamatta Helsingin teatteriohjelmistoon. Ensi-ilta oli 30.9. En huomannut siitä arvosteluja ja minullakin meni kaksi viikkoa aikaa ennen kuin osasin mennä Kino-Palatsiin. Sitä on esitetty klo 17.00 teatterin nelossalissa. Esityksessä oli aika paljon katsojia, jotka seurasivat elokuvaa äärimmäisen hiljaa - kuin olisivat rukouksen äärellä.
Matka Edeniin on kaikkien kuvataiteeseen uskovien elokuva. Kuvittelen, että joskus 1970-luvulla se olisi nostettu arvoon arvaamattomaan. Nyt elokuvalle toivoisi myös laajaa kiinnostusta. Uskottavasti sisäisen kertojan äänen siivittämä hieno teos saa kiinnostusta Euroopassa. Se on täysin espanjankielinen, joten ainakin siellä elokuvalle odottaa arvostusta.
Rax Rinnekangas on hyvin perillä Espanjasta ja tässä kokoillanelokuvassaan hän liikkuu Baskimaassa, La Riojan tunnetulla viinialueella Pohjois-Espanjassa. La Rioja Alavesassa sijaitseva Remellurin viinitila on hartaan ja filosofisen, ristiriitaisesti uskonnollisen ja skeptisen elokuvan keskeinen tapahtumapaikka.
Rax Rinnekangas (s. 1954) on saanut mainetta valtionpalkinnon voittajana niin kuvataiteilijana kuin valokuvaajana. Hän on pitänyt näyttelyitä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on julkaissut useita kirjoja, joista mainittakoon "Muisti on valon toinen mieli", "Hiljaisuus Biskajanlahdella" ja "Muodonmuutos: Yksinpuhelu Rainer Maria Rilkelle". Rinnekangas on liikkunut usein Espanjassa ja kerännyt aineistoa valokuvateoksiinsa.
Rinnekangas näyttäisi olevan yksinäinen ajattelija ja taiteilija, jolle maailman omakohtainen näkeminen ja hahmottaminen on tärkeää. Hän ammentaa eurooppalaisesta sivistysperinteestä. Taiteilijana Rinnekangas on auteur, joka luo teoksiaan välittämättä muiden arvostelusta tai mielipiteistä. Tällaisiakin taiteilijoita tarvitaan.
Matka Edeniin kertoo hiljaisin, "ajattelevin" kuvin kahdesta ikääntyvästä eurooppalaisesta taiteilijasta, baski-nykysäveltäjä Ignaciollasta ja sveitsiläisestä piirtäjästä Comazista. Molemmat miehet elävät luovuuden kriisiä. He lähtevät matkalle Pohjois-Espanjaan, etsimään luovuuden uutta ponninta, mutta samalla he haluavat käydä kirkoissa ja luostareissa katsomassa maalauksia, joissa on käsiä.
Comaz on piirtänyt mallinsa Lucian käsiä, mutta naisen mielestä kuvat eivät enää elä. Ignaciolla on suomalainen tytär, joka joutui koulumatkalla onnettomuuteen. Tytär makaa koomassa helsinkiläisessä sairaalassa. Isä tuntee syyllisyyttä, koska ei valvo tyttärensä vuoteen vierellä, vaan matkaa itsekkäästi baskimaassa.
Rax Rinnekankaan elokuvassa kädet ikään kuin siunaavat ihmisen hyvyyden, kohottavat ihmisyyden uudelle, ehkä jopa jumalalliselle tasolle. Remellurin viinitilan rakennuksessa miehet kohtaavat taideteokset, joissa ollaan Danten hengessä matkalla Edeniin, paratiisiin. Teosten tekijä on kuuluisa baskitaiteilija, agnostikko Vicente Ameztoy (1946-2001), joka työskenteli Remellurissa 1990-luvun lopulla. Rinnekankaan elokuvan huikein jakso on Ameztoyn maalausten tarkkailu - kohokohtana viimeinen teos, jossa taiteilija on maalannut modernin tulkintansa Aatamin ja Eevan viimeisestä onnellisesta hetkestä paratiisissa.
==========================================================================================
Matka Edeniin vaatii täydellisen keskittymisen. Kahden taiteilijan kulku La Riojassa ja lopulta oleskelu Remellurissa tarjoaa sellaisen henkistävän elämyksen, joka aivan kuin hiipii varovasti silmiä ja mieltä tunnustellen katsojan sisimpään. Ignaciolla ja Comaz kokevat eräänlaisen sielullisen katharsiksen. Kysymys ei ole enää uskosta tai epäilystä, vaan kahden ihmisen mahdollisuudesta avata jälleen portti omaan luovuuteen, taiteen tekemisen voimaan. Kirkkojen ja luostarien vanhojen maalausten kädet heräävät elämään, ja kun Ameztoyn maalauksen kiehtova paratiisi avautuu, Comaz voi jälleen kohdata mallinsa ja Ignaciolla ojentaa isänä käden tyttärelleen.
Ihmeellinen elokuva edustaa Rax Rinnekankaan taiteelle ominaisia realistisia ja metafyysisiä ulottuvuuksia. Kuvissa häivähtää venäläisen Andrei Tarkovskin muisto - tosin vain epäsuorasti. Rinnekangas on tuottanut, ohjannut ja kuvannut itse elokuvan. Kiitetään nyt Suomen elokuvasäätiötä, joka on tukenut 220 000 eurolla budjetiltaan 350 000 euron elokuvateosta. Taiteilijoita esittävät persoonalliset Hugo Wirz ja Nacho Angulo.
Ajankohtainen kommentti
Yle Teema juhli viime viikolla kymmenvuotistaivaltaan. Painopisteeksi oli valittu tv-teatteri ja draama. Tv-teatterin tarjontaa nähtiin muun muassa 1960-luvulta - Lasse Pöystin briljantti näyttelijätyö August Strindbergin Kustaa III:ssa -, mutta kiinnostavia olivat myös tämän ajan teatterin esitykset. Tarkoitan Kansallisteatterista nauhoitettua Tuntematonta sotilasta, jonka Kristian Smeds ohjasi suurenmoisena postmoderdina tulkintana teatterin suurelle näyttämölle jokin vuosi sitten.
Koska näin esityksen Kansallisessa, en puutu siihen, vaan haluan nostaa esille viikko sitten Teemalla näytetyn Paperiankkurin, joka tuotiin kantaesitykseen Kansallisen pienelle näyttämölle. Yle Teeman televisiointitaltiointi oli suora lähetys Kansallisen lavalta. Se onnistui hyvin hetkellisistä äänellisistä puutteista huolimatta.
Koreografi Hanna Brotheruksen ohjaama tanssillinen ja draamallinen Paperiankkuri iski suoraan suomalaiseen nykytodellisuuteen. Näytelmässä kuvattiin maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten suhteita. Kuultiin ja nähtiin maahanmuuttajien karmeita kokemuksia lähtökohtamaista ja byrokraattisia kohtaamisia suomalaisissa vastaanottokeskuksissa. Esitykseen osallistui maahanmuuttajia ja suomalaisia näyttelijöitä. Lapsiakin nähtiin lavalla. Kansallisen Jussi Lehtonen toimi kertojana ja tulkkina. Ja Broheruksen ryhmän tanssiliikkeet kertoivat todella jotakin konkreettista kohtaamisista ja kokemuksista.
Paperiankkurin keskeinen sanoma kantasuomalaisille oli tämä: Kukaan pakolainen ei ole tullut Suomeen omasta tahdostaan. Asian ilmaisi iskevästi muuan maahanmuuttajaisä, joka korosti halunneensa jäädä kotimaahansa, mutta vainon takia päätti pelastaa ainakin lapsensa. Taustalla on aina sortoa, väkivaltaa ja perheiden kokemia traagisia menetyksiä. Se kannattaisi nyt muistaa, kun perussuomalaisten jytkyn jälkeen sivistyneetkin kantasuomalaiset ovat lipumassa maahanmuuttokriittisiksi.
==========================================================================================
Jopa sattui, kun Yle Radio 1:n Enbuskessa keskusteltiin viime torstaina perussuomalaisista ja mediasta. Kovaan ääneen koilottava naiskeskustelija, oikein kansanedustaja, oli siirtynyt sosiaalidemokraateista perussuomalaisiksi. Ohjelman loppupuolella keskustelija paljastui maahanmuuttokriittiseksi. Eihän tämä ole mikään uutinen, mutta kyllä keskustelijan itsekkäät puheet suututtivat - etenkin Paperiankkurin tuoreen katsomiskokemuksen jälkeen.
Lieksassa jo leimahti viime viikolla, joten maahanmuuttokriittiset puheet alkavat ruokkia väkivaltaa. Eikö esimerkiksi Enbusken koilottava naiskeskustelija ole koskaan ajatellut sitä rankkaa kärsimystä, mitä moni pakolainen ja turvapaikanhakija on joutunut kokemaan omassa maassaan. Älyllisellä harkinnalla, iInhimillisyydellä ja empatialla, ihmisarvon kunnioittamisella ja laajemman maailmankuvan tajuamisella, on nyt Suomessa iso kysyntä.
P.S. Yleisradio on vihdoinkin tehnyt merkittävän linjapäätöksen: Kotikatu lopetetaan 8.12. 2012. Aikaisemminkin olisi voitu panna piste sarjalle. Yle on perustellut lopettamista draamatuotannon uudistamisella, mutta varmasti löytyy muitakin syitä: Sarjan taso on pudonnut samaa tahtia kuin katsojaluvut (huippuvuosien miljoonasta alle neljänsadantuhannen); ruudussa ei enää nähdä Eeva Litmasen, Sulevi Peltolan, Risto Aution, Matti Raninin yms. kaltaisia persoonallaisia näyttelijöitä; eikä Salkkareista matkittu nuorten kasvojen runsas käyttö purrut katsojiin.
Kotikaudun lopettamispäivämäärään on vielä aikaa, joten toivottavasti Ylen draamaosastolla tehdään ratkaisevia uudistuksia. Aikanaan Kari Kyrönseppä ja Hannu Kahakorpi ideoivat ja tuottivat mallikkaasti Kotikatua, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. On myös selvää, että nykyisessä säästötilanteessa Ylen omana tuotantona tehty Kotikatu on ollut liian kallis (vuosittain se maksaa 3,5 miljoonaa auroa). Tuolla summalla tuottaisi muutaman hyvän yleläisen tv-elokuvan, joiden perinne on katkennut tyystin. Kannattaisiko Ylen houkutella joku persoonallinen elokuvantekijä uudistamaan draamatuotantoa ja vastaamaan linjasta joksikin aikaa?
Providence - viimeinen kirja (Providence, Ranska 1977) ohjaus: Alain Resnais, käsikirjoitus: David Mercer, kuvaus: Ricarda Aronowitsch, Philippe Brun, musiikki: Miklos Rozsa, pääosissa: John Gielgud (Clive Langham), Dirk Bogarde (Claud Langhan), Ellen Burstyn (Sonia Lanham),David Warner (Kevin Woodford). Tuotanto: Philipppe Dussart.
Alain Resnaisin suurin töihin kuuluvaa Providencea - viimeistä kirjaa ei tuotu meillä koskaan teattereihin. Tv-esitys tapahtui 22.11. 1985 Ylen ykkösverkossa. Siis kahdeksan vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen. Se on Resnaisin tärkeimpiä teoksia kuuluisimpien elokuvien Hiroshima, rakastettuni (1959), Viime vuonna Marienbadissa (1961), Muriel (1963) ja Sota on loppunut (1966) ohella.
Alain Resnais ei ole ollut mikään kaupallinen ohjaaja, joten hänen elokuviaan ei tuotu niin vain Suomeenkaan. Oikeastaan jo 1930-luvun lopulla lyhytfilmien ja dokumenttielokuvien tekijänä aloittaneen Resnaisin uran kaupallisesti menestyneitä elokuvia oli 1974 valmistunut Stavisky - Ihana lurjus, joka ajoittuu vuoden 1934 Ranskaan. Oliko syynä Jean-Paul Belmodon hurmaava näyttelijätyö.
Resnais kertoo elokuvassa Trotskin tulosta maanpakolaisena Ranskaan. Samaan aikaan rikollinen, seurapiirihuijari Stavisky rakentaa imperiumiaan. Tässä elokuvassa näkyy selkeänä Resnaisin kiinnostus visuaaliseen tyyliin: Kiehtovasti ohjaaja tavoittelee 1930-luvun tyyliä ja värejä (mm. sanomalehdet), jotka liitetään saumattomasti ajankohdan todellisuuteen.
Alain Resnais ei kuulunut Ranskan uuden aallon keskeisiin tekijöihin. Hän oli selvästi vanhempi kuin Cahiers du Cinema -lehdestä tulleet ohjaajat. Toisaalta Resnais ei uuden aallon nuorten ohjaajien tavoin ollut omien elokuviensa käsikirjoittaja. Hänen on sanottu tyytyneen ohjaajan rooliin, hän oli "metteur en-scéne", joka soi arvon käyttämilleen toisten henkilöiden laatimille käsikirjoituksille.
Sakari Toiviainen toteaa kirjassaan "Elokuvan hengenveto - Ranskan uusi aalto ja sen perintö" (1995), että Resnaisin elokuvien vahvoja kirjailijapersonallisuuksia ovat olleet Marguerite Duras (Hiroshima, rakastettuni), Alain Robbe-Grillet (Viime vuonna Marienbadissa), Jean Cayrol (Yö ja usva, Muriel), Jorge Semprun (Sota on loppunut), Jacques Sternberg (Rakastan sinua, rakastan sinua), David Mercer (Viimeinen kirja) ja Jean Grualt (Amerikan setä, La vie est un roman).
Providence - Viimeinen kirja on malliesimerkki Alain Resnaisin taidosta uudistaa elokuvan ja kirjallisuuden, kuvan ja sanan väliset suhteet. Jos romaanin rakenteet muuttuivat, jos kirjailija pyrki eroon psykologisesta juonesta, niin elokuvantekijä Resnais pystyi luomaan kuvallisen kartaston, jossa juoni tai subjekti ei määrännyt ajan tarkastelua, siirtymiä menneisyydestä nykyhetkeen tai päinvastoin.
Osuva on Cahiers-kriitikko ja elokuvaohjaaja Eric Rohmerin toteamus, että Resnais oli äänifilmin ensimmäinen moderni elokuvantekijä, joka toteutti töissään saman kuin kubistit maalaustaiteessa. Vertauksia tehtiin myös säveltaiteeseen, sillä toinen cahierslainen kriitikko ja ohjaaja Jacques Rivette näki Resnaisin yhteydet Igor Stravinskiin.
=====================================================================================================
Providence - Viimeinen kirja sijoittuu Rhode Islandille. Lähes kahdeksankymppinen kirjailija Clive Langham elää yksikseen kartanossaan, jonka nimi on Providence. Clive on alkoholisti, joka kaipaa kuollutta vaimoaan. Clive yrittää kirjoittaa aina yön sylissä sitä viimeistä suurta romaaniaan - yleensä viinan ja lääkkeiden voimalla. Clive Langham käyttää romaaninsa henkilöhahmoina omia lapsiaan. Kirjoituksen edistyessä hahmot alkavat elää omaa elämäänsä.
Alain Resnais tutkii jälleen fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja todellisuuden välisiä yhteyksiä. Nämä elementit lomittuvat hienosti elokuvaan, jossa eri aikamuodot vaihtelevat. Jotkut tutkijat ovat nimenneet elokuvan metafyysiseksi jännitysfilmiksi, jossa vanhan kirjailijan elämän tilitys muistuttaa Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (1958) sävyjä. Resnaisin elokuvassa Cliven lapset ovat aivan kuin Bergmanilla tärkeässä osassa. Resnaisilla "näytellään" erään perheen viimeistä ristiriitapeliä, jossa risteilevät inhon ja raakuuden, myötäelämisen ja ilkeyden ääriviivat.
Elokuvan keskeinen ominaisuus on kieli, jonka ilmaisimiseen iäkäs kirjailija yrittää ponnistaa henkiset ja fyysiset voimansa. Clive kertoo, miten hänen teostensa keskeinen tavoite on ollut henkilökuvauksen inhimillistämisen kiihkeä etsintä. Kuitenkin Clive on sitä mieltä, että hän tavoittelee kirjoituksissaan tunnetta ilmaisevaa muotoa. Samalla tavalla elokuva on Clive Manghamin muistojen ja tuntemusten peili, resnaisilainen palapeli, jonka leikkaustekniikka lopulta järjestää yhteen.
Kysymys on Cliven elämästä, Cliven perheen pettymyksistä, mutta yhtä hyvin fiktiosta, jonka iäkäs kirjailija on luonut - ei vain romaaneihinsa, vaan myös ympärilleen Rhode Islandin aurinkoterassilla. Merkityksellisiä ovat Cliven lasten nimet, jotka viittaavat maailmankirjallisuuteen. Isossa osassa on Cliven poika Claude, joka on katkeroitunut ja kylmäkiskoinen mies. Hän ei pysty näyttämään tunteitaan. Resnais leikkii nerokkaasti ihmisten todellisilla mielialoilla ja fiktion kyllästämillä tunteilla. Jossain vaiheessa elokuva saavuttaa uskomattoman tehojen jännitteen,. jolloin "providencessa" välähtää ihmisen läpi kulkeva jumalallinen katse.
Providence - Viimeinen kirja on joka solultaan ranskalainen elokuva, vaikka tapahtumapaikka sijoitettiin Connecticutin Rhode Islandille. Siellä sijaitsee myös elokuvan nimen mukainen paikkakunta. Tiettävästi Alain Resnais ryhmineen kuvasi taustoja paikakkunnalla vain viikon ajan. Se ei haittaa, se ei näy puutteena, sillä lopullisessa elokuvassa kaikki loksahtaa paikoilleen, joten tunnemme eläytyvämme täysin Providencen lumoon.
=====================================================================================================
Alain Resnaisin elokuvan suuri näyttelijä on Sir John Gielgud (s. 1904). Hän esitti pääosan myös Peter Greenawayn ohjaajan uran yhteenvedossa, shakespearelaisessa Prosperon kirjoissa. Näin elokuvan Lontoon matkalla 1991. Kirjoitin siitä päätösjutun 1993 lehessämme ilmestyneeseen sarjaan "Elokuvakulttuuria etsimässä".
Ajattelin silloin, että Greenawayn ohjaus ja Gielgudin suoritus ovat ikään kuin modernin elokuvataiteen päätepiste. Ehkä asia ei ollut aivan näin, mutta Gielgudin suoritus Shapespearen "Myrskyn" ihmeellisen saaren taikojentekijänä jäi lähtemättömästi mieleen Piccardilly Circusin elokuvateatterin lumossa.
John Gielgud oli brittiläisen teatterin ja elokuvan kultakauden näyttelijöitä. Heitä oli paljon, aina Sir Laurence Olivierista lähtien. Toisen maailman sodan jälkeen he kansoittivat valkokankaat. Etenkin Sir Alec Guinness, Sir Ralph Richardson, Trevor Howard, John Mills, Sir Rex Harrison, Michael Redgrave, Jack Hawksins, Stanley Baker, Richard Burton, Sean Connery - ja Providencessa - Viimeisessä kirjasssakin
näyttelevä Dirk Bogarde ovat jääneet englantilaisen elokuvan historiaan.
John Gielgud kuoli toukokuussa vuonna 2000. Alain Resnais elää vielä. Hän täytti viime kesäkuussa 89 vuotta, ja lehtitietojen mukaan hän ohjaa uutta elokuvaa. Me olisimme täällä Suomessa iloisia, jos näkemättä jääneitä Resnais- elokuvia tuotaisiin vaikkapa tv-kanaville: La vie est un roman (1983), L´amour a mort (1984), Smoking (1993), Les Herbes folles (2009)...Elokuva-arkistossa on sentään nähty kiitettävästi sellaista Resnaisin tuotantoa, joka ei ole tullut teattereihin.
Joona Tenan ohjaama ja Matila-Röhr -kaksikon tuottama Syvälle salattu on hieno psykologinen trilleri, jossa kumuavat vanhojen tarujen ja legendojen äänet. Mutta siinä näkyvät myös nykyajan luonnonsuojelulliset hankkeet ja ehkäpä lopulta menneisyyden salat, jotka on pakko paljastaa, jotta elämä voisi jatkua. Tapahtumat sijoittuvat pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle. Väki on ennakkoluuloista ja hiukan ahdasmielistä.
Krista Kosonen esittää elämänsä roolissa juristiäiti Julia Mannerlaa, joka matkustaa pikkupoikansa kanssa lapsuutensa paikkakunnalle. Vanhemmat ovat toimineet kyläkoulun opettajina. Juristiäiti haluaa esitellä kyläläisille Pyhälammen suojeluohjelman. Kokouksiakin pidetään, paikkakuntalaisista jotkut - Peter Franzen, Kari Hietalaheti - tulevat juristille tutuiksi, mutta varsinaisesti tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee Kai Lehtisen esittämä Leo-Ukki, joka on salannut tyttäreltään Pyhälammen traagiset tapahtumat. Ne paljastetaan lopulta veden päällä ja veden alla. Julia joutuu sukeltamaan syvälle menneisyyteen.
Joona Tena (s. 1965) on valmistunut vuonna 1998 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolta. Hän aloitti lyhytfilmien tekijänä jo 1990-luvun vaihteessa. Tenan ehkä paras lyhytfilmi oli erään sotilan tarinan punova Saattajat (1995). Sodan mielettömyys näkyy kuvastossa, ja temaattisesti on kysymys sotilaan yrityksestä pelastaa pikkutyttö sota-alueelta.
Lyhytfilmien (mm. Kulkurin taivas, Lapin poika) jälkeen Joona Tena siirtyi hiljalleen pitkän fiktion pariin. Esikoispitkä FC Venus valmistui vuonna 2005. Naisjalkapallojoukkueesta kertova elokuva oli hajanainen ja jotenkin ideatasolle jäänyt. Huumori kyllä toimi ja Tenan henkilöohjauksessa oli riittävää potkua. Käsikirjoitus olisi kaivannut vielä uuden hahmotuksen ja selkeyttämisen.
Uutuus Syvälle salattu osoittaa Joona Tenan kyvyn kertoa kuvalla ja luoda maisemallisia visioita. Tena vaihtelee taivasti ryösähtäviä jännitystehoja ja katsojalle mietiskelyyn tilaa antavia hiljaisuuden kuvastoja. Psykologisen trillerin ote pitää, ja etenkin vesisymboliikka on todella kiehtovaa. Kjell Lagerroosin kuvaustyö ja Juha Hakasen äänisuunnittelu ovat kotimaista huippuluokkaa. Myös musiikilliset tehot toimivat. Elokuvan todellinen "priimus motor" on nuori näyttelijä Krista Kosonen, joka tekee juristiäidin osassa lähes maanisen, hetkittäin hurjan räjähtäviin ja hetkittäin katseilla puhuviin pelon tunnelmiin syöksyvän näyttelijätyön.
Myös Kai Lehtinen on pitkästä aikaa hyvässä vedossa. Lehtisen ukissa ja salaisuuksien paljastajassa on karua miehistä jääräpäisyyttä. Mutta katsokaapa ratkaisevia loppukohtauksia, joissa Lehtisen kasvot melkein itkevät halua vapautua vihdoinkin puristavasta menneisyyden otteesta.
Ajankohtainen kommentti
Jari Tervon kirjoittama, Pirkka-Pekka Peteliuksen ohjaama ja Säihkyn tuottama tv-sarja Moska alkoi sunnuntaina Ylen TV1:n Kotikatsomossa. Tekijöiden on sanottu tutkivan viihdelehdistöä (sano: roskalehdistöä) suomalaisessa mediamaailmassa. Sen on todettu olevan jopa yhteiskunnallinen voima ja vaikuttaja. Kahdeksanosaisessa tv-sarjassa fokus on hinattu politiikan ja median välien tarkastelemiseen. Tervo on todennut haastatteluissa, joita on taas ilmestynyt tiuhaan eri medioissa (melkein heti hänen uusiman romaaninsa julkisuushehkutuksen jälkeen), että politiikan ja median suhde on nykyään jopa surrealistinen.
Onkohan? No, entisenä iltapäivälehden toimittajana Jari Tervo tuntee ainakin osan median toimintatavoista. Valitettavasti Moska-sarja on moskaa. Siinä ei ole mitään uutta roskalehdistä (esikuva on ilmeisesti Seiska), joskin ensimmäistä osaa katsoessani mieleen hiipi jälleen ajatus, että journalismin etiikka on Suomessa ainakin osittain hukassa. Moraali on myyty, rahalla saa, huoraaminen kannattaa ja politiikan hevosella pääsee, kun vain osa puukottaa puoluetovereita ja kanssaihmisiä sopivan tehokkaasti selkään. Toisaalta sarjan toteutus - ohjaus, näyttelijätyö ja kuvaus - on kuin Petelius rahaa säästääkseen olisi luovuttanut työn lukiolaisten videokerholle.
Itse sarja ei tähän vielä paneutunut, mutta ehkä Tervo ja Petelius ujuttavat sarjaansa myöhemmin jonkinlaisen eettisen tasapainon. Ja jonkin vastapoolin. Vaikutti kyllä siltä, että kaikki politiikka- ja media-asiat sekä roskan tekemisen ja julkaisemisen strategia tuli kerrotuksi jo tässä aloitusjaksossa.
Vielä tuosta vastapoolista. Moska-lehden toimituksessa aloittava nuori valokuvaaja voisi olla jatkossa sarjan kiinnostavin henkilö, jos hänestä tehtäisiin radikaali vastarinnan kiiski. "Kuulkaa päätoimittaja, nyt riittää, nyt pannaan piste valehtelulle ja ihmisarvon alentamiselle!" No, todellisuudessa se ei niin mene, koska jokainen pelkää työpaikkansa puolesta, mutta fiktiivisessä tv-sarjassa se voidana tehdä, jotta saataisiin jokin myönteinen viesti heitetyksi kotikatsomoon ja ehkä sitä kautta muhimaan suomalaiseen yhteiskuntaan.
P.S. Katsoimme tätä mediaani hoitavan poikani kanssa eilen Unkari-Suomi - karsintamaaottelun, jonka Ylen TV2 välitti Budapestistä. Lähetys alkoi klo 20.30. Nyt täytyy kehua Ylen uutta, energistä panostusta jalkapalloon. Puolen tunnin studio-osuus ennen ottelun alkua toimi hyvin. Kommentaattorit Juha Reini ja Erkka V. Lehtola ovat asiantuntevia, intohimoisia jalkapallon ystäviä ja edistäjiä. Lehtola käsittääkseni toimii nuorten valmennuksen parissa. Ylen Pariisin kirjeenvaihtaja Raine Tiessalo osoitti jälleen haastattelupätevyytensä myös jalkapallon alalla. Vasta hän kävi haastattelemassa puolustaja Jukka Raitalaa Espanjan Osasunassa. Nyt hän käsitteli Budapestissä unkarilaista juniorivalmennusta. Se vain, että ottelun selostaja saisi eläytyä enemmän peliin ja jättää triviatiedon jakelun vähemmälle.
Yle näytti saman matsin lisukkeineen samaan aikaan internetissä. Tuli mieleen, että kuka enää viitsii maksaa tv-lupamaksua, kun Ylen netti tarjoaa ikkunan kohta lähes kaikkeen, mitä televisiotarjonnassa on esillä.
Tiedon puu (Kundskabens trae, Tanska 1982), ohjaus: Nils Malmros, käsikirjoitus: Malmros ja Fred Cryer, kuvaus: Jan Weincke, pääosissa: Eva Gram Schjolldager (Elin), Jan Johansen (Niels-OLone Elliott (Maj-Britt)Line-Arlien Soborg (Anne-Mette), Marian Wendelbo (Elisebeth). Tuottaja: Id Tardini/Per Holst Filmproduktion.
Tanskalaisen uuden elokuvan hedelmälliset vuodet ajoittuivat 1970- ja 1980-luvuille. Uusia ohjaajakykyjä tuli tuotantoon, heistä esimerkiksi tässä huomioitava Nils Malmros, Tahdotko nähdä nätin napani -elokuvan (1978) Soren Kragh-Jacobsen Pelle valloittajan (1988) Bille August. He valmistelivat 1990-luvun Dogma-räjähdystä sekä Lars von Trierin maailmanluokan elokuvien tuloa. Von Trier on nykyisin kansainvälisesti arvostettu tanskalaisohjaaja, mutta viime vuosien tulokkaista voidaan mainita etenkin Kosto-elokuvan mestari Susanne Bier.
Nils Malmrosin (s. 1944) Tiedon puu on pieni mestariteos. Se on Malmrosin ehjin ja kypsin elokuvatyö. Malmros herätti ensimmäisen kerran huomiota 1970-luvun alun nuorisokuvauksella Lars Ole 5 C. Vuosikymmenen lopulla hän ohjasi varsinaisen teatterielokuvaesikoisensa Pojat ovat poikia. Malmrosista alettiin puhua syystä Pohjolan François Truffautina.
Tanskalaisohjaaja kertoi nuorista ja varttuvista lapsista samanlaisella myötäelämisen tavalla kuin ranskalainen esikuvansa.
Tiedon puu on kolmas elokuva Nils Malmrosin ns. Århus-trilogiassa. Osaksi ohjaajan omiin kokemuksiin perustuva trilogia välittää todellisia ja syvällisiä kuvia murrosikäisten kasvamisesta sekä yksilöllisistä ja yhteisöllisista perustilanteista 1950-luvun loppupuolen kaupunkitodellisuudessa. Ohjaajan omakohtaiset tuntemukset ovat vahvasti esillä.Tiedon puu ajoittuu 1950-luvun loppuun ja 1960-luvun alkuun. Nils Malmros seuraa erään koululuokan oppilaiden elämää kahden vuoden ajan. Koululuokan nuoret varttuvat 13-vuotiaista 15-vuotiaiksi. Malmrosin elokuvassa viaton uteliaisuus muuttuu kokeiluiksi ja toiminnaksi. Malmros käytti elokuvansa valmistukseen kaksi vuotta, joten nuoret näyttelijät kasvavat aidosti kameran edessä.
Keskushenkilö Niels-Ole on tyttöjen suosima. Hän seurustelee Maj-Brittin kanssa. Kaksi nuorta rakastavaista pyrkivät eroon luokan ristiriidoista ja mustasukkaisista tilanteista. Toinen keskushenkilö on luokan kaunotar Elin, jota pojat tavoittelevat ja joka kehittyy ulkoisesti muita nopeammin. Näistä keskushenkilöistä huolimatta Malmrosin päätarkoitus on kuvata luokkaa kollektiivisesti, yksilöinä ryhmän sisällä ja lopulta ulkopuolella.
Kirjoitin syksyllä 1985 nuorisokuvauksesta muun muassa seuraavaa: "50-luku elää kuvissa tuttuna, tunnistettavana: Malmros tietää asioista, kulttuuritaustasta, musiikista, filmitähdistä, vaatteista ja aatteista - hän kokee ne eräällä tavalla uudelleen elokuvan nuorten näyttelijöiden kanssa. Siksi Tiedon puun kuvat, tilanteet, tapahtumat, ongelmat, ilot, surut, ristiriidat - tuo kaikki ulkoinen ja sisäinen arsenaali tuntuu tavattoman koskettavalta ja eletyltä."
Tiedon puussa valotetaan myös koululuokan vanhempien taustoja, mielipiteitä ja elämäntapaa. Vanhemmat vaikuttavat kykenemättömiltä ymmärtämään murrosikäisten asioita. Nuorten uusi elämäntyyli saa vastaansa vanhempien konsrvatiivisuuden. Mainitsin myös: "Silti Malmros jättää vanhemmat taustalle Nicholas Rayn Nuoren kapinallisen (1955) ja François Truffautin 400 kepposen (1958) antamien esimerkkien tavoin."
=========================================================================
 |
| Nils Malmros |
Tieodon puu tuli meillä ensi-iltaan 23.8. 1985 Illusionissa, Walhallan maahantuomana. Nils Malmrosin elokuva otettiin mukaan Suomen elokuvasäätiön ja Suomen Filmikamarin laatuelokuvan esityskokeiluun. Olin mukana tekstin tekijänä kokeilussa, johon kuului kaikkiaan yhdeksän elokuvaa. Niitä esitettiin 44 paikkakunnalla. Tuo elokuvakulttuuriponnistus oli hyvä esimerkki 1980-luvun aktiivisuudesta, josta nykyisin näkyy merkkejä jonkun Espoo Ciné ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin syksyisissä ohjelmasarjoissa.
Neurokirurgi Richard Malmrosin poika Nils opiskeli ensin lääketiedettä. Nähtyään Truffautin Julesin ja Jimin nuori medisinaari päätti tulla elokuvaohjaajaksi. Hän ei käynyt elokuvakoulua, vaan opiskeli itse elokuvan ohjaamisen alkeet. Nils Malmrosin Århus-trilogia todistaa synnynnäisestä lahjakkuudesta. Truffautin ohella Malmrosin tärkeitä "opettajia" ja vaikuttajia on ollut elokuvakriitikko, filmintekijä ja leikkaaja Klaus Rifberg,
Nils Malmrosista emme kuulleet kovin paljon Tiedon puun jälkeen. Hän täydensi lääketieteen opintonsa ja valmistui 1988 Århusin yliopistosta. Vuonna 1989 ohjatusta Århus by Night -elokuvasta kyllä kohuttiin, samoin huomiota herätti pari vuotta sitten ohjattu Kaeresteorger. Merkilliseksi on luonnehdittu 1983 julkaistua Kaunotarta ja hirviötä, aiheena on isän ja pojista kiinnostuneen tyttären jännittynyt tila. Tanskassa näyttelijäliitto otti Malmrosin hampaisiinsa, koska hän on käyttänyt amatöörinäyttelijöitä.
Huomautettakoon, että Tanskan kulttuuriministeriö valitsi vuonna 2008 Tiedon puun "kulttuurin kanoniin"
Terrence Malickin uusin elokuva The Tree of Life - käsittääkseni järjestyksessä vasta neljäs - on syksyn ja koko vuoden tapauksia. Kirjoitan siitä vasta nyt, jostain syystä, jota en pysty yksilöimään, vaikka elokuva on ollut ohjelmistossa kuukauden. Malickin elokuva on amerikkalaisen elämänmuodon kiinnostavimpia, ilmaisullisesti ja rakenteeltaan niin hätkähdyttävän omaperäinen, että ei tällaisia onnistumisia synny monta vuosikymmenessä.
Terrence Malick (s. 1943 Ottawassa) muistetaan aina kahdesta 1970-luvun kiihottavasta amerikkalaisesta elokuvasta, joiden kestävyydestä en voi olla aivan varma. Ensimmäinen oli Martin Sheenen näyttelemä Julma maa (Badlands, 1972) ja toinen Richard Geren tähdittämä Onnellisten aika (1978). Julma maa on Bonnie & Clyde -tyyliä tavoitteleva moderni pakotarina, jossa Sheenen esittämä roskakuski hairahtuu väkivallan tielle, säntää pakoon ja saa koko osavaltion virkakoneiston peräänsä. Onnellisten aika on romanttinen kertomus rakkaudesta vanhassa Texasissa. Molemmissa elokuvissa visuaalinen tyyli herättää innostusta.
Öljy-yhtiössä johtajana toimineen isän ja eri puolilla Texasia kasvaneen Terrencen ura alkoi Harvardin opintojen jälkeen journalistina Newsweekissa, New Yorkerissa ja Lifessä. Elokuva alkoi kiinnostaa nuorta Terrenceä. Hän opiskeli American Film Institutessa ja ohjasi 1971 ensimmäisen lyhytelokuvansa Lanton Mills. Pian lahjakas Terrence kirjoitti käsikirjoitusta Jack Nicholson -elokuvaan Sähinää, se sanoi ja työskenteli ohjaajana Don Siegelille kuuluisassa väkivaltaisessa poliisielokuvassa Dirty Harryssa. Molemmissa elokuvissa Malickin ideat ja laatimat ehdotukset heitettiin romukoppaan.
Todellakin: Terrence Malickin kolmas elokuva, hyvin henkilökohtainen Veteen piirretty viiva valmistui vasta 1998. Syitä on muutama: Julma maa ja Onnellisten aika eivät olleet mitään kassamenestyksiä, ja nuoren ohjaajan jatko riippuu aina Hollywoodissa kaupallisesta menestyksestä. Malick vetäytyikin Onnellisten ajan jälkeen syrjään, vietti aikaansa Pariisissa jaTexasissa, mutta pohti ja suunnitteli uusia elokuvaprojekteja. Silti me hämmästyimme, kun Terrence Malickin nimi palasi julkisuuteen sotaelokuva Veteen piirretyn viivan yhteydessä.
==========================================================================================
The Tree of Life on äärimmäisen tiukka, omalla tavallaan kaunis elämänvaltaus. Loistava Sean Penn näyttelee viidenkympin ikään päässyttä Jackia, jonka veli kuolee. Surullinen tapahtuma syöksee Jackin miettimään lapsuuttaan 1950-luvun Texasissa. Kysymys on miehen matkasta mielessään oman perheen elämään ja ennen kaikkea muusikkona elantoa hankkineen isän (Brad Pitt) todellisuuteen. Musiikki ei tuo rahaa perheelle, joten isä työskentelee pomona tehtaalla. Hän kasvattaa poikansa ankaralla kädellä, kun taas äiti (Jessica Chastam) tuo perhe-elämään lempeyttä ja sovinnollisuutta.
The Tree of Lifessä lapsuuden muistoihin kätkeytyy usko luonnon merkitykseen. Näyttäisi, että Terrence Malick purkaa omaa lapsuuttaan Texasissa. Harvassa nykyamerikkalaisessa elokuvassa luonto on niin merkittävässä asemassa kuin nyt Malickilla. Ajoittan tulee mieleen Robert Redfordin hieno A River Runs Through It (1992), jossa kuvataan nuoruutta ja perhokalastusta. Terrence Malickilla kuten Redfordilla on uskomattoman läheinen suhde amerikkalaiseen maisemaan. Kuin molemmissa elokuvissa kuulisi Jumalan kuiskaukset. Tosin Malickin elokuvan perussävy on pessimistinen: Isän opetukset periksiantamattomuudesta eivät sittenkään ole saavuttaneet pysyvyttää Jackin omassa elämässä.
The Tree of Life on hämmästyttävän rohkeasti muotoiltu elokuvateos. Terrence Malick luottaa kuvan voimaan, kuvan kykyyn "puhua" ja ilmaista. Emmanuel Lubecki on elokuvan kuvaaja, ilmeisesti nouseva kyky amerikkalaisessa elokuvassa. Lubeckin huikeat otokset täydennettynä hyvin valitulla musiikkitaustalla ja näyttelijöiden huippusuorituksilla takaavat todellisen elokuvaelämyksen.
Joku voisi pitää elokuvaa liian pitkänä, mutta itse ajattelin elämän puun erilaisia haaroja seuratessani halunneeni katsoa vielä jotakin lisää. Mutta pulinat pois, kyllä Terrence Malick on ohjannut elokuvan, joka jää nykyamerikkalaisen filmin historiaan American Beautyn, Tuntien ja Lost in Traslationin ohella.
Ajankohtainen kommentti
Yle TV2:n perjantain Pressiklubi on ollut viikon odotetuin ohjelma. Syyskauden alkaessa ohjelma on menettänyt jotakin aikaisemmasta tasostaan. Ihmetellä täytyy, että kommentaattoriksi hyväksytään Matti Apunen, joka ei ole enää journalisti, vaan elinkeinoelämän puhemies. Toisaalta viime perjantain ohjelmassa vieraili Timo Soini, josta on tulossa Ylen lemmikki. Jotenkin vaikutti, että Ruben Stiller on joutunut viihteellistämään ohjelmaansa. Hauskanpito on etusijalla, kun ennen rautainen asia oli pääosassa. Toivotaan, että Pressklubista ei tule täysin viihteellistä asiaohjelmaa. Todellinen, vakava kulttuurin ja median seuraaminen näyttää painottuvan Ylessä pelkästään radion puolelle.
Maan hiljaiset (Los Santos inocentes, Espanja 1984) ohjaus: Mario Camus, käsikirjoitus: Camus, Antonio Larreta, Manuel Matji, kuvaus: Hans Burmann, musiikki: Anton Garcia Abril, pääosissa: Alfredo Landa (Paco, El Pajo), Terele Pavéz (Régula), Bélen Ballesteros (Nives), Francisco Rabal (Azarias). Tuotanto: Télevision Española-TVE/Ganesh/Julian Mateos.
Francon vuonna 1975 tapahtuneen kuoleman jälkeisen demokratisoitumisen ja liberalisoitumisen ajan Espanjan elokuvan suuria ohjaajanimiä olivat Carlos Saura (tunnetuimmat Korppi sylissä, Elisa elämäni, Tango, Goya), Mario Camus ja Victor Erice (Etelä). Muitakin ohjaajia oli, mutta nämä kolme mainittua elokuvantekijää aloittivat jo 1960-luvun alussa.
Tuolloin maanpaossa vuosikymmeniä Ranskassa, Yhdysvalloissa ja lopulta Meksikossa toiminut Luis Buñuel oli ohjannut lähes salaa huikean provokaativisen Viridianan, joka kiellettiin Espanjassa, mutta saavutti valtavan arvostuksen ulkomailla. Espanjan elokuva oli vapautumassa jo 1960-luvulla, koska maan kasvavan turismin uskottiin murtavan francolaisia muureja. Carlos Sauran varhaistuotannon helmi Metsästys (1966) kiellettiin kyllä Espanjassa, mutta Mario Camusin suuria lupauksia herättänyt Nuori Sanchez (1964) pääsi ilmeisesti sensuurin kynsistä.
Mario Camus syntyi 20.4. 1935 Santanderissa. Vartuttuaan hän halusi ohjata kiihkeästi elokuvia. Camus pääsi kokeilemaan kykyjään käsikirjoittajana vuonna 1960 Carlos Sauran esikoiselokuvaan Los Golfos (Katupojat), jossa käsiteltiin vaarallisesti nuorten ja rikollisuuden suhdetta. Pian Camusille avautui mahdollisuus ohjata. Mario Camusin 1970-luvun elokuvista tärkein on Korppikotkat odottavat, joka valmistui aivan vuosikymmenen alussa. Mario Camusin luovin kausi ajoittuu 1980-luvulle, jolloin hän sai toteuttaa vapaasti ideoitaan ja harjoittaa yhteiskunnallisesti painavaa kritiikkiään vallanpitäjiä kohtaan. Elokuvat Mehiläispesä (1982) ja Bernarda Alban talo (1987) ovat sykähdyttävää Camusia. Muuten Mehiläispesä perustuu Camilo José Celan romaaniin. Elokuva voitti Kultaisen Karhun pääpalkinnon vuonna 1982 Berliinin elokuvajuhlilla.
Mehiläispesä on monivivahteinen kansanelämän kuvaus Espanjan sisällissodan jälkeisestä Madridista. Celan herkulliselle romaanille uskollisesti Mario Camus antaa kameran helliä ja ilakoida madridilaisessa kapakassa. Elokuvan kokoava henkilö on mahtavan takamuksen omaava, anisviinaa päivät pitkät hörppivä kapakoitsija Dona Rosa, joka vihaa asiakkaitaan.
Bernard Alban talo perustuu Frederico Garcia Lorcan (1898-1936) näytelmään. Suomessakin takavuosina teattereissa esitetty Lorca oli rakastettu andalusialainen näytelmäkirjailija, jonka falangistit murhasivat sisällissodan melskeissä. Lorca kertoo vahvasta andalusialaisesta äidistä ja tämän kuudesta tyttärestä isän kuoleman jälkeisinä päivinä.
Mario Camusin elokuvaversio vangitsee hallitulla muodon tajullaan ja tyylikkäällä toteutuksellaan. Tietoisesti rajatussa tilassa toimiva, näennäisesti näytelmällinen elokuva alkaa elää vähitellen omaa vastustamatonta kuvien, tunnelmien ja sanojen elämää.
=====================================================================================================
 |
| Mario Camus |
Maan hiljaiset on Mario Camusin ehdoton mestariteos. Gaudeamus toi elokuvan Suomen ensi-iltaan Uudella Ylioppilastalolla, Bio-Bion vieressä sijaitsevaan Illusioniin, joka oli Dianan ja Nordian ohella merkittävin laatuelokuvan esityspaikka Helsingissä. Ensi-ilta oli 25.1. 1985.
Camusin teos on aivan erilainen kuin vaikkapa 1980-luvun alussa aloittaneen Pedro Almodovarin elokuvat. Almodovar on nykysin Espanjan elokuvan tunnetuin kansainvälinen nimi. Almodovar peilasi värikkäästi elokuvissaan Intohimon labyrintti (1982), Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) ja Sido minut (1989) Espanjan modernia elämää ikään kuin francolaista historiaa ja menneisyyttä ei olisi koskaan ollutkaan. Almodovar kertoi ironisesti ja vapautuneesti urbaanista espnjalaiselämästä, jossa tabut rikkoutuvat ja irvokkaat kuvaelmat lomittuvat hersyviin tlannehuomiointeihin.
Maanläheinen, yhteiskunnan vähäosaisia katsova Maan hiljaiset on velkaa Luis Buñuelille. Eikä ole mikään ihme, että Buñuelin Nazarinin (1958) päänäyttelijä Francisco Rabal on mukana elokuvassa. Eikä Camus ollut ainoa 1960-luvulla aloitellut espanjalaisohjaaja, joka vannoi Buñuelin nimeen. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikka katolisen kirkon ikuinen irvijä ohjasi vain muutaman elokuvan kotimaassaan, hänen merkityksensä on ollut äärimmäisen tärkeä Espanjan uusille elokuvaohjaajille.
Luis Buñuelin uskontovastaisuus ei riittänyt uusille ohjaajille, vaan jo 1960-luvulla tekijät ryhtyivät tutkimaan köyhyyttä ja eriarvoisuutta espanjalaisessa yhteiskunnassa. Tyylilaji saattoi olla ironia, mutta myös groteskeja virityksiä käytettiin, kun haluttiin kuvata riiston todellisuutta. Jos sodanjälkeinen, 1940-luvun italialainen elokuva näytti neorealismin keinoin yhteiskunnan rankat epäkohdat, niin Espanjassa samaan päästiin vasta 1960-luvulla - silloinkin tosin tekijöiden täytyi puhua epäsuorasti ja uuden vihjaavan kielen avulla epäkohdista. Francon hallinto oli vielä vahvasti vallassa, vaikka repeytymisen merkkejä näkyi siellä täällä yhteiskunnassa. Nuoret ja opiskelijat suorittivat 1960-luvun lopulla salaisia iskuja hallintoa vastaan. Espanjaankin levisi samanlainen vallankumouksellinen henki, mikä ilmeni Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Mutta etenkin Madridissa ja suurissa kaupungeissa francolainen väkivaltakoneisto piti huolen siitä, että mahdollisuuden tullen kapinoitsijat taltutettiin ja suljettiin virumaan vankiloihin. Turismin, television ja eurooppalaisen kanssakäymisen tähden Espanjan nuoriso oli tietoinen etenkin kaupungeissa, miten vapauden tuulet puhaltavat muualla Euroopassa. Espanjan maaseutu oli aivan toista maata - kuin jäänne maaorjuuden ajoilta.
Maan hiljaiset tapahtuu Extremaduran maaseudulla. Extremadura koostuu kahdesta maakunnasta, Cáceresista ja Badajozista. Pinta-alaltaan maakunnat ovat Espanjan suurimpia. Maakunnat sijaitsevat Länsi-Espanjassa. Extremadurassa huomion vievät vihreät vuoret, villieläinten asuttamat metsät, kaupungien vanhojen osien romanttinen ilmapiiri, roomalaisvaikutteinen arkkitehtuuri, roomalaiset sillat ja antiikkiset muurit.
Extremadurasta olivat kotoisin monet konkistadorit ja Amerikan uudisraivaajat. Ja
Luis Buñuelin kuuluisa 1930-luvun alun raju köyhyyskuvaus ja uskontokritiikki Maa ilman leipää kuvattiin Cáceresissa sijaitsevalla, eristyneellä Las Hurdes -nimisellä paikkakunnalla, jonne tie saatiin tiettävästi vasta 1950-luvulla. Elokuva saatiin lokakuussa 1971 Suomeen, Aito Mäkinen esitti sen Esplanadin La Scala-elokuvateatterissa.
=====================================================================================================
Kirjoitin Camusin elokuvasta vuonna 1985 Suomen elokuvasäätiön julkaisemaan ensi-iltaelokuvien kortistoon, jota olin tomittamassa muun muassa Jerker A. Erikssonin, Jouko Jämsän, Sakari Salkon ja Antti Lindqvistin kanssa: "Alkukevään 1985 ja ilmeisesti koko vuoden kovimpia maahantuonteja on Mario Camusin buñuelilainen Maan hiljaiset, oiva näyte Espanjan uuden, Francon kahleista vapautuneen elokuvan elinvoimasta (vrt. Sauran, Aragonin elokuvat)." Jatkoin samassa kortissa: "Mario Camus kertoo maanomistajien ja vuokraviljelijöiden, rikkaiden ja köyhien, alistajien ja alistettujen suhteista 1960-luvun Espanjassa, Extremaduran maaseudulla."
Siinä se ydin on.
Maan hiljaiset on taiteilijan, ei sosiologin elokuva. Camusin kerronta on visuaalisesti eloisaa - kuin maaseutu kaikkineen hengittäisi ihmeellisen painottomasti kuvissa. Camus välttää tosikkomaisuuden, hylkää saarnat, mutta nostaa silloin tällöin esille läntisillä seuduilla kukoistavan huumorin.
Camusin elokuvan rakenne on siinä mielessä oivallinen, että hän käyttää takautumia, jotta syntyisi kahden aikakauden kontrasti. Maaseudun alistettujen ponnistelut kerrotaan köyhän vuokraviljelijän pojan näkökulmasta. Eikä ollut virhe verrata espanjalaista moraliteettia italialaisen Ermanno Olmin Puukenkäpuuhun (1978), joka oli Suomessakin aikanaan hyvin arvostettu taideteos.
