Ajankohtainen kommentti







Kevätkauden pettymyksiä televisiossa oli poliittinen satiiri Presidentin kanslia. Sitä on esitetty lauantai-iltaisin Ylen TV1:llä Broadcasters-yhtiön tuottamassa tunnin blokissa, heti Pääuutisten ja Urheiluruudun jälkeen. Sitä on seurannut suosittu huumori- ja sanailuohjelma Uutisvuoto. En ole katsonut keväällä tätä tunnin kokonaisuutta.
Sen sijaan olen seurannut Presidentin kansliaa joko tv-vastaanottimen ääressä tai kuunnellen viereisestä huoneesta. Kevään tilinpäätöksenä joudun toteamaan, että Suomessa ei osata kirjoittaa tai tuottaa poliittista satiiria. Pentti Järvisen, Neil Hardwickin ja Pirkka-Pekka Peteliuksen ajoista on kulunut liian monta vuotta. Niin, ja englantilaisten tv-satiirien taso näyttää olevan edelleen saavuttamaton haaste suomalaisille.
Presidentin kanslian ongelmia ovat näyttelijöiden persoonattomuus ja tekstin iltapäivälehtimäisyys. Sarjan kirjoittajiin kuulunut Jyrki Lehtola on ilmeisesti hankkinut jaksojen aineistot selailemalla viikon Ilta-lehden numeroita. Sarjan jokainen jakso on pinnallista ja löysää heittelyä - kuin juosten kustua. Joku karismaattinen näyttelijäkasvo olisi voinut pelastaa jotakin. Iltapäivälehtimäisyyden hylkääminen olisi asettanut kirjoittajan ja tekijät ilmeisen mahdottoman haasteen eteen: Silloin ruutuun olisi täytynyt tuoda jotakin uutta, jotakin olennaista politiikan ja päätöksenteon ympyröistä, jotakin purevaa kulissien takaa.
=========================================================================
Jokin aika sitten väitin, että keskustelu Ylen rahoituksesta ja tehtävästä laantui, kun Mika Lintilän (kesk.) työryhmä jätti mietintönsä. Siinä ehdotetaan asuntokohtaista 175 euron mediamaksua (eli Yle-maksua). Katselin vanhakantaisesti asiaa printtimedian suunnalta. Minulle keskustelu on tarkoittanut keskustelua HS:n tai muiden paperille painettujen lehtien mielipidesivuilla. Nyt olen kuullut, että netissä keskustelua on käyty vilkkaasti. Vainko nimimerkein?
Olen alkanut ymmärtää aikaisempaa enemmän Yleisradion toimitusjohtajaa Mikael Jungneria, joka on esiintynyt julkisuudessa enemmän seurapiiriuutisissa. Syynä ymmärtämiseni lisääntymiseen on Suomen Kuvalehden (21/2009) laaja haastattelu, jossa Jungner puhuu vihdoinkin asiaa. Hän muistuttaa, että kaikki mediatalot ovat samassa mediamurroksessa. Kaikille taloille suuri ongelma on netin ilmaisuus.
Jungner kuitenkin rauhoittaa kaupallista mediaa: "Rahan kerääminen Internetistä on kaupallisen median monopoli. Yle ei sinne tule. Tämä mahdollistaa kaikkien menestymisen. " Arvailtavaksi tosin jää, miten kaupalliset mediat tulevat keräämään rahaa netistä. Ainakaan vielä solmu ei ole auennut. Kaikki mediatalot ovat menneet nettiin, mutta tiettävästi ansaintalogiikka ei toimi.
Mikael Jungner on oikeassa muistuttaessaan, että "Ylen kautta ihmiset törmäävät ohjelmiin, joita eivät edes tienneet olevan olemassa. " Kuka olisi odottanut kymmenen vuotta sitten, että Yle laittaa lauantai-iltaan äärimmäisen kiinnostavia teemaohjelmia - niin kuin kevään ranskalaisen elokuvan uuden aallon haastatteludokumentit ja Godardin & kumppanien 1960-luvun elokuvia. Ongelma on vain siinä, että Teemaa katsoo vain 2 % tv-yleisöstä. Eli: kulttuurikanava Teeman ohjelmiin törmäävät ihmiset, jotka käyvät teatterissa, katsovat laatuelokuvia, lukevat hyviä kirjoja tai nauttivat oopperaesityksistä. Ja seuraavat intohimoisesti pelien valiota jalkapalloa. Meitä on vielä, mutta ei meitä koskaan tule olemaan Uutisvuodon katsojalukuja vastaava määrä.
Silti, hyvät ihmiset: Jos Ylen Teemaa tai Ylen Radio 1:stä ei olisi, puheet Yleisradion ohjelmatoiminnan kaupallistumisesta ja viihteellistymisestä olisivat oikeutettuja. Niin minunkin.
=========================================================================
Viime päivinä myös kaupallisten mediatalojen pomot ovat kommentoineet mediamaksua ja Ylen toimintaa. Osittain pomojen ärsyyntyminen johtuu nykyisestä talouskriisistä ja media-alan ilmastonmuutoksesta. Netti lyö printtiä, sanomalehtien tulevaisuus ei näytä kovin ruusuiselta. Mitä sitten tapahtuu, kun aamukahvin kanssa sanomalehden lukemaan tottunut suuret ikäluokat väistyvät lopullisesti syrjään?
Sanoma Newsin toimitusjohtajaa Mikael Pentikäistä hiertää edelleen Mika Lintilän työryhmän ehdottama mediamaksu. Kauppalehden (25.05.2009) haastattelun mukaan ehdotus on ollut Pentikäiselle "kuin nuppineula kynnen alla". Pentikäinen pelkää Ylen aseman vahvistuvan ja riippumattoman median edellytysten kaventuvan. Sanoma-pomon mielestä Ylen rahoitus pitäisi hoitaa budjettirahoituksesta.
Nettilehti Uuden Suomen omistaja Niklas Herlin ärisee blogissaan (ne on hyvin kirjoitettuja, rämäköitä, persoonallisia) Mikael Jungnerille. Puolisentoista vuotta toiminut Uuden Suomen nettilehti tuottaa jatkuvasti tappiota. Logiikkaa on Herlinin oivalluksessa vertailla Ylen julkisen ja oman yksityisen mediansa rahoitusta: "Jos valtio rahoittaisi toimittajien palkat, olisimme jo hyvin voitolla."
Voisiko tämän yksinkertaistaa: Herlin ja kumppanit joutuvat hankkimaan rahoituksen tappioidenkin uhalla, mutta Ylelle perustetaan työryhmä turvaamaan pakkoveron kaltainen rahoitus. Ylen toimitusjohtajan ei tarvitse enää pelätä tappioita tai hankkia itse kassavirtoja taloon.
Toinen yksinkertaistaminen menisi näin: Jos pakkorahoitettua julkisen palvelun Yleä ei olisi, siirtyisivätkö Yle Teema-kanavan kaltaiset laatu- ja kulttuuriohjelmat kaupallisille kanaville. Epäilen: eivät.