ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 7

Tie (La Strada, Italia 1954) ohjaus: Federico Fellini, käsikirjoitus: Fellini, Tullio Pinelli, kuvaus: Otello Martelli, musiikki: Nino Rota, pääosissa: Giulietta Masina (Gelsomino), Anthony Quinn (Zampano), Richard Basehart (Hullu). Tuotanto: Carlo Ponti - Dino de Laurentiis.



Minun ensimmäisiä eurooppalaisen elokuvan elämyksiä olivat 1950-luvun lopulla Jacques Tatin Enoni on toista maata, Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka ja Fellinin Tie. Fellinin ehkä rakastetuin ja suosituin elokuva sai ensi-iltansa Suomessa 10.2. 1956. Maahantuoja oli Valio-Filmi, joka isännöi aina 1990-luvulle Helsingin Kasarminkadun Savoy-teatteria.
Kajaanissa Tie nähtiin muistikuvieni mukaan kaksi vuotta myöhemmin. Tien kaappijuliste Kino Kainuun aulassa herätti nuorukaisen mielenkiinnon. Veikeä, chaplintyyppinen Giulietta Masina oli painettu julisteeseen. Kannattaa myös muistaa, että Tien suosiota Suomessa siivitti Nino Rotan mieleenpainuva nimisävelmä, jota soitettiin jatkuvasti radiossa. Parikymmentä vuotta myöhemmin espanjalaisen Carlos Sauran Korppi sylissä -elokuvan menestystä pohjusti samalla tavalla nimisävelmä, josta tuli Suomessakin hitti.
Tie oli Federico Fellinin (1920-1994) käyntikortti maailmanmaineeseen. Se merkitsi mainetta myös ohjaajan vaimolle Masinalle ja tietenkin säveltäjä Nino Rotalle, josta tuli italialaisen elokuvan maineikkain säveltäjä Ennio Morriconen ohella. Fellini napsi elokuvasta lukuisia palkintoja - esimerkiksi Oscarin parhaasta ulkomaisesta elokuvasta.
Monesti on todettu, että Tie julkaistiin hetkellä, jolloin sodanjälkeisen italialaisen neorealistisen elokuvan hehku oli hiipumassa. Tie näytti uutta suuntaa italialaiselle elokuvalle: yhteiskunnallinen paatos korvataan individualismillla, Fellinin tapauksessa erittäin henkilökohtaisella näkemyksellä. Elokuva synnytti niin sanotun felliniläisen mytologian, jonka seuraavia suuria kukintoja olivat Ihana elämä (1959) - ohjaajan toinen kansainvälisesti kuuluisin teos - 8 1/2 (1962), (1965), Fellinin Satyricon (1969), Amarcord (1973), Casanova (1976) ja Naisten kaupunki (1980).
================================================================
Federico Fellini oli Adrianmeren rannalla sijaitsevan Riminin kasvatti (hän palaa synnyinkaupunkiinsa Amarcord-fantasiassaan). Kuusitoistavuotias Federico muutti vuonna 1936 Roomaan. Hän toimi pilapiirtäjänä, näytteli varieteeryhmässä ja kirjoitti sketsejä radioon. Hän tapasi pian tulevan vaimonsa ja päätähtensä Giulietta Masinan. Neorealistisen käsikirjoittaja Cesare Zavattinin kohtaaminen johdatti Fellinin elokuva-alalle.
Fellini laati ensin käsikirjoituksia. Hän sai ohjata yhdessä Alberto Lattuadan kanssa 1950 esikoisteoksena Varieteen valot. Siinä elokuvassa kuten Vetelehtijöissä (1953) näkyy neorealismin vahva vaikutus. Italialaista elokuvaa tutkinut Peter Bondanella on todennut oivaltavasti, että Fellinin kolme ensimmäistä elokuvaa (Valkoinen sheikki valmistui 1951) muodostavat trilogian, jonka henkilöt on omistettu illuusion ja kovention, sosiaalisen naamion ja aidon persoonallisuuden yhteentörmäykselle.
==================================================================
Tiessä Federico Fellinin on sanottu hylänneen perinteiset kerronnalliset konventiot. Vaikka elokuva on pintasolla hyvin realistinen. Elokuva on matkan kuvaus. Henkilöt ovat osin epätodentuntuisia eikä kerronta ei ole lineaarista. Fellini salakuljettaa elokuvaan symboleja. Hän pureutuu ihmisten välisen kommunikaation vaikeuteen.
Tiessä kuljetaan viihdytysmielessä Italian rantamailla. Giulietta Masina esittää henkisesti jälkeen jäänyttä Gelsominaa, jonka perhe on kaupannut Zampanolle, sirkustaiteilijalle ja voimamiehelle. Gelsomina avustaa Zampanoa kiertueella. He liikkuvat vaatimattomalla ajopelillä. Gelsomina jää koko ajan eläimellisen, julman ja väkivaltaisen Zampanon jalkoihin. Zampano on tunnevammainen äijä, joka ei osaa arvostaa Gelsominaa, ei naissukupuolta.
Elokuvan kolmas henkilö on nuorallatanssija Hullu, eräänlainen tapahtumien ja tunteiden tuntosarvi. Hullu voi olla Gelsominan toivo, sillä Zampanon kyydissä hän ei pääse vapautumaan uhkaavasta väkivallasta. Tiedämme Fellinin tarkoittaneen Hullun mustaksi enkeliksi, jossa näkyvät niin hyvyyden kuin pahuuden kasvot.
Federico Fellini näyttää kuvien pakahduttavalla runoudella, miten oppimaton ja viaton tyttö kasvaa ainakin hetkeksi naiseksi. Gelsomina ei saa elää, koska Zampanon täytyy oppia tuntemaan itsensä, oppia näkemään julmuutensa. Kuuluisassa rannalla tapahtuvassa kohtauksessa voimamies putoaa polvilleen ja nostaa katseensa kohti taivasta. Tuota välähdystä ei ole unohtanut viidenkymmenen vuoden jälkeen.
Tie kuvaa yhteisökokemusta kahden ihmisen välillä. Fellini on korostanut, että elokuva läksyttää meitä katsojia. Läksyn jälkeen saatamme oppia olemaan toisen yksilön kanssa. Mutta Fellini ei ole mikään opettaja, vaan täysiverinen taiteilija, joka uskoo elokuvan ominaispiirteisiin ja kielen mahdollisuuksiin. Nuori Fellini on poiminut vaikutteita Charles Chaplinilta, mutta suodattanut ne itsensä läpi kuviin, jotka ylistävät ihmisrakkautta ja totuutta, ilmentävät luonnollisen ja yliluonnollisen, poliittisen ja yksilöllisyyden herkkää kommunikaatiota.