Iranilaisohjaaja Asghar Farhad hämmästytti hyvän elokuvan ystäviä 
pari vuotta sitten loistokkaalla avioliittokuvauksella Nadir ja Sim: Ero. Se 
antoi länsimaalaiselle katsojalle hyvän käsityksen Iranin  
nykytodellisuudesta ja ennen kaikkea perheiden elämästä tilanteessa, jossa 
kriisi on päällä. Ja siitä, 
miten laki luetaan avioerotilanteessa. Elokuva 
oli myös täyttä draamaa, hienojen iranilaisten näyttelijöiden juhlaa. Niin, 
ja elokuva oli herkkä kuvaus vanhenemisesta, aviomiehen isän Alzheimerin 
taudista. Nyt Asghar Farhadi on ohjannut uuden elokuvan, jonka nimi on 
ytimekkäästi Menneisyys. Mutta Farhadi ei ole kuvannut kotimaassaan, vaan 
Ranskassa. Näyttää siltä, että maailmalla arvostetut iranilaiset 
nykyohjaajat hakeutuvat Eurooppaan tai heidät palkataan tekemään elokuvia 
länsimaissa. Äskettäin iranilainen huippuohjaaja Abbas Kiarostami toteutti 
näyttelijätär Juliette Binochen innostamana ja tuella Italiassa hienon 
kulttuurielokuvan Iltapäivä Toscanassa. 
Menneisyydessä Ahmad (Ali 
Mossafa) matkustaa Pariisiin. Entinen vaimo Marie-Anne (Bérénice Bejo) 
haluaa laillistaa pariskunnan avioeron. Ahmad on iranilainen, Marie-Anne 
ranskalainen. Yhteiselämä ei ole onnistunut rakastumisen jälkeen, sillä 
kulttuurierot hankaavat ja islamilainen elämäntapa on estänyt 
ranskalaisvaimon lopullisen sitoutumisen avioliittoon. Välit ovat 
tulehtuneet.
Pariisissa ja sen esikaupungissa tapahtva elokuva ei ole vain 
kahden entisen rakastavaisen tarina. Se on hyvä kuvaus lasten asemasta 
tilanteessa, jossa perhe on kriisissä. Iranilaisohjaaja näyttää Ahmadin 
tilanteissa, joissa isän suhde lapsiinsa vain tiivistyy. Samalla Marie-Anne 
suunnittelee uutta avioliittoa toisen miehen, Samirin (Tabar Rahim) kanssa. 
Samirin henkilökuvaan liittyy myös menneisyyden salaisuus, joka kuoriutuu 
vähitellen esille. Menneisyys on uskomattoman kauniisti, hiljaisen 
vastaansanomattomasti ja upealla kuvien poesialla toteutettu elokuva.  
Mahmoud Kalarin kameratyö on ilmavaa, henkeäsalpaavan kaunista, ja 
jokaisella kuvalla on merkitys, melkeinpä voisi sanoa, että sielu. Ilman 
musiikkitaustaa etenevä elokuva (läheiset ohi kulkevat junat liittävät 
urbaanin todellisuuden tapahtumiin).Elokuva ylistää ihmisyyttä 
syvyyssuhteessa, ja vaikka Asghar Farhadi tuo kuin yhteiskunnallisena 
viestinä esille maahanmuuttajien ankean aseman ranskalaisessa todellisuudessa, niin kysymys ei ole mistään korostetusta huutomerkistä, 
vaan ihmissuhteiden taakse kirjoitetusta välimerkistä. Yksityinen ja yleinen 
ovat tasapainossa. Ja onhan elokuva myös oppitunti meille miehille naisten 
petollisuudesta. Eikä elokuvan uskomatonta viimeistä kuvaa voi nähdä kim 
bressonilaisena syyllisyyden tuskan ilmentymänä: Miehan ja nisen kädet 
hapuilevat yhteen. Sittenkin, 
sittenkin elokuvataide on voimissaan ja 
täydellisen elokuvan tavoittelijoita vielä löytyy.  Asghar Farhad on 
sellainen. 
Ajankohtainen kommentti
Yle Teeman 
syksyn ohjelmiston ilopilkkuja on ollut Andrew Graham-Dixonin Taiteen 
maantiede.
Taiteen tutkija on käsitellyt Venäjän taidetta. Se ohjelma oli  
niin innostava ja syvällisesti eri puolilta venäläisen taiteen historiaan 
pureutunut, että tuskinpa vastaavaa on nähty aikaisemmin. Graham-Dixon oli 
koko ajan kameran edessä, näytti  meille taideteoksia ja veti niitä 
kontekstiin. Aivan uskomatonta kuvataiteen? popularisointia?. Andrew 
Graham-Dixon selvitti mielenkiintoisesti Yle Teemalla Yhdysvaltain taidetta. 
Taiteen maantiede: Art of America palaa sekin ensin kaukaiseen historiaan, 
jopa aivan Amerikan löytämisen hetkiin. Sen jälkeen esitellään 
tuntemattomaksi jääneitä taiteilijoita ja niitä väemmän tunnettuja, 
amerikkalaisen unelman kiihkeän ja neuroottisen kehitysvaiheen kuvaajia  
kuten Joan Sloan, George Bellows, Norman Rockwell ja Grant Wood sekä niitä 
viime  vuosien  suuria nimiä kuten Edward Hopper, Jackson Pollock tai Andy 
Warhol. Sen jälkeen Graham-Dixon lähti Saksaan ja toi ainakin minulle 
suurenmoista historiallista tietoa germaanisen taiteen menneisyydestä.  
USA:n jälkeen Andrew Graham-Dixon perehtyi monipuolisesti ja jälleen 
historian huomioiden Saksan kuvataiteeseen. Parhaillaan on menossa analyysi 
Alakomaiden taieesta. Näemme otoksia menneen ajan suurten taiteilijoiden ? 
kuten esimerkiksi Vermeer, van 
Eyck, Bosch, Brueghel ?uskomattomista 
maalauksista. Ja Graham-Dixon antoi myös oivan selvityksen 
öljyvärimaalauksen noususta joskus 1400-luvun lopulla. Tiistaina tuli sitten 
se odotettu jakso, jossa Vincent van Goghin taide levittäytyy Andrew 
Graham-Dixonin tarkkojen silmien eteen. Sitten sai vielä seurata esittelyä 
Mondrianista, Magrittesta ja Paul Delvauxista, jonka Andre-pojasta tuli 
elokuvaohjaaja. Olisiko meillä Suomessa taiteen tutkijoita, jotka voisivat 
samalla tavalla 
tehdä kolmiosaisen tv-sarjan isänmaamme kuvataitaiteen 
kehityksestä ja lukuisista isoista taiteilijanimistä? 
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
 
 

 
 
 
 
 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti