KINO JA TV

ÄIDIT JA TYTTÄRET SALAISUUKSIEN ALLA * * *

2012-03-21T14:30:00.001+02:00

Lyhytelokuvien tekijänä mainetta saanut ja vasta tohtoriksi väitellyt Saara Cantell on ohjannut kolmannen pitkän draamaelokuvansa. Pari vuotta sitten nähty Kohtaamisia oli todellinen lupaus, novellistinen kertomus erilaisten ihmisten valinnoista. Cantellin uusi elokuva Tähtitaivas talon yllä on samalla tavalla novellimainen elokuva, jossa kolmen eri sukupolven naisten tarinat hahmottuvat samassa talossa. Kiinnostavasti ne menevät myös sisäkkäin. Tähtitaivas talon yllä ajoittuu sota-aikaan, 1970-lukuun ja nykypäivään. Elokuvan hienoja näyttelijöitä ovat Irina Björklund, Mari Nenonen ja Elin Pedersdotter. Itse asiassa koko elokuva keskittyy näiden kolmen naisen ympärille. Kysymys on ihmisen tekemistä valinnoista, miten eri sukupolvien ratkaisut vaikuttavat tulevaisuudessa. Saara Cantell ei usko, että joku määräämätön kohtalo vaikuttaisi ihmisiin, vaan hän on selkeästi sitä mieltä, että me ihmiset voimme vaikuttaa omaan elämämme. Omat ratkaisumme ovat kaiken lähtökohta ja lopputulos.
Tähtitaivas talon yllä on hiljainen, seestynyt kamarielokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään. Saara Cantell ja kuvaaja Maria Hällförs ovat pystyneet silti intensiiviseen kerrontaan. Valitettavasti sisäkkäin menevät tarinat ovat liian odotettavia, jopa kliseemäisiä. Jokin ravisuttava käänne elokuvalle olisi tehnyt hyvää, jokin räsähdys ja radikaali draamaan kaareen liittyvä käännekohta olisi parantanut kokonaiskuvaa. Silloin Catntellin elokuvasta voisi puhua uutena tapauksena.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset elokuvat näyttävät tulevan ensi-iltaan joka viikko. Parhaillaan Helsingin ohjelmistossa pyörii ainakin yhdeksän uutta suomalaista elokuvaa. Tasoakin löytyy, sillä todellisia positiivisia paukkuja ovat kevätkauden ensi-illoista olleet Varasto, Vuosaari ja tuorein uutuus Kohta 18. Jälkimmäisen ohjaaja Maarit Lalli nousi hetkessä kotimaisen elokuvan ohjaajakärkeen. Hän on tehnyt ennen lyhytfilmejä, joista maineikkain lienee aivan 1990-luvun lopussa valmistunut Kovat miehet.
Kotimaisten uutuuksien tulo teattereihin sen kun vain jatkuu. Sarjatehtailuksi muodostunut uusi Vares-jännäri saapui viime perjantaina. Huhtikuun neljäs teattereihin rävähtää natsiaiheinen tieteisjännäri Iron Sky, joka vaikuttaa trailerin perusteella amerikkalaisten Hollywood-tuotantojen parodialta.
Myös dokumenttielokuvaa valitaan sopivasti teatteriohjlelmistoon. Viime aikojen menestyksiä olivat Vesku ja Miesten vuoro. Helsingin ohjelmistossa jatkaa edelleen kiinnostava Säilöttyjä unelmia, jossa kuvataan maailmanlaajuista ruokateollisuutta.
Tulossa teattereihin on muun muassa Aleksi Bardyn ja Osku Pajamäen "sosiaalidemokraattinen" Rouva presidentti, joka piirtää kuvaa Tarja Halosen presidenttikausista. Tampereen lyhytfilmifestivaaleilla kohua herättänyt Kovasikajuttu luvatataan valkokankaalle aivan huhtikuun lopulla. Elokuvassa kuvataan kehitysvammaisten miesten punkyhtyettä "Pertti Kurikan nimipäiviä". Sen jälkeen uusien kotimaisten ensi-illat päättyvät. Seuraava uutuus on elokuussa saapuva musiikkifantasia Imaginairum.
Syökö kotimaisten ensi-iltojen lähes viikottainen tulo kankaille toisiaan? Hyvä kysymys. Maaliskuun alun Top-20 -tilastossa makaili kokonaista kuusi suomalaista elokuvaa, joten kaupallisia menestyjiä löytyy. Varasto on houkutellut teattereihin kohta 200 000 katsojaa, lastenfilmi Risto Räppääjä ja Viileä Venla on ylittänyt tuon rajan ja kehno Härmä on päässyt sadantuhannen lipunostajan suosioon. Positiivisinta tässä menossa on uusien ohjaajien tulo ja laadun selvä paraneminen. Viime vuosi ei ollut tasollisesti kovin hyvä. Eivätkä lipputulotkaan kasvaneet odotetusti.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 127

2012-03-17T20:01:00.000+02:00

Intohimojen labyrintti (Laberinto de pasiones, Espanja 1982) ohjaus, käsikirjoitus ja lavastus: Pedro Almodóvar, kuvaus: Ángel Luis Fernándes, lavastus: Virginia Rubio, musiikki: Bernardo Bonezzi, Fabio McNamara, leikkaus: Terry Lennox, pääosissa: Cecilia Roth (Sexilia), Imanol Arias (Riza Niro), Helga Line (Toraya), Marta Fernández Muro (Queti), Fernando Vivanco (tohtori), Ofelia Angélica (Susana), Ángel Alcázar (Eusebio). Tuotanto: Pedro Almodóvar/Alphaville.

Francon vuoden 1975 kuoleman jälkeisen espanjalaisen elokuvan ensimmäisiä ulkomailla huomattuja ja korkeasti arvostettuja ohjaajia on ollut Carlos Saura. Espanjalaisohjaajan Korppi sylissä (1977) saavutti Suomessakin suuren menestyksen. Saura oli aloittanut jo ennen Francon vallan päättymistä, mutta hänestä ei tiedetty vielä kovin paljon Suomessakaan. Pian tiedettiin.
Todellinen espanjalaisen elokuvan kahdeksankymmenlukulainen ohjaajatulokas oli Pedro Almodovar, jonka roolikomedia Naisia hermoromahduksen partaalla (1987) ja häkellyttävän eroottinen Matador (1986) herättivät meilläkin laajaa huomiota. Noiden elokuvien jälkeen Suomessa esiteltiin Pedro Almodovarin varhaisimpia elokuvia, joista maineikkain ja mielestäni vieläkin paras on värikäs "postmoderni rakkauskomedia on Intohimojen labyrintti - 2000-luvun Puhu hänelle -teoksen ohella.
Pedro Almodovarin Intohimojen laryrintissä mies on homo ja nainen nymfomaani. Madridilainen Pedro Almodovar tuntee gay-ryhmien elämäntavan. Toisaalta hän tuntee Madridin suurkaupunkielämän pulssin. Almodovar liioittelee, luo omaa elokuvallista kuvastoaan, mutta ei koskaan kadota otetta realismiin.
Pedro Almodovarin elokuvassa (elokuvissa) ihmiset pyörivät kuin hyrrät elämän absurdeissa tilanteissa, joista uskomattomimmat hetket ohjaajan maaginen kosketus muuttaa uskottavaksi - kuten kirjoitin 11.8. 1990. Tuona elokuun iltana Intohimojen labyrintti tuli ensi-iltaan Helsingin Andorraan. Teatteri ei tietenkään toimi enää säännöllisesti.
Intohimojen labyrintissa hullutteleva ja vakava Pedro Almodovar yhdistelee lukuisia henkilösuhteita ja rakkausepisodeja. Hän esittelee joukon ihmisiä, joista osa on menneisyyden tahraamia ja osa tähyilee epävarmaan tulevaisuuteen. Jälleen Almodovar pyörittää kuin taikuri intohimojen karusellia ja näyttää meidän ihmisten heikkoudet ja vahvuudet. Ihmeellisillä tavalla ohjaaja puhdistaa onnettomuuksiemme jäljet ja yllyttää meidät nautintoihin. Ihmiskeho on Almodovarille kuin kartasto onneen ja iloon.
Melkein naurattaa muistella elokuvasta erottuvia henkilötyyppejä, joille ohjaaja on keksinyt erikoisia nimiä. Muuan sellainen on tyttöbändin jäsen Sexilia, todellinen erotomaani, ja abarialaisen hallitsijan jälkeläinen Riza Niro. Riza on kiinnostunut miehistä, mutta kestää aikansa ennen kuin hän löytää Madridissa todellisen lemmen. Sexilian ja Rizan ympärille punotaan hyvin epätavallisia henkilötyyppejä - kuten Sexilian gynegologi-isä, pesulan tyttö, muhkea psykologi, entinen prinsessa, rockbändin jäseniä ja - yllätys, yllätys - muslimiaktivisti.
=====================================================================================================

Matadorissa picadorin sivallukset risteytyivät saappaiden, stilettien ja viittojen fetisistiseen maailmaan. Pinnan alla Pedro Almodovar kritisoi maskuliinisuutta ja sen sukupolvesta toiseen jatkuvaa roolimallien jäljittelyä, joka kumpuaa suoraan espanjalaisen yhteiskunnan traditioista.
Naisia hermoromahduksen partaalla kannusti naisia murtamaan yhteisin ponnisteluin miesten valheiden kehät. Almodovar selvästikin sitoi espanjalaismiehet perinteisiin rooleihinsa, mutta kohotti naiset sankareiksi. Eikä Almodovarin tuotantoa ja tyyliä tunteva voinut nytkään olla ihailematta naiskuvia. Ohjaaja osaa todella antaa naisille älyn, mielen ja sielun, kuvata heitä kokovartalo-otoksissa.
Intohimojen labyrintissä espanjalaisohjaaja todisti kykynsä muuttaa asetelmia ja vaihtaa näkökulmia. Homomiesten todellisuutta kuvatessaan ohjaaja rikkoo nyt mieskuvan perinteitä ja antaa naisen viettelylle nymfomaanin siivet. Almodovarin elokuvassa lukuisat henkilöt etsivät sitä elämän yhteistä tekijää ja merkitystä.
Eikä Pedro Almodovar olisi eurooppalaisen elokuvataiteen mestareita, jos hän ei pystyisi yllättämään katsojia. Muutoksen mahdollisuus väijyy aina jokaisen henkilön oven takana. Ja miten luontevasti ohjaaaja sekoittaa surrealistiset fantasiat ja arkipäiväiset unet. Koskaan ei voi tietää, kenen naamio riisutaan ensin. Ohjaajakin saattaa riisua naamionsa, joihin katsojat tottuivat edellisessä elokuvassa.
Voisi väittää, että Intohimon labyrintissä on vielä ohjaajan kokemattomuudesta johtuvaa tyhjäkäyntiä - tosin hyvin vähän. Sen taas voi todeta, että huvin ja nautinnon portteja avatessaan Pedro Almodovar kirkastaa madridilaista kaupunkimaailmaa. Tai poimii sieltä nautittavia yksityiskohtia.
Monissa Almodovarin myöhäisemmissäkin elokuvissa on ollut merkittävää espanjalaisen värikartaston huikea taju. Ruskean ja punertavan, keltaisen ja harmaankin sävyt ovat läsnä. Sen saimme todistaa paikan päällä keväällä 2003. Kaupungilla liikkuessaan, rakennuksia katsellessan tajusi yhtäkkiä olevansa aivan kuin almodovarilaisessa elokuvamaailmassa. Sitten kun sai katsoa madridilaisessa museossa suuren katalonialaisen kuvataiteilijan Antoni Tapiesin (1923-2012) maalauksia - kuten esimerkiksi 1955 valmistunut "Teos No: XXVIII", yhtymäkohdat ja erilaisuudet Pedro Almodovarin elokuvien väriestetiikkaan löytyivät helposti.
Taidekriitikot ovat puhuneet Tapiesin maalauksista "kuin umpeen muurattuina seininä" (Timo Valjakka). Pedro Almodovarin elokuvissa nuo seinät avataan ja tapiesilainen väri saa uuden merkityksen. Tapiesin tauluissa ei viitattu niinkään vähitellen paljastuvaan uuteen todellisuuteen, mutta Almodovarilla elokuvallinen tila on koko ajan liikkeessä ja lopulta se johtaa uusiin kokemusmaailmoihin.

VIISI POIKAA HELSINGISTÄ * * * * *

2012-03-14T17:04:00.000+02:00

Maarit Lallin (s. 1964) Kohta 18 menee hetkessä esikoisteosten aateliin. Sitä voi pitää toki kärjistettynä kuvauksena täysi-ikäisyyden porteilla heiluvista helsinkiläispojista, jotka ovat nimeltään Karri, Pete, Andre´, Akseli ja Joni. Verraton poikajoukko.
Viisikko on ollut ystävyksiä vuosia. He odottavat kiihkeästi täysi-ikäisyyttä, jolloin "voi tehdä mitä haluaa", muuttaa pois kotoa ja aloittaa itsenäinen elämä. Kukaan pojista ei tosin vielä ymmärrä, että kahdeksantoista vuotta sallii hankkia ajokortin, ostaa laillisesti olutta ruokatavarakaupasta ja solmia avioliiton. Mutta millä pärjätä kovassa maailmassa, jossa asuntoja on vaikea saada ja rahaa tuskin tulee heittämällä.
Kohta 18 on novellistinen elokuva, jossa jokaisen viiden pojan tarina kerrotaan ensin omanaan ja sitten kaveriporukan kautta. Äitien osuus kotona on hyvin tärkeä. Isiä tuskin näkyy, koska perheet ovat hajonneet ja vanhemmat eronneet. Tarinat vedetään yhteen lopussa, jossa näkyy sovinnollisuutta, mutta myös traagisuutta.
Elokuvan aloittaa Karrin tarina. Elina Knihtilä esittää taksikuskiäitiä, joka on saanut lupalapun kouluttaa poikaansa ajokorttia varten. Äiti läksyttää koko ajan poikaansa ajoharjoittelun aikana.
Toisessa tarinassa Pete ja tyttöystävä ovat yllättävän raskauden edessä - mitä tehdä? Kolmas poika Andre´nähdään useimmiten kotona pikkuveljensä kanssa. Veli haluaa, että nukkumaan mennessä luetaan se tuttu iltaruokous. Elokuva on kauneimmillaan juuri Andre´n ja pikkuveljen yhteisissä kohtauksissa. Surullisin on uusioperheen Jonin tarina. Hän ei tyydy muiden poikien tavoin bissen juontiin, vaan pössyttelee ja hankkii rahaa "Susimiehenä."
Kohta 18 tapahtuu upeasti "löydetyillä" Helsingin keskikaupungin alueilla - linjalla Suurkirkko, Uspenksin katedraali, satama, Valtioneuvoston linnan takana sijaitsevat puistot ja Katajanokan edusta. Linnanmäki kuuluu asiaan. Suomenlinnassakin käydään. Eksteriöörien lisäksi interöörit on valittu huolella. Sisätilojen kuvat toimivat.
Sitten Maarit Lalli tekee elokuvaansa hienon lisäyksen näyttämällä suomalaisen maaseudun kauneuden. Akseli matkustaa isovanhempiensa luokse maalle. Siellä häärää myös eronnut alkoholisti-isä, joka kyttää hirviä metsällä. Isän mielestä äiti on kasvattanut Akselia pumpulissa, koska ei oile opettanut olutta ottamaan. Akselin ja isän kohtaaminen on toteutettu psykologisella vaistolla. Suomalainen metsä ja järvi hehkuvat kesää.
==========================================================================================
Kohta 18 on erittäin osuva ajankuva tästä elämästä tässä maassa ja tässä kaupungissa. Pojat riitelevät useimmiten äitiensä kanssa. Jonin kotona asuu isäpuoli, jota äiti syyttää pehmoilusta. Joni näyttäisi olevan viisikon heikoin lenkki, mutta ymmärtääkö kukaan aikuisista, että poika pelkää - aikuistumista vai addiktin geenejään.
Maarit Lalli on ymmärtänyt tämän ajan lapsien ja vanhempien tilanteita. Niinkö siinä kävi, että lapset määräävät menon kotona ja vanhemmat ovat luopuneet kasvatustehtävästään. Jonin isäpuoli levittelee käsiään, koska on saanut aikanaan vapaan kasvatuksen. Sitä "perintöä" nyt kärsitään.
Kohta 18 on uskomattoman hyvin kirjoitettu, ohjattu, kuvattu ja näytelty uusi kotimainen elokuva. Osasiko tällaista tapausta enää odottaa? Ei kaiketi, mutta nyt se on teattereissa. Lyhytfilmeillä kouluttautunut Lalli on kirjoittanut elokuvansa poikansa Henrik Mäki-Tanilan kanssa. Mäki-Tanila esittää Karria. Ja hyvin esittääkin.
Elokuvan muita "kohta kahdeksantoista vuotiaita" poikia tulkitsevat uskottavasti - tai oikeastaan elävät täysillä - Karim Al-Rifal (Andre´), Anton Thompson Coon (Pete), Ben Thompson Coon (Joni) ja Arttu Lähteenmäki (Akseli). He puhuvat suomea, Joni hiukan ruotsiakin, mutta he puhuvat nuorten kielellä, jossa hyppivät hersyvät ilmaisut ja slangivedot. Maarit Lalli on kertonut, että pojat ovat "luoneet" itse elokuvan kieltä ja hauskoja ilmaisuja, joita me vanhemmat aikuiset tuskin olemme koskaan edes kuulleet.
Elokuvan aikuisnäyttelijöiden valinnat ovat onnistuneet erinomaisesti. Elina Knihtilä on löytänyt uutta vetoa roolitulkintaansa. Hannu-Pekka Björkman on hyvä Peten isänä. Samoin Mari Perankoski Andre´n vastuuttomana äitinä. Jonin äiti Niina Nurminen on tuskin ollut näin hyvä koskaan, eikä muuten Mats Långbackakaan isäpuolena. Esko Roine ja Marja Packalen ovat täydellisiä Akselin isovanhempina pikkuriikkisessä maaseutukohtauksessa. Ilari Johansson rakentaa oivallisen eronneen isätyypin kivääreineen ja olut-tölkkeineen.
==========================================================================================
Tämän ajan todistavista kuvista huolimatta Kohta 18 -elokuvan kuvien pinnan alla väreilee kuusikymmenluvun henki. Mitä se sitten onkaan, mutta Suomenlinna-kohtaukset ja Helsinki-kuvat ovat kuin uudestisyntyneitä päivityksiä Risto Jarvan Onnenpelistä.
Maarit Lallin elokuvan kuvaajan Rauno Ronkaisen työtä ei voi liikaa kiittää. Kuvaukseen ovat osallistuneet myös Jan Nyman ja Harri Räty. Kepa Lehtisen musiikki on täysosuma. Kohta 18 on muuten todellinen "auteur" -teos, sillä ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Lalli on myös tuottanut, lavastanut, puvustanut ja leikannut elokuvansa.

Ajankohtainen kommentti

Soneran laajakaistan käyttäjänä hyödynnän myös teleoperaattorin sähköpostia. Aina kun avaan Soneran linjan tietokoneen näytölle ponnahtaa huippumodernisti laadittu mainoskuvien sarja. Sonera mainostaa uutta Nokiaa ja Spotify Premiumiaa. Mainosponnahduksissa esitellään myös Soneran elokuvavuokrauspalvelu ja urheiluun liittyvä tarjonta. Soneran mainoslause kuuluu: "Leffoja, sarjoja, lastenohjelmia ja urheilua koko perheelle". Kanavapaketti luvataan kahdeksi kuukaudeksi 0 eurolla. Soneralla ei ole käsittääkseni kilpailija Elisan kaltaista elokuvavuokrapalvelua, vaan ohjelmat tulevat kahdenkymmenen eri tv-kanavan kautta. Urheilu välitetään Viasatin ja Urhotv -Totalin tarjonnasta. Elokuvia saa Viasat - Filmipaketista.
Mitkään näistä maksullisista palveluista ei ole saanut minua koukkuun. Katson elokuvat helsinkiläisissä elokuvateattereissa, sillä ikäpolveni filmihulluna uskon vielä ison kankaan lumoon. Työrupeamani jälkeen katson elokuvia hyvin harvoin televisiosta. En vuokraa elokuvia videovuokraamoista. En osta DVD-elokuvia. Olenpa vanhanaikainen.
==========================================================================================
Teleoperaattorien elokuvavalikoimat näyttävät kiinnostavan etenkin nuorta yleisöä, kaiketi paljon lapsiperheitä. Tämän ymmärtää, koska elokuvateatteriin meno vaatisi vanhemmilta aikaa ja vaivaa, illaksi lastenvahtia. Ja elokuvissakäynnille tulisi hintaa: Matkakulut, kahden hengen liput, popcornit ja juomat. Niin, ja lastenvahdin palkkio.
Vuokraleffan voi tilata esimerkiksi Elisan Elisa Viihteestä. Elokuvanimikkeet ovat kahdentuhannen teoksen paikkeilla. Operaattorin vuokraleffojen nimikkeistä en pysty sanomaan mitään. Panu Hietanevan HS-Kuluttajasivulle tekemän jutun mukaan (22.2 ) esimerkiksi Elisa Viihteen elokuvista useat on esitetty jo televisiossa. Valikoimaan kuuluu myös vanhoja elokuvia ja joitakin teattereissa huippumenestyksiä saaneita leffoja.
Yksi elokuvavuokraus maksaa Elisalla kuusi euroa. Joten se on hiukan yli puolet halvempaa elokuvan katselua kuin elokuvateattereissa. Mutta, mutta...iso kangas on iso kangas teattereissa. Operaattorit myyvät myös kuukausipakatteja lisäpalveluineen: Elisa 39,90. Laite sisältyy pakettiin. Tekstityksen luvataan sisältyvän leffoihin ja teräväpiirtotasostakin on huolehdittu. Paketteja ostaessa kannattaa muistaa, että sopimus kattaa 24 kuukautta, eikä sitä voi irtisanoa. Ja nettiyhteys täytyy olla vähintään 8 Mbit/s.
==========================================================================================
Nyt olisi toivottavaa, että joku operaattoreilta yms. elokuvia lainaava toimittaja tekisi jutun valikoimien sisällöistä ja laadusta. Mitä elokuvia? Mistä maasta? Mitkä genret? Ja ovatko valikoimat suppeita vai laajoja. Nykyisin kaikki käsitellään vain teknisinä asioina ja paljon puhuttua "sisältöä" ei useinkaan avata.

(14.3. 2012)

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 126

2012-03-11T00:02:00.000+02:00

Hurja joukko (The Wild Bunch, USA 1968) ohjaus: Sam Peckinpah, käsikirjoitus: Walon Green ja Peckinpah - perustuu Greenen ja Roy N. Sicknerin tarinaan, kuvaus: Lucien Ballard, pääosissa: William Holden (Pike), Ernest Borgnine (Dutch), Robert Ryan (Thornton), Edmond O´Brien (Sykes9, Warren Oates (Lyle Gorch), Ben Johnson (Hector Gorch), Jaime Sanchez (Angel). Tuotanto: Phil Feldman/Warner Brothers-Seven Arts.

Edmonton, Kanada, toukokuu 1990. Osallistun toimittajana kansainväliseen julkisen palvelun tv-alan Input-konferenssiin. Sitä on järjestetty keväällä joka vuosi, vaihdellen Pohjois-Amerikan ja Euroopan välillä. Konferenssi on tarkoitettu eurooppalaisten ja amerikkalaisten laatutv-ohjelmien katseluun ja keskusteluihin. Suomesta konferenssiin osallistuu lukuisia Ylen ihmisiä. Tv-ohjaaja Kari Franck vietti päivien aikana 50-vuotisjuhliaan. Ylen RTV-instituutin Sakke Salko katsoi materiaalia ja vinkkejä Ylen:n koulutustapahtumia varten. Tv-ohjaaja ja näyttelijä Jukka Sipilä seurasi silmä tarkkana ulkomaista tarjontaa.
Eräänä iltana Sipilä ja kumppanit menivät paikalliseen Colosseum-jäähalliin, jossa Edmonton Oilers varmistelee sen kauden NHL-mestaruutta. Jalkapallomiehenä en lähde mukaan, mutta ymmärsin muiden suomalaisten kiinnostuksen, koska Oilersissa pelasi isossa roolissa legendaarinen hyökkäysketju Jari Kurri, Wayne Gretzky ja Esa Tikkanen.
Miten Sam Peckinpahin, viimeisen suuren westernohjaajan, kuuluisin ja väkivaltaisin elokuva Hurja joukko liittyi toukokuun 1990 Edmontoniin?
Syy on yksinkertaisen selvä. Elokuva lähehettiin kanadalaiselta tv-kanavalta iltapäivällä. Katsoimme sen yhdessä Sakke Salkon kanssa. On menossa konferenssin päättäjäispäivä. Hurjan joukon 143 minuutin tv-katselu on intensiivinen. Toki olen arvostanut elokuvaa aina sen Suomen ensi-illasta, joka tapahtui Helsingin Kaisaniemenkadun silloisessa Bostonissa (nyk. Kino-Palatsi) 3.10. 1969. Olen kirjoittanut elokuvasta innostuneen, ylistävän arvostelun Suomen Sosiaalidemokraattiin.
Muistan Edmontonin katselun aikana, että sain arvostelustani kipakkaa palautetta, sillä moni katsoja on vihannut Hurjaa joukkoa, koska on uskonut Peckinpahin ruokkivan väkivaltaista käyttäytymistä. Muistan puolustaneeni tätä westerniä, koska Peckinpah vetää sen yhteyksiinsä, niin historiallisiin, poliittisiin ja yhteiskunnallisiin. Elokuva kuvastaa myös Peckinpahin läheistä suhdetta Meksikoon. Elokuvan julkaisemisen aikoihin Vietnamin sota eskaloitui voimakkaasti, ja ei ollut vaikea nähdä ohjaajan rakentamia paralleelaja Meksikon ja Pohjois-Vietnamin välillä.
=====================================================================================================
Hurja joukko alkaa vuonna 1913 Texasissa. Epäonnistuneen pankkiryöstön jälkeen kuusi lainsuojatonta siirtyy Meksikon puolelle. "Hurjan joukon" muodostavat porukan johtaja Pike, uskollinen Dutch, jatkuvasti valittavat Gorchin veljekset, nuori itsenäinen meksikolaismies Angel ja ex-pyssysankari Sykes. Voidakseen siirtyä viettämään eläkepäiviä joukko suostuu tekemään vielä yhden ison keikan: On ryöstettävä kiväärejä ja ammuksia kuljettava amerikkalainen juna. Lasti aiotaan myydä häikäilemättömälle sissijohtaja Mapachelle, jota esittää Emilio Fernandez. Hurjaan joukkoon aikaisemmin kuulunut Thornton toimii nyt murhanhimoisena päänahanmetsästäjänä, joka kohtaa entiset toverinsa jossakin vaiheessa väkivaltaisessa yhteenotossa.
Hurja joukko on Sam Peckinpahin (1925-1984) westerntuotannon yhteenveto. Peckinpah opiskeli näyttämötaidetta Kalifornian yliopistossa. Hän siirtyi sitten työskentelemään televisioon. Nuori Peckinpah kirjoitti ja ohjasi Gunsmoke ja The Westerner -sarjojen jaksoja. Nämä opinnäytteet johdattivat Peckinpahin elokuvatuotantoon.
Sam Peckinpahin ensimmäiset elokuvansa, erikoislaatuiset westernit, Viheltävät luodit ja Preerian laki valmistuivat vuonna 1962. Näissä elokuvissa Peckinpah tarkasteli uuden ajan tuloa länteen. Länsi murtuu, sen mukana katoavat myös entiset kunnialliset miehet ja heidän arvonsa.
Vuonna 1964 Sam Peckinpah ryhtyi ohjaamaan kunnianhimoisinta westerniään Majuri Dundee. Charlton Hestonin, Richard Harrisin, Senta Bergerin ja James Coburnin näyttelemä western sijoittui sisällissodan Amerikkaan. Draama kasvaa unionin sotilaiden, confederaatin vankien ja apassien välille. Apassit kidnappaavat valkoihoisia lapsia. Tämä kärjistää ristiriitoja. Elokuva on velkaa John Fordin 1950-luvun alkupuoleen suurenmoiselle Etsijöille, mutta jokainen Peckinpahin westernin kuva hehkuu energiaa ja visuaalista kuulautta.
Majuri Dundee aloitti Sam Peckinpahin vaikeudet tuottajien ja rahoittajien kanssa. Tuottaja Jerry Bresler oli antanut Peckinpahille melkein vapaat kädet käyttää rahaa Meksikossa, jossa western kuvattiin. Jälkituotannon aikana Columbian johto suuttui ja leikkautti elokuvan tavalla, joka ei vastannut ohjaajan taiteellisia tarkoitusperiä. Elokuvasta tuli hajanainen ja epätasainen westernmelodraama. Alkuperäisen elokuvan nähneet ovat puhuneet mestariteoksesta.
Majuri Dundeen jälkeen Sam Peckinopah koettiin Hollywoodissa häirikkönä, joka tappelee koko ajan tuottajien kanssa. Peckinpah alkoholisoitui, koska ei saanut toteuttaa itseään nerokkaanaa auteurohjaajana. Pelihimon kuvaus Täyskäsi Kid (1965) jäi Peckinpahilta kesken, ja elokuvan ohjaajaksi on nimetty Norman Jewison. Itse asiassa elokuvasta piti tulla mustavalkoinen, mutta Jewison toi mukaan värit. Ennen Hurjaa joukkoa Peckinpah osallistui Arnold Lavenin Kunniakkaiden kaverusten (1965) ja Buzz Kulikin Pancho Villa ratsastaa jälleen (1968) käsikirjoitustyöhön. Elokuvat eivät ole mitenkään laadukkaita, eivät todellakaan.
Hurja joukko sisltää melkein baletinomaisesti muotoiltuja taistelukohtauksia, uskomattoman efektiivisesti toteutetun ryöstöjakson ja monia runollisia, jopa tunteellisia kohtauksia meksikolaisessa residenssissä. Niissä Sam Peckinpah paljasti romanttisen puolensa. Hieno tunnelmien sävyjen vaihtelu on elokuvan iso ansio.
Peckinpahin alkuperäinen elokuva kesti 152 minuuttia. Nyt en ole varma, näimmekö Edmontonin hoteliihuoneen tv-esityksessä myyttiseksi kutsuttuja takautumia, jotka taustaavat etenkin William Holdenin ja Robert Ryanin henkilöiden luonnetta ja toimintatapaa. Ajatelkaa, miten Peckinpah sai elokuvaansa uksomattoman suurenmoisen näyttelijäryhmän.
Peckinpahin elokuvaa arvosteltiin juuri henkilökuvista, jotka eivät kuulemma sisäistyneet tarvittavalla tavalla. Kannattaa kuitenkin muistaa, että persoonalliset näyttelijävalinnat ovat kaiken lähtökohta ja lopputulos. Tuskin monessakaan modernin ajan westenrissä on vastaavaa castia. Sitä paitsi monet näyttelijöistä olivat jo uransa ehtoopuolella. Holden näytteli vielä 1980-luvulla, mutta 1940-luvun loppupuolen klasisisen nyrkkeilyelokuvan Vimeisen iskun Robert Ryan oli tehnyt jo parhaat roolinsa. Hän kuoli viisi vuotta Peckinpahin elokuvan jälkeen.
Hurjan joukon ryhmädynamiikkaa, ryhmän toiminnan virilisyyttä korostaa myös Lucien Ballardin hieno, deltaljirikas kuvaustyö, jossa peckinpahilaiset maisemaotokset välkehtivät ja henkilöiden olemuksen jokainen piirre on vangittu kankaalle. Henkilökuvauksen "luonnostelumaisuus" on sittenkin elokuvan etu, sillä se antoi näytteijöille vapauden improvisoida, luoda hahmoja oman perusidentiteetin pohjalta. Siksi Holden, O´Brien, Borgnine, Oates, Ryan, Johnson ja kumppanit ovat niin suurenmoisia kameran edessä. Ja jos noista Peckinpahin elokuvien leikkauksista ja ohjaajan kapinoinista tuottajien kanssa tuli Hollywood-legenda, niin on syytä onnitella Warner Bros. -yhtiötä, että se palkkasi Sam Peckinpahin kirjoittajaksi ja ohjaajaksi projektiin, jota aikaisemmin olivat kehittäneet näyttelijä Lee Marwin ja käsikirjoittaja Walon Green.
Hurjan joukon jälkeen Sam Peckinpahin ohjasi lyyrisen westernin Balladi Cable Hoguesta (1970), jossa Jason Robards Jr.:n esittämä lännen mies hakeutuu erämaan rauhaan etsimään itseään ja olemassaolon oikeutusta. Sen jälkeen Peckinpah ohjasi Englannissa Dustin Hoffmanin satuttavasti näyttelemän Olikoirat (1971), hurjan vision yksityisyyden loukkaamisesta. Westernejä olivat taas kaihoisa Nuori Bonner (1972) ja omaleimainen Pat Garrett ja Billy The Kid (1973). Ärhäkkä pakotarina The Getaway (1972) ja viimeiseksi ohjaustyöksi jäänyt The Osterman Weekend (1983) edustivat Peckinpahin käsitystä nykyajan amerikkalaisen yhteiskunnan kipu- ja räjähdyspisteistä. Ehkä lataavimpia Sam Peckinpahin 1970-luvun elokuvia oli morbidi, lähes nihilistinen "road movie" Tuokaa Alfredo Garcian pää, jossa sähäkkä roistoroolien esittäjä Warren Oates on pääosassa.
Kirjan "Hollywood - From Vietnam to Reagan" (1986) kirjoittanut Robin Wood on todennut, että Nuoren Bonnerin jälkeen painettujen ja sivullisten osaan yhteiskunnassa perehtynyt Sam Peckinpah osoitti kasvavaa epätoivoa, välinpitämättömyyttä ja itseparodiaa. Ohjauksen taide - mise-en-scene - alkoi murtua 1970-luvun Hollywoodissa, joten sellaiset persoonalliset tekijät kuin Robert Altman (1925-2004?), Stanley Kubrick (1928-1999) ja Sam Peckinpah joutuivat koko ajan kamppailemaan tuotannon uusia, tekijyyttä rajoittavia voimia vastaan.
Robert Altmanin hieno "viisikko" Pitkät jäähyväiset, Täyskäsi, Varkaita kuten me, Nashville ja Kolme naista ei saanut koskaan arvoiseensa jatkoa Hollywood-tuotannossa. Altman "tuli takaisin" oikeastaan vasta 1990-luvun vaihteessa Euroopassa tuotetulla Vincentillä ja Theolla. Kubrickin pelasti muutto Englantiin ja itsenäisyyden takaava sopimus Warnerin kanssa.
Sam Peckinpah kuoli pettyneenä ja väsyneenä sydänkohtaukseen Los Angelesissa, mutta onneksi kolme vuotta aikaisemmin Hurjasta joukosta otettiin USA:ssa levikkiin restauroitu kopio, jonka pituus on 142 minuuttia.
=====================================================================================================
Siirryin Hurjan joukon edmontonilaisen tv-esityksen jälkeen taksilla lentoasemalle. Palasin Lontoon kautta kotiin Helsinkiin. Salko vietti vielä yhden vuorokauden Edmontonissa, preerioiden kaupungissa, ja lensi sitten New Yorkiin, jossa hän tapasi ystävämme, professori ja mediatutkija Tarmo Malmbergin. He menivät maanantaina klubille, jossa Woody Allen soitti klarinettia. Allenin sessiot olivat tuohon aikaan käsite. Allen (s. 1935) oli saanut ensi-iltaan elokuvan Rikoksia ja rikkomuksia (tarkista), joka on muuan ohjaajan laajan, vieläkin jatkuvan tuotannon päätöitä.

VAIKUTTAVA ELOKUVA KYLMÄN SODAN AGENTTIMAAILMASTA * * * *

2012-03-07T14:24:00.000+02:00

Sodanjälkeisen englantilaisen elokuvan suuri luonnenäyttelijä Alec Guinnes tulkitsi 1970-luvun lopun brittiläisessä tv-sarjassa agentti George Smileyä, jonka arvoituksellinen hamo periytyy John le Carrén vakavahenkisestä ja taidokkaasta romaanista "Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja". Agenttiromaanien eliittiin kuuluva älyllinen teos ilmestyi vuonna 1974. Brittiläinen tv-sarja oli uskollinen romaanille, mutta ehkä se ei olisi saanut alleen samanlaista loistokkuutta ja hohtoa, jos Guinness ei olisi näytellyt pääosaa.
Ruotsalaisen Tomas Alfredson on saanut ohjata elokuvaversion Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja (Tinker, Tailor, Soldier, Spy) samasta John le Carrén romaanista. Versio on brittiläistä tuotantoa. Onneksi. George Smileyn rooliin valittiin etelälontoolaissyntyinen Gary Oldman, joka on ollut vuosia hiljaa ja hukassa. Oldmanin (s. 1958) joskus ärsyttävän teatraaliset roolitulkinnat muistetaan esimerkiksi sellaisista elokuvista kuin JFK (1991) Bram Stokerin Dracula (1992), True Romance (1993), Leon (1994) ja Viides elementti - puuttuva tekijä (1997). Oldman työskenteli hyvien ohjaajien kanssa, niin kuin Oliver Stone, Francis Ford Coppola ja Luc Besson.
Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja on erinomainen uusi elokuvatyö, jossa Gary Oldman tekee hienon paluun. Se on niin ikään oivallinen esimerkki ruotsalaisen Tomas Alfredsonin (Ystävät hämärän jälkeen) ohjauksellisista kyvyistä. Meille nimi Alfredson palauttaa mieleen 1960-luvun uuden ruotsalaisen elokuvan. Tomasin isä on nimittäin Hasse Alfredson, joka työskenteli käsikirjoittajana ja näyttelijänä Tage Danielssonin kanssa. Hassen & Tagen maineikkaita komedioita olivat Tehdäänpä silta (1965), Omenaleikki (1971) ja Picasson seikkailut (1978). Tomasin veli Daniel on myös elokuvaohjaaja.
Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja ajoittuu vuoden 1973 Eurooppaan. George Smiley työskentelee Ison-Britannian tiedustelupalvelussa. Smiley on pedantti, harmaasävyinen agentti, joka ottaa työnsä tosissaan. Häneen liittyy kuitenkin ominaisuuksia, joista työtoverit eivät tahdo millään päästä selville. Onko Smiley vain tarkka virkamies, joka toteuttaa kuuliaisesti esimisten käskyt? Vai onko Smiley itsepäinen sivullishahmo, joka haluaa kulkea omaa tietään kylmän sodan kireässä maailmassa? Ja tiedetäänkö Smileyn yksityiselämästä mitään? Huhuja petollisesta vaimosta liikkuu.
Tomas Alfrfedsonin (s. 1965) elokuvassa George Smiley erotetaan tiedustelupalvelusta, samassa rytäkässä kuin hänen pomonsa. Kysymys on itäeurooppalaisessa valtiossa sattunut brittien epäonnistunut tiedustelutehtävä. Samalla epäillään, että brittien tiedustelupalvelussa työskentelee "myyrä", Neuvostoliiton vakooja. Kylmän sodan aikana agenttimaailman myyrät esiintyivät usein kirjoissa ja elokuvissa. Todellisuudessakin vieraan valtion vakoojat soluttautuivat tiedustelupalveluihin.
Elokuva kuten romaanikin voisi päättyä tuohon erottamistapaukseen, mutta George Smileyä ei haluta uhrata kokonaan. Brittipoliitikko hoitaa asian niin, että Smiley saa ryhtyä selvittämään tiedustelupalvelun ongelmia. Smiley on otettava selvää, kuka korkeantason vakoojista on myyrä. Le Carrén romaanissa kuvio syventyy, koska myös Smileyä epäillään kaksoisroolista.
Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja välttää kaikki viime vuosien agenttifilmien actionpurkahdukset. Romaanin sävyille ja kerronnan vakavuudelle uskollinen Tomas Alfredson on luonut elokuvan, jossa ilmenee lukuisia arkielämästä ponnahtavia yksityiskohtia - radion musiikkikappaleista eri interiöörien esineisiin ja eksteriöörien melkein anonyymiin läsnäoloon. Kun Alec Guinnesilla oli tv-sarjassa asusteisiin liittyviä yksityiskohtia, niin Gary Oldmanin erikoisasia on silmälasit. Aivan kuin Gary Oldmanin sävyisän perfektionisti agenttihahmo myös elokuvan tunnelma on hyvin pidättyväinen. Agenttimaailma on kuin mikä tahansa arkisen tylsä työelämä, sillä erotuksella tietenkin, että nyt liikutaan kahden kilpailevan ideologian kylmissä tuulissa.
Tomas Alfredson tavoittelee ohjaajana täydellisyyttä. Vuoden 1973 "historia" on luotu kuviin niin hienosti, että katsoja ei koskaan ajattele, että kaikki on lavastusta. Alfredson saa olla onnellinen, kun hän on tehnyt töitä taitavien kuvaaja Hoyte van Hoytemán ja lavastaja Maria Djurkovicin kanssa. Djurkovic lavasti muun muassa elokuvat Billy Elliot (2000), Tunnit (2002) ja Mamma Mia! (2008). Sveitsissä syntynyt, Hollannissa ja Ruotsissa työskentelevä Van Hoytema (s. 1971) tunnetaan Ystävät hämärän jälkeen (2008) ja Flickanin (2009) kuvaajana. Hän työskenteli 2010 amerikkalaisessa Mark Wahlberg -elokuvassa Taistelija.
Tomas Alfredson ohjaa nyt pääosin brittinäyttelijöistä koostuvaa castia - kuin olisi työskennellyt vuosia saarivaltakunnassa. Gary Oldmanin ohella erottuvat Colin Firth Bill Haydonina eli "Tailorina", Ciaran Hinds Roy Blandina eli "Soldierina", Toby Jones Percyllelina eli "Tinkerinä" ja John Hurt "Controllerina". Ruotsia ja ruotsalaisuuttakaan Alfredson ei ole unohtanut. David Dencik näyttelee Toby Esterhasia eli "Poormania". Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja -elokuvan alkupuolella jumalainen Jussi Björling laulaa "Siunatun maan". Lehtihaastatteluissa Alfredson on sanonut Björlingin käytön merkitsevän ironista kunnianosoitusta Ruotsin maalle, jossa hän kasnainvälisistä projekteista huolimatta aikoo asua edelleen.

Ajankohtainen kommentti

Yle on uudistanut A-Studio -ohjelmat eli pääuutisten jälkeen tulevat ajankohtaisohjelmat. Studion sisustus ja värit on muutettu - sanoisiko viihteellisempään suuntaan. Juontajien ilmeet on trimmattu valoisaan ja jopa hymyilevään kuntoon. Vaikeista yhteiskunnallisista ongelmista ei juurikaan puhuta, mutta talousasioita tuodaan jatkuvasti ruutuun Kreikan ja eurokriisin tähden. Tosin nykytoimittajat askartelevat nippelitiedon parissa, analyyttinen ote puuttuu ja siksi iso kuva jää syntymättä. Tähän nykyisten toimittajien "konsensus-tyyliin" on puuttunut myös Esko Seppänen, entinen Ylen kriittinen ja rohkea taloustoimittaja ja europarlamentaarikko.
Yle on palkannut maanantain A-ohjelman kolumnistiksi itse Hjallis Harkimon, helsinkiläisen liikemiehen ja Jokeripomon, joka seikkaili aikaisemmin MTV3-kanavalla. Harkimo on kirjoittanut kolumneja myös Helsingin Sanomien urheiluosastoon. Harkimon alku Ylessä oli täynnä itseriittoista itsekehua. Toivottavasti hän laskeutuu jatkossa maan pinnalle ja ryhtyy käsittelemään kriittisesti ajankohtaisia asioita. Harkimoa katsellessa tuli ikävä aikaisempaa kolumnistia, yleläistä Timo Harakkaa, joka ei säästellyt sanan säilää. Ilmeisesti säilät on poistettu Ylen valikoimasta ja tilalle on ujutettu viihteellinen myötäkarvaisuus.
==========================================================================================
Positiivinen yllätyskin liittyi A-ohjelmien uudistukseen. Se on perjantai-iltana tuleva puolen tunnin A-studio Stream.
Nuorekas, moderni, sosiaalista mediaa seuraaava ja videopuhelimia kansainvälisissä sekä kotimaisissa haastatteluissa käyttävä ohjelma pysyttelee ajankohtaisissa asioissa. Katsoin ohjelman aloituksen, jossa selvitettiin Kreikan kriisiä. Sitä tutkittiin niin studiovieraiden kuin Kreikasta tulevien videohaastattelujen muodossa. Ohjelman sensaatiomaisen hyvät juontajat Hinni Aarninsalo ja Jaakko Karhu vaikuttivat energisiltä, fiksuilta ja tuoreilta toimittajilta, joilla näyttäisi olevan kyky seurata ja selvitellä maailmanmenoa.
Juontajat ovat luvanneet löytää ohjelmaan tyyppejä, jotka eivät muuten pääse esille. Hyvä! Samat ihmiset pyörivät jatkuvasti eri ohjelmissa eri kanavilla. Toivottavasti A-Studio Streamin rento asiallisuus säilyy jatkossa, eikä ryhdytä turhaan pelleilyyn niin kuin erinomaisesti aloittaneelle Stradalle kävi myöhemmin. Ainakin viime perjantain A-Stream pysytteli loistavissa kuosissa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 125

2012-03-03T21:06:00.001+02:00

Tokion alamaailma (House of Bamboo, USA 1955) ohjaus: Samuel Fuller, käsikirjoitus: Harry Kleiner, dialogi: Fuller, kuvaus: Joe MacDonald (Technicolor), erikoistehosteet: Ray Kellogg, lavastus: Lyle Wheeler, Addison Hehr, musiikki: Leigh Harline, pääosissa: Robert Ryan (Sandy Dawson), Robert Stack (Eddie Spanier/Kersantti Kenner), Shirley Yamaguchi (Mariko), Cameron Mitchell (Griff), Brad Dexter (kapteeni Hanson), Sessue Hayakawa (Rikostutkija Kita). Tuotanto: Buddy Adler/Twentieth Century Fox.

Kiinnostus energiseen ja poikkeuksellisen persoonalliseen, ristiriitojakin herättäneeseen Samuel Fulleriin syntyi 1960-luvun vaihteessa koulukaupungissa Kajaanissa. Fullerin päätöihin kuulunut Tokion alamaailma oli tullut uusintaensi-iltaan kaupunkiin. Sen varsinainen Suomen ensi-ilta tapahtui 27.4. 1956 Helsingin Kino-Palatsissa ja Kalevassa. Tokioon sijoitettu väkivallan ja miehisen kulttuurin analyysi jäi kummittelemaan vuosiksi mieleeni.
Kun näin elokuvan seuraavan kerran televisiossa 15.10. 1989, tunsin olevani jälleen myyty - vaikka Fullerin maine oli laskenut selvästi, etenkin militaristisen sotafilmin Hyökkäys Burmassa johdosta. Tuo elokuva näytettiin niihin aikoihin myös televisiossa, ja muistan elävästi miten arvostamani tv-elokuvien ohjaaja ja Veijo Meren aiheiden elokuvallistaja Veli-Matti Saikkonen soitti esityksen jälkeen minulle kotiin ja haukkui minut kirjoittamastani arvostelusta. Nyt voin todeta, että Saikkonen oli oikeassa, mutta jälleen täytyy muistuttaa, että kaikesta epätasaisuudestaan huolimatta Samuel Fuller on sodanjälkeisen amerikkalaisen elokuvan pikkujättiläisiä.
Vähäeleinen mutta sisäisesti voimakastahtoinen näyttelijä Robert Ryan (Viimeinen isku, Syntynyt pahaksi, Purkaus yössä, Teräskannus) tulkitsee Tokion alamaailmassa monikasvoista Sandy Dawsonia. Douglas Sirkin kuuluisasta 1950-luvun lopun Tuuleen kirjoitettu -melodraamasta ja tv-sarja Lahjomattomista tunnettu Robert Stack on Eddie Spainierin roolissa. Hänessäkin vaikuttavat erilaiset identiteetit. Hän on syntiensä alla kituva gangsteri, joka etsii sovitusta Tokiossa.
Sandy Dawson ryhmineen kamppailee rikollisuutta vastaan ja käyttää hyväkseen armeijan aseita, kieltä ja tapoja. Dawson on taitava vaihtamaan roolejaan. Elokuvan japanilainen nainen on nimeltään Mariko. Naimisissa olevasta Marikosta tulee Eddien tyttöystävä, mutta suhde ei ole yksinkertainen, sillä siihen kytkeytyy aviomiehen kuoleman selvittäminen ja koston ajatus.
=====================================================================================================

Samuel Fuller

Samuel Fuller (1912-1997) oli sodanjälkeisen amerikkalaisen elokuvan viimeisiä auteur-ohjaajia, joka vieraili vuonna 1986 Sodankylän elokuvajuhlilla. Sikaria tuprutteleva Fuller oli tuohon aikaan vielä voimissaan, oli esiintynyt eri ohjaajien elokuvissa (Wim Wenders, Francis Ford Coppola) ja ohjannut kaksi vaikuttavaa elokuvaa Voittamaton ykkönen/Te Big Red One (1980) ja Valkoinen koira (1982).
Muistamme myös Fullerin legendaarisen näyttäytymisen Jean-Luc Godardin 1960-luvun puolivälin anarkistisessa odysseiassa Hullussa Pierrotissa. Fuller pannaan määrittelemään seitsemännen taiteen idea ja tarkoitus mottolausunnolla: "Elokuva on kuin taistelukenttä. Rakkautta, vihaa, toimintaa, väkivaltaa ja kuolemaa... Sanalla sanoen: emootiota."
Fuller merkitsi 1960-luvun Godardille hyvin paljon. Fuller-kirjan (Cinema One 1971) tekijä Nicholas Garnham muistuttaa, että esimerkiksi 1950-luvun ja 1960-luvun alun ranskalaisten b-elokuvien kovaksi keitetty ja viskiä siemaileva yksityisetsivä Eddie Constantine on kuin uudestisyntynyt luomus Tokion alamaailman Robert Stackista. Constantinehan näytteli pääosan Godardin huimassa "tieteiselokuvassa" Alphavillessä (1965), joka sai meillä nimen Lemmy Caution - piru mieheksi. Garnhamin mukaan vieraantunut ja ulkopuolinen Godard-sankari on kuin älyllinen versio Fullerin henkilöistä.
Worcesterissa, Massachusettsissa varttunut Samuel Fuller toimi ensin rikosreportterina newyorkilaisessa sanomalehdessä. Hänen sanottiin olleen seitsentoistavuotiaana Amerikan nuorin rikostoimittaja. Fuller sanoo ryhtyneensä 1940-luvun lopulla elokuvaohjaajaksi, koska kyllästyi toimittajan työhönsä kuuluneiden pelkkien tosiasioiden kirjaamiseen.
Fuller osallistui myös toiseen maialmansotaan ja taisteli Euroopassa Yhdysvaltain maineikkaan ensimmäisen jalkaväkidivisioonan riveissä. Voittamaton ykkönen kuvaa aivan kuin omaelämäkerrallisesti tätä sotavaihetta.
Samuel Fullerin esikoisohjaus Yksinäinen seikkailija (1948) oli Jesse Jamesin myyttiä tarkasteleva western. Lajityyppi oli Fullerille rakas, samoin kuin sitten rikoselokuva ja sotafilmi. Hän ohjasi kolmisenkymmentä elokuvaa yli neljänkymmenen vuoden uran aikana. Elokuvista merkittäviä ovat aikaisemmin mainittujen lisäksi Teräskypärä, Taskuvaras, Viimeinen laukaus, Kiellettyä!, Alamaailma, Shock Corridor ja Voittamaton ykkönen. Fullerin viimeinen elokuvatyö, suttuisa ja ristiriitainen Street of No Return valmistui 1980-luvun lopulla Ranskassa.
Samuel Fullerille elokuva oli tarinaa ja tunnetta, mutta myös yhteiskunnallinen ase, jolla voi kamppailla pelkoja ja peikkoja vastaan. Fuller on joissakin haastatteluissa todennut, että peikoista suurin on rasismi. Hän onkin käsitellyt sitä monissa elokuvissaan.
Eräässä tv-haastattelussa Fuller vertaili säveltäjäsuosikkejaan Beethowenia ja Wagneria. Hiukan pinnallisesti ja osittain väärin premissein amerikkalaisohjaaja piti Richard Wagneria rasistina. Muistettakoon, että Fuller käytti molempien säveltäjien musiikkia Eurooppaan sijoitetussa vuoden elokuvassa Kiellettyä! (1958), jossa vertaillaan amerikkalaisuuden olemusta saksalaisuuteen armeijaolosuhteissa. Fuller suuntasi elokuvansa totalitarismia ja kommunismia vastaan.
Shokkikäytävässä (1963) kommunismi nähdään painajaisena ja Taskuvarkaassa (1952) kamppaillaan samaa ideologiaa vastaan. Toisaalta Teräskypärässä (1950) esitellään pohjoiskorealainen majuri totalitarismin ruumiillistumana. Tokion alamaailman Sandy Dawsonin inhimillinen heikkous ja voima asetetaan vaakakuppiin. Sandy harhailee valinnoissaan, mutta pelastaa sitten Eddien ajautumisesta totalitarismiin.
Paljon on puhuttu Fullerin elokuvien "orvoista" ja "isättömistä". Fuller on kuvannut heidät melkein ainoiksi ihmisiksi, jotka selviävät esimerkiksi sodan paineista. Isättömyyden "analyytikkona" Samuel Fuller oli aikaansa edellä.
=====================================================================================================
Tokion alamaailma on kovaotteinen, visuaalisesti rikas ja yhteiskuntakriittisesti painottuva elokuvatyö. Elokuvassa amerikkalaiset ja japanilaiset kamppailevat rikollisuutta vastaan Tokion kaduilla. Fuller rikkoo kulttuurien, mutta myös laillisuuden ja laittomuuden rajat. Tarina monimutkaistuu ja syvenee, koska yksi henkilöistä uskoo toisen valheet, toinen pelastaa kolmannen, vaikka tämä on petturi, ja yksi voi tappaa ystävänsä, koska hänet on johdettu väärille raiteille. Fullerin elokuvassa todellisuus kiehuu ja sekoittuu.
Fuller käyttää tehokeinona muun muassa peilejä. Elokuva on kuuluisa japanilaisesta esine- ja tilamaailmasta. Ja elokuva on täynnä kuvallisia huippuhetkiä. Niistä huikein on lopun ratkaiseva ampumiskohtaus, jonka lapsiakin paljon kuvannut Samuel Fuller sijoitti leikkikentälle. Ja juuri tuo leikkikentän liukumäki on jäänyt mieleeni varhaisesta Kajaanin katsomiskokemuksesta.

YLIKIERROKSIA YHDESSÄ HUONEESSA * * * *

2012-02-29T21:18:00.000+02:00

Roman Polanski on joutunut elämään rajatuissa olosuhteissa kaukaisen raiskaustapauksen tähden, joten hän ei ole voinut matkustaa Yhdysvaltoihin ohjaamaan uutta elokuvaansa Carnagea. Se tapahtuu New Yorkin Brooklynissä. Toisaalta uuden elokuvan kuvauksia ei ole tarvinnutkaan tehdä Brooklynissä, sillä elokuva on keskitetty yhteen huoneeseen. Ikkunasta avautuu näköala puistoon, josta tapahtumat lähtevät liikkelle. Polanski on ohjannut uuden elokuvansa Pariisissa. Ranskalaisen kirjailijan Yasmina Rezan näytelmään perustuvan kamarielokuvan tuotantoon ovat osallistuneet Ranskan lisäksi Saksa, Espanja ja Puola.
Carnage tarkoittaa verilöylyä, mutta sellaiseksi ongelmat eivät sentään kehity yhdessä huoneessa. Tunnelmat kyllä jännittyvät. Lähtökohtana on puistossa tapahtunut kinastelu, jossa nuorukainen on iskenyt kaverinsa hampaat sisään ja vahingoittanut samalla kasvojen hermoratoja. Vahingontekijän vanhemmat Alan (Christoph Waltz) ja Nancy (Kate Winslet) saapuvat selvittelemään tapausta loukkaantuneen pojan kotiin. Alan ja Nancy tapaavat pojan vanhemmat Penelope ja Michael Longstreetit, joita näyttelevät Jodie Foster ja John C. Reilly. Alussa näyttää, että ongelmat ratkeavat ja vahingontekijä selviää anteeksipyynnöllä, mutta se onkin toiveajattelua.
Roman Polanskin elokuvassa neljä hyvintoimeentulevaa ja sivistynyttä ihmistä, neljä vanhemmuuttaan puolustavaa aikuista alkaa sättiä toisiaan ja korottaa ääntään. Vähitellen yhdessä huoneessa toimitaan ylikierroksilla, ja kun Nancyn vatsa alkaa reistailla ja Michael avaa kalliin mallasvisikipullon, tunteiden padot murtuvat. Polanski näyttää, miten julma sanallinen peli syvenee koko ajan ja miten ihmisen sisältä alkaa paljastua sellaista käyttäytymisen alatyyliä, jonka sivistyksen pintakuori on peittänyt aikaisemmin.
Carnage muistuttaa osittain 1960-luvun kuuluisinta sivistyneiden ihmisten kalabaliikkikuvausta, Mike Nicholsin hurjaa elokuvaa Kuka pelkää Wirginia Woolfia, joka perustui Edward Albeen näytelmään. Siinä Richard Burton ja Elizabeth Taylor tulkitsivat väkevästi ilkeilevää akateemista avioparia, jonka piikittely, hurja henkinen väkivalta kasvaa mittaamattomaksi nuoren parin (George Segal ja Sandy Dennis) saapuessa vierailulle. Tekstiltään, ohjaukseltaan, näyttelityöltään ja sisä- sekä -ulkokohtausten maagiselta viristykseltään Mike Nicholasin elokuva on niin vahva, niin ehdoton, että sen rinnalla Roman Polanskin uutuus vaikuttaa kepeältä mustalta komedialta. Mutta unohdetaan Nicholsin elokuva.
Joka tapauksessa yhden huoneen elokuvana
Carnage on täysosuma. En muista vastaavaa huonetilan, peilin ja esineiden vangitsevaa kuvauspoesiaa sitten Joseph Loseyn 1960-luvun mestarilllisen Palvelijan. Tämänkin elokuvan teksti ulottuu niin syvälle ihmisyyden eri sfääreihin, ilkeilyn ja alistamisen peliin, että siihen ei Polanskin elokuva pääse. Voisiko sanoa, että Yasmina Rezan näytelmä on säyseä kaikesta dramaattisesta poljennostaan huolimatta.
Ei siis enää vertailla Carnagea aikaisempiin elokuviin, vaan annetaan sen elää ja vaikuttaa omana 2010-luvun eurooppalaisena kamaerielokuvana, jonka taidokas "näyttämöllepano" ja toteutuksen visuaalinen ilmiasu ovat korkeaa luokkaa. Huomataan vielä elokuvan auditiivinen maailma, johon repliikkien lisäksi on liitetty puhelinääniä (Michaelin sairas äiti, juristi Alanin asiakas Walter ja sihteeri). Niin, kännykkä on tärkeässä osassa, samoin taidekirjat ja naisten käsilaukku. Loistavan nelikon Winsletin, Fosterin, Waltzin ja Reillyn lisäksi ihastusta herättää täydellinen äänitys ja valaistus. Pawel Edelmanin kuvaus, Milena Canoneron puvustus ja Dean Tavoularisin lavastus edustavat huipputasoa.
Tavoularis muistetaan muun muassa Kummisetä-trilogian lavastajana.

Ajankohtainen kommentti

Tv-elokuvia on sitten nähty alkuvuonna Ylen ohjelmistossa monen laihan vuoden jälkeen. Raid-sarjalla mainetta hankkineen ja 2001 Anjalankosken elokuvapalkinnon voittanut yleläinen Tapio Piirainen (s. 1954) on saanut mahdollisuudet ohjata jälleen tv-elokuvia, jotka hän tuntee omakseen. Neljä vuotta ehti vierähtää Piiraisen edellisestä Yle-tv -elokuvasta, rehevästä ja railakkaasta, todella hyvästä Suuresta performanssista. Tammikuussa Piiraiselta nähtiin tv-elokuvat Punainen nauha ja Lumihiutalemuodostelma. Ne eivät jättäneet kylmäksi. Etenkin firman koulutustilaisuuteen sijoitettu Lumihiutalemuodostelma toimi erinomaisesti. Siinäkin kuten Polanskilla raaputettiin ihmisluonnon pintakuorta ja paljastettiin meidän inhimillisiä heikkouksiamme. Ilkka Heiskanen, Taisto Reimaluoto, Maija Junno, Miitta Sorvali, Tapio Liinoja ja kumppanit olivat huippuvedossa.
Entä mitä sanotte Kari Paljakan ohjaamasta ja Raija Talvion käsikirjoittamasta kaksiosaisesta tv-elokuvasta Siinä näkijä, missä tekijä, joka perustuu Hannu Salaman 1972 ilmestyneeseen suureen romaaniin? Kuulostivatko tv-elokuvan
ensimmäisen osan neuvostovaltaa tukevat repliikit oudoilta tässä nykymaailman muuttuneissa pauhuissa? Entä miltä vaikutti elokuva, joka alkoi jatkosodan aikaisessa Pispalassa. Elokuvassa näytettiin niin työväen toimeentulotaistelu, ihmissuhteiden kirjo, seksi kuin vastarintamiesten suunnitelmat metsäisessä maastossa. Salaman romaani oli erittäin arvostettu 1970-luvulla, mutta myöhemmin sen merkitystä ei ole voitu pitää aivan samanlaisena, koska Neuvostoliitto hajosi ja kommunismi-sanaa pidetään lähes kirosanana.
Kari Paljakka (s. 1958) tunnetaan sellaisista elokuvista kuin Sadetanssi, Enkelipeli, Veturimiehet heiluttaa ja Eäville kuolleille. Kahden erilaisen kouluajan ystävän erilaisesta kohtalosta koskettavasti kertova Vetumiehet heiluttaa (1992) oli hyvää kotimaista teatterielokuvatasoa. Siinä näkijä, missä tekijä -sarjassa Paljakka on pyrkinyt siistiin, pikkutarkkaan toteutukseen. Ajankuva vaikuttaa todentuntuiselta. Puvut ja lavastukset riittävät vakuuttamaan katsojan, mutta sittenkin tv-elokuva näyttää vain yksittäisiä katkelmia Salaman romaanista. Kokonaiskuva jää syntymättä. Silti Paljakan ja tuotantoyhtiö Production Housen yritystä voi pitää rohkeana aluevaltauksena.

P.S. Odotin paljon uudelta kotimaiselta elokuvalta Kulman pojat, koska sen sanottiin ennakkotietojen mukaan liittyvän Jari Litmasen persoonaan. Ei liittynyt. Kulman pojat on "nostalginen" elokuva itäsuomalaisen pikkukaupungin kavereista, jotka fanittavat paikkakunnan joukkuetta. Teppo Airaksinen on ohjannut Bronson Clubin tuottaman elokuvan näennäisnuorekkaalla poljennolla. Haparoivasta elokuvasta on tullut jopa ronski komedia, jossa pallo lentää ja homopitoiset herjat kiirivät. Kaverusten kannattaman alasarjan joukkueen Kulman pallon vastustaja on AC United , joka palkkaa riveihinsä maajoukkuetason vahvistuksen - Tuukka Tiensuun (Jussi Vatanen). Tuukkaa ihannoidaan, mutta myös vihataan. Tällä yritetään luoda draamaa ja ristiriitoja, mutta kevyeksi kaikki jää. Eikä elokuvaa jaksa katsoa edes tuota kahdeksaakymmentäviittä minuuttia.
Epätietoinen katsoja ja jalkapallohullu kyselee: Onko Tuukka Litin näköiskuva? Täytyy sanoa, että en oikein ymmärtänyt "Jari Litmasen" osuutta elokuvassa. Tosin tekijät ovat omistaneet tunnusävelmän Litmaselle. Laulu on niin hirveä, että se alkaa vaikuttaa kuninkaan herjaamiselta. Niin se vain on, että ohjaaja tajuaa kyllä sovinistista huumoria, "isojen poikien pieniä pelejä" ja kliseille rakennettuja romanttisia maalaiskuvioita, mutta ei riittävästi jalkapalloa.
==========================================================================================
Entä Oscarit? Komediallinen mustavalkoinen mykkäelokuva The Artist voitti viisi palkintoa. Ohjaaja palkittiin, ja ranskalainen elokuva arvioitiin vuoden parhaaksi. Yhdysvaltain elokuva-akatemia ihastui ilmeisesti elokuvan amerikkalaiseen perintöön. Elokuvassa kuvataan äänielokuvan tuloa Hollywoodiin. Samalla elokuva koskettaa tanssin, musiikin ja varieteetaiteen kautta amerikkalaisia, jotka ovat rakastaneet vuosikymmenestä toiseen musikaalia. Muuten elokuva on erikoistapaus. Se tuskin saa jatkoa.
Martin Scorsesen sadunomainen Hugo kunnioittaa taas ranskalaista elokuvaperintöä, elokuvataiteen pioneereja, etenkin Georges Me´lie`stä, joka nähdään Scorsesella puodinpitäjänä 1920-luvun pariisilaisella rautatieasemalla. Tätä elokuvaa akatemian jäsenet eivät palkinneet vuodenparhaana - näin kuvittelen hiukan vainoharhaisesti - koska kunnia olisi mennyt ranskalaiselle elokuvatraditiolle. En tiedä, mutta ehkä ensi vuonna on taas aika palkita täysin amerikkalainen elokuva. Jospa se olisi joku riippumaton tuotanto, sillä Oscareissa liikutaan yleensä isojen tuotantojen perässä.
The Artist tulee perjantaina Helsingissä ensi-iltaan. Olen koko alkuvuoden katsonut helsinkiläiissiä teattereissa elokuvan traileria. Se on niin pitkä ja seikkaperäinen, että voisi sanoa nähneensä koko elokuvan, tai ainakin on perillä elokuvan tyylistä, olemuksesta ja näyttelijätyöstä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 124

2012-02-25T20:19:00.000+02:00

Seksiä, valheita, videonauhaa (Sex, Lies and videotape, USA 1989) ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Steven Soderbergh, kuvaus: Walt Lloyd, musiikki: Cliff Martinez, pääosissa: James Spader (Graham Dalton), Andie McDowell (Ann Millaney), Peter Gallagher (John Millaney), Laura San Giacomo (Cynthia). Tuotanto: Outlaw Productions/Robert Newmyer/John Hardy.

Tätä kirjoittaessani olen nähnyt Steven Soderberghin (s. 1963) uusimman elokuvan Tartunta. Siinä kuvatan fiktiofilmin puitteissa, mutta dokumentaarisella otteella, vaarallisen viruksen leviämistä Hongkongista Yhdysvaltoihin. Lukuisia henkilöitä, tapahtumia ja kaupunkeja draman kaareen haukkaava elokuva on Soderberghin vahvan ammattitaidon näyttö, mutta samalla se osoittaa, miten 1980-luvun lopun loistavasta tulokkaasta taantui kaupallinen, keskinkertaista hiukan parempi Hollywood-ohjaaja.
Tuo tulokaselokuva oli Seksiä, valheita ja videonauhaa, nuori riippumaton amerikkalaisfilmi, joka palkittiin Kultaisella palmulla Cannesissa. Kun elokuva tuli Helsingin ensi-iltaan 14.10. 1989 saatoin todeta, että kyseessä on muuan viime vuosien parhaista, innostavimmista ja uutta luovemmista esikoisohjauksista. Muun muassa Rolling Stone -lehti kirjoitti, että Steven Soderberghin elokuva on vuoden yllättävin menestystarina.
Esikoisen jälkeen Soderbergh ohjasi "vapautuneessa" Prahassa hienon Kafka-elokuvan (1992), pääosassa Jeremy Irons. Elokuva antaa kiehtovan kuvan tsekinjuutalaisesta kirjailijasta, jonka teksteistä Orson Welles ohjasi 1960-luvun alussa hämmästyttävän Oikeusjuttu-elokuvan. Soderberghin Kafkan bonus on autenttinen Praha-miljöö. Kaupungistahan löytyy vanhoja, historiallisia ympäristöjä.
Vähitellen Soderbergh irrottautui riippumattomasta elokuvatuotannosta - vielä syntyi teos Kukkulan kuningas (1993). Sen jälkeen hän heittäytyi Hollywoodin kaupallisen asiaelokuvan imuun. Lähes kahdenkymmenen vuoden tuotannossa herättää positiivista arvostusta erilaisten aiheiden ja teemojen laaja käsittely. Soderbergin kaupallisista elokuvista mieluisia ovat olleet pakodraama Mieletön juttu (1998), saasteongelmaa ja naisen kasvua kuvaava Erin Brockovich (1999), huumekauppaa sivuava Traffic (2000), valloittava kaveruusfilmi Ocean´s Eleven (2001) ja kaksiosainen sissinostalgia Che (2008). Mikään niistä ei ole "uusi suuri amerikkalainen elokuva", mutta jokainen puolustaa paikkaansa ajattelevan ohjaajan tavallista haastavimpana teoksena.
=====================================================================================================
Seksiä, valheita ja videonuhaa on neljän henkilön kamarinäytelmä. Elokuvan kokoava henkilö on Graham Dalton, joka saapuu vuosien jälkeen entisen opiskelijakaverinsa, menestystä maistaneen nuoren lakimiehen ja aviomiehen John Millaneyn kotiin. Graham kohtaa Johnin estyneen vaimon Annin. Aviomies John rakastelee samaan aikaan Annin sisaren Cynthian kanssa. Cynthia on ulospäin suuntautunut nuori nainen, toista maata kuin sisarensa Ann.
Steven Soderberghin elokuvan kaksi peruskuviota ovat seksi ja valheet. Kolmannen kuvion muodostavat videonauhat, joiden kanssa Graham alkaa pelata Millaneyn asunnossa. Grahamin tarkoituksena on auttaa Johnia ja Annia. Hän uskoo murtavansa videonauhoilla seksuaaliset esteet ja aviolliset valheet. Graham on itse impotentti ja hän kuvaa pakkomielteen omaisesti naisten keskusteluja seksielämästä.
Seksiä, valheita ja videonauhaa on hyvin kirjoitettu, taiten ohjattu ja kuvattu, sivistynyt amerikkalainen independent-elokuva. Hetkittäin mieleen ponnahtaa ajatus, että Steven Soderbergh on katsonut tarkasti Ingmar Bergmanin elokuvia, mutta hän ei ole jäänyt ruotsalaismestarin vangiksi. Soderberg kehittelee vilpittömästi omaäänisiä, raikkaita ja tuoreita tuokiokuvia kohta kolmikymppisten, koulutettujen amerikkalaisten elämästä. Kuvien ohella sanat ovat elokuvan vahva perusrunko.
Kirjoitin elokuvasta ensi-illan aikoihin: "Heti on todettava, että Soderberghin elokuva on lupaava ja tyylikäs suoritus. Mutta siinäkö kaikki?" Nyt yli kahdenkymmen vuoden jälkeen en enää ole yhtä kyselevä, vaan Soderberghin todellinen auteuer-elokuva on terapeuttisesti erittäin myönteinen kokemus. Nykyisenä pornoistuneena aikakautena Steven Soderbergh elokuva todistaa, että seksiä ei tarvitse kuvata mekaanisena ja teknisenä suorituksena, vaan ihmissuhteiden rikkaana käyttövoimana.
Ja muistettakoon, että Soderberghin videonauhakuviot olivat 1980-luvun lopulla varoittava esimerkki yhä yleistyvästä privaatin murtamisesta. VHS-kasetit ovat jo historiaa, mutta netin yksityisaisoiden esittelyt ja kännykkäkameroiden napsautukset kertovat yksilön yksityisyyden olevan silkkaa julkisuuspintaa.
====================================================================================================
Seksiä, valheita ja videonauhaa on Atlantassa syntyneen ja Lousianassa varttuneen Steven Soderberghin pieni esikoishelmi, riippumattoman tuotannon mestariteos, jota ei voi sivuuttaa 1980-luvun yhtenä keskeisenä amerikkalaisena filmipuheenvuorona. Siinä vilahtavat Soderberghin "elokuvallisten yliopistojen" muistot, sillä hän kuvasi 13-vuotiaana Super-8 -kameralla harrastefilmejä ja työskenteli aikuistuttuaan leikkaajana NBC-yhtiön tv-ohjelmissa. Hän toteutti myös musiikkidokumentteja ja ohjasi mainospaloja.
Seksiä, valheita ja videonauhaa kirjoitettiin tiettävästi kahdeksassa päivässä. Elokuva kuvattiin viidessä viikossa. Budjetti oli vaatimattomat 1,2 miljoonaa dollaria. Eivätkä elokuvan näyttelijät olleet vielä kovin tunnettuja. Silti Steven Soderberghin esikoisteoksesta tuli hyvä kaupallinen menestys. Cannesin elokuva festivaalien pääpalkinto oli tietenkin avain suosioon. Sen muuten ojensi 26-vuotiaalle ohjaajatulokkaalle juryn saksalainen puheenjohtaja Wim Wenders, jonka pääteos Berliinin taivaan alla oli tullut vuotta aikaisemmin ensi-iltaan.

HÄRMÄSTÄ POIKIA KAKSI *

2012-02-22T14:03:00.000+02:00

Viime viikolla teatteriohjelmistoon tullut kotimainen elokuva palaa puukkojunkkariaikaan. J P Siilin (s. 1964) uusi ohjaustyö Härmä on aiheeltaan historiallinen. Eletään 1800-luvun Etelä-Pohjanmaalla. Kaksi veljestä kamppailee talosta ja naisesta. Välitalon veljeksiä esittävät Mikko Leppilampi ja Lauri Tilkanen. Paljon käytetty Pamela Tola on Aino Kantolan roolissa. Välitalon vanhaa isäntää ja emäntää näyttelevät Esko Salminen ja Lena Meriläinen. Siili on kirjoittanut elokuvan tarinan. Ohjauksessaan hän on pyrkinyt vauhdikkaaseen toimintamenoon, joten ei olisi ihme, jos parrat ja peruukit irtoaisivat näyttelijöiltä taistelun tuoksinassa.
Pohjanmaa on ollut kotimaisen elokuvan suosittu kuvausmaakunta. Viimeisimmässä Vares-elokuvassa turkulainen yksityisetsivä matkustaa rikosjahtiin Pohjanmaalle. Antti Tuurin "Pohjanmaa"-romaanista tehtiin Pekka Parikan toimesta vahva elokuva 1980-luvulla. Muistettakoon vielä, että Siilin elokuvan nimi viittaa 1950-luvun alun historialliseen elokuvaan Härmästä poikia kymmenen, jossa Tauno Palo näytteli.
==========================================================================================
J P Siili on tehnyt parinkymmenen vuoden aikana lukuisia elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Hän valmistui Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalta. Siili pääsi ohjaamaan 1990-luvun alussa tv-elokuvia, kun Fantasia-Filmi ja Ylen Kotikatsomo ryhtyivät yhteistyöhön. Pekka Valkeejärven näyttelemä Marskinristi valmistui 1993. Aineistoltaan ehkä liiankin runsas elokuva käsitteli kriittisesti sotahulluutta. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut Kotikatsomon tv-elokuva Ruuvimies tarkasteli isän ja pojan välistä suhdetta ruuvialan tukkukaupassa. Edesmenneen Reko Lundánin kirjoittama Viola (1997) oli kesäinen rakkaustarina.
Suuri yleisö muistaa J P Siilin 2000-luvun MTV3- tv-sarjasta Benner & Benner (2001-2002) ja kosiskelevasta kohuelokuvasta Hymypoika (2003). Teatterielokuva Hymypoika oli mahalasku Siilin uralla. Nyt Siili yrittää palata menestyksen kulmaan Härmä-elokuvalla. Tätäkin elokuvaa vaivaa kaupallinen laskelmointi ja totetuksen pinnallisuus.
Esko Välitalo edustaa Pohjanmaan puukkojunkkareita. Välitalon miesten sisällä pyörii iso pyörä, mutta saa sitten nähdä, mihin suuntaan se temmpautuu vai pysyykö kiivasluonteinen Esko hallitsemaan mielensä. Välitalon talo ja tila on tulevassa perinnönjaosssa menossa Eskolle, mutta kunniallinen nuorempi veli Matti olisi paras valinta sukutilan jatkajaksi.
Matti rakastaa talollisen tyttöä Aino Kantolaa, mutta parin kihlaus on haluttu pitää salassa. Ajan juridisen käytännön mukaan vanhempi veli on edunsaaja perinnönjaossa, mutta vanha isäntä päättää toisin testamentisaan. Siitä sitten kamppailemaan tilasta ja vähän Ainostakin. Pian veljekset ovat kuin ilvekset toistensa kimpussa.
Härmä on juoneltaan yksinkertainen elokuva. Veljeskuvauksena se on sovinnainen ja kliseinen. Leppilampi ja Tilkanen touhuavat minkä ehtivät, mutta roolit jäävät puolitiehen. Pamela Tola ei sovi 1800-luvun historialliseen elokuvaan, ei niin muodoin Kotikadun Lena Meriläinen. Tolan "luonneosaan" kuuluu oikeastaan vain jatkuva pussaaminen. Meriläinen seisoo lähes puhumatta kameran edessä. Esko Salminen on jykevä Välitalon sokeana vanhana isäntänä.
Härmä on niin kehno elokuva, että joutuu jälleen kysymään, miksi se on tehty ja mihin sillä pyritään? Eivätkö rahan jakajat enää osaa lukea käsikirjoituksia. J P Siilin elokuvan käsikirjoitus on ilmeisesti jäänyt pelkäksi synopsikseksi.

Ajankohtainen kommentti

Vapaa toimittaja Johanna Vehkoo on kiinnittänyt osuvasti huomiota näihin Ylen nykyisiin ongelmiin. Hän kirjoittaa alkuvuoden Journalistissa terävästi. Vehkoo viittaa ensin Radio Mafian vuosien takaiseen kuoppaamiseen ja nykyisen YleX:n älyvapaaseen ohjelmatarjontaan: "Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen totesi taannoin paneelikeskustelussa, että alle 35-vuotiaat naiset ovat Ylelle ongelma. Heitä ei kuulemma tavoiteta. Ei ihme, jos heitä ajatellaan alle 35-vuotiaina naisina."
Johanna Vehkoo ja kuten monet meistä ihmettelevät tätä kohderyhmäajattelua. Sitä harjoitetaan joka puolella mediassa. Itse asiassa katsojatutkimuksia ja eri kanavien ohjelmien katsojamääriä seuraava ja tilastoiva Finnpanel nojaa kohderyhmäajatteluun.
Jaottelu ikään ja sukupuoleen alkaa vaikuttaa nykyaikana esihistorialliselta. Siksi kannattaa edelleen muistaa, että vain laadukkailla ohjelmilla niin radiossa kuin televisiossa on merkitystä. Ja uskon kuten Vehkoo, että tällä saattaa olla yhä enemmän merkitystä tulevaisuudessa, kun television ja radion tarjontakenttä jakutuu yhä lukuisimpiin toimijoihin. Kun tähän lisätään sosiaalinen media ja netin viihdetarjonta, yksityinen tv- tai radiokanava voi erottua pelkästään hyvillä ja laadukkailla ohjelmilla.
==========================================================================================
Johanna Vehkoon päättelyssä on järkeä: "Ylen ongelma on, että sen pitää tarjota jokaiselle jotakin ja se luulee, että suurin osa kuluttaa kulttuurinsa yhä valtavirrassa. Yhä useampi jää tavoittamatta, kun yleisöt pirstaloituvat ja valtavirta menettää merkitystään."
Vehkoo lisää, että Yle on jo pilannut radionsa. Vähän alan tulla samoihin ajatuksiin kuunnellessani vuodenvaihteen jälkeen "uusille urille" petrattua Yle Radio 1:tä, jonka ohjelmatarjonnassa viihteellisyys on lisääntynyt. Ja eikö esimerkiksi Pekka Haaviston hype, vaikka se laantuikin, todistanut aivan uudenlaisen tavan lähettää viestejä, esittää mielipiteitä ja käydä keskustelua. Se ei ollut valtalehdistö tai eduskunnan Yleisradio, vaan sosiaalinen media kaikkine myönteisine ja vähän kielteisinekin ilmiöineen.

P.S. Olen suhtautunut penseästi valkokankaat nykysin täyttäviin 3D-elokuviin. Nyt tärähti. Katsoin viime viikolla Helsingin ohjelmistoon tulleen Hugon, jonka Martin Scorsese tarjoilee meille 3D-elokuvana. Se on Scorsesen ehdoton mestariteos, kunnianosoitus elokuvan varhaisille pioneereille, etenkin kertomuselokuvan perustajalle, ranskalaiselle Georges Méliésille (1861-1938).
Vuonna 1902 valmistuneen mielikuvituksellisen Matka kuuhun -elokuvan tekijänä tunnettu Méliés syntyy eloon Ben Kingsleyn hahmossa. Loisteliaana studiotuotantona tehty Hugo tapahtuu Pariisin rautatieasemalla. Hugo on asemalla asuva poika, joka hoitaa kelloja ja riippuu kerran viisareissa kuin koomikko Harold Lloyd 1920-luvun amerikkalaisessa mykkäfilmissä. Scorsesella on ollut tukenaan huippuryhmä - Robert Richardson kuvaajana, Dante Ferretti lavastajana, Sandy Powell puvustajana ja "ikuinen yhteistyökumppani" Thelma Schoonmaker leikkaajana. Eipä voisi enää kuvitella nautinnollisempaa uutuuselokuvaa lumisen talven keskelle.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 123

2012-02-18T19:35:00.000+02:00

Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (Saturday Night and Sunday Morning, Britannia 1960), ohjaus: Karel Reisz, käsikirjoitus: Alan Sillitoe - omasta romaanistaan, kuvaus: Freddie Francis, musiikki: Johnny Dankworth, leikkaus: Set Holt, pääosissa: Albert Finney (Arthur Seaton), Shirley Anne Field (Doreen),Rachel Roberts (Brenda), Hylda Baker (Täti Ada), Norman Rosisngton (Bert). Tuotanto: Harry Saltzman/Tony Richardson/Woodfall.
Kelpuutan sarjaani neljä Kolmostelevision 1980-luvun lopulla esittämää elokuvaa - niistä edelliset olivat Bolweiser, Valkoinen hehku ja Laulavat sadepisarat. Neljäs on englantilaisen uuden elokuvan merkkiteos Lauantai-illasta sunnnuntaiaamuun. Kuten aikaisemmin on tullut todettua Kolmostelevisio oli jotakin uutta, jotakin innostavaa suomalaisessa tv-maailmassa. Se ajettiin alas 1990-luvun alkupuolella ja sulautettiin MTV3:n yhteyteen. Samalla loppui merkittävien ja monipuolisten laatuelokuvien esittäminen kaupallisessa televisiossa.
Jonkinlainen uusi tuulahdus tapahtui vielä 1990-luvun loppupuolella, kun Nelonen aloitti toisena valtakunnallisena kaupallisena tv-kanavana. Ohjelmistopolitiikka oli alkuvaiheessa jopa kunnianhimoista, verrattuna nykyiseen löysäilevään "viihde on hyväksi" -tyyliin. Nelosen elokuvaohjelmistossa erottuivat amerikkalaiset indie-elokuvat ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilta poimitut tärpit. Tämä linja murtui 2000-luvun alussa ja Nelosesta tuli pelkkä tavallinen kaupallinen tv-kanava, joka esittää sitä mitä niin sanottu "luultu suuri yleisö" haluaa.
=====================================================================================================
Karel Reiszin toinen ohjaustyö Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun esitettiin Kolmostelevision sunnuntai-illan elokuvana 8. 10. 1989. Elokuva oli saanut teatteri-ensi-illan Suomessa heti 1960-luvun alussa. Elokuva toi jotakin uutta englantilaiseen tuotantoon - kaikesta arkirealismistaan huolimatta. Radikalismi ja eräänlainen nuori viha ilmenivät 1950-luvun loppupuolella englantilaisessa kirjallisuudessa ja teatterissa. Elokuvassa syntyi Free Cinema -liike, jonka tarkoituksena oli uudistaa englantilaista elokuvaa perinteisen dokumenttifilmin hengessä. Tshekkoslovakiassa vuonna 1926 syntynyt Karel Reisz oli mukana liikkeessä. Hän oli tullut kahdentoistaikäisenä Englantiin. Hän opiskeli kemiaa Cambridgessä ja perusti elokuvalehti Sequencen. Lehteä oli tekemässä myös Intiassa syntynyt skotti Lindsay Anderson (1923-1994), joka tunnetaan John Ford -kirjastaan ja 1960-, 1970- ja 1980-lukujen elokuvista Miehen mitta, ...Jos, O Lucky Man, Britannia Hospital ja Elokuun valaat.
Karel Reiszin esikoisteos, dokumenttifilmi We Are the Lambeth Boys (1958) toi työväenluokan kuvauksen englantilaiseen elokuvaan, joka oli ollut melko konservatiivistä. Elokuva oli Free Cinema -liikkeen edustavimpia saavutuksia, mutta liike hiipui vähitellen ja sen todellinen vaikutus näkyi 1960-luvulla brittitelevisiossa. Liikkeen aktivisteja oli myös Tony Richardson (1928-1991), joka ohjasi ensimmäisinä näytelmäelokuvinaan muun muassa Nuoren vihan (1959), Kun hymy hyytyy -satiirin (1960) ja Hunajan maun (1961). Richardsonkin siirtyi Yhdysvaltoihin (elokuvia mm. Rakastettu - kaivattu, Herkkä tasapaino, Raja). Richardsonin testamentti oli armeijakuvaus, postuumina levitetty Sininen taivas (1994), jossa näyttelivät Tommy Lee Jones ja Jessica Lange.
Karel Reisz ohjasi kaksi vuotta esikoisteoksensa jälkeen ensimmäisen näytelmäelokuvansa Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun, joka oli selkeä harppaus eteenpäin Free Cinema -liikkeen dokumentarismista. Reisz kuvaa jälleen englantilaisen työväenluokan todellisuutta. Elokuva perustuu nuoren kirjailijan Alan Sillitoen kehuttuun romaaniin. Elokuvan ainekset ovat esillä romaanissa, mutta Reisz pystyi sovittamaan kirjalliset lataukset herkästi kupruilevaan elokuvalliseen muotoon.
Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun-elokuvan suuri merkitys oli myös nuoren Albert Finneyn tulo valkokankaalle. Kannattaa muistaa, että 1960-luvun uuden englantilaisen elokuvan vahvuuksia olivat vahva tarina, henkilöohjaus ja näyttelijätyö. Romaanitausta oli yleinen, ja uusia englantilainen elokuva poikkesikin Ranskan uuden aallon ohjaajien vaalimista periaatteista. Kärjistäen voi sanoa, että ranskalaiset eivät piitanneet niinkään käsikirjoituksesta, vaan luottivat spontaaniin elokuvalliseen ilmaisuun, kun taas englantilaiset olivat enemmän "sosiologeja", jotka kartoittivat elokuvan keinoin yhteiskuntansa todellisuutta.
Karel Reiszin lisäksi 1960-luvun uusi englantilainen elokuva tuotti lukuisia nuoria ohjaajia ja näyttelijöitä. Ohjaajia olivat muun muassa mainitun Lindsay Anderson ja Tony Richardsonin ohella John Schlesinger, John Boorman, Jack Clayton (aloitti 1950-luvun lopulla), Richard Lester, Clive Donner (aloitti 1950-luvun lopulla), Sidney J. Furie (aloitti 1950-luvun lopulla).
Lukuisia uusi näyttelijöitä tuli alalle. Heitä olivat muun muassa pitkän ja aika ansiokkaan uran tehneen Albert Finneyn lisäksi David Warner, Terence Stamp, Malcolm McDowell, Julie Christie, Vanessa Redgrave, Lynn Redgrave, Alan Bates, Michael Caine. Huomionarvoista oli, että moni nuorista englantilaisnäyttelijöistä siirtyi myöhemmin Hollywood-elokuvaan.
=====================================================================================================

Lauantai-illasta sunnuntaiamuun otettiin aikanaan vastaan Britannian elokuvan vastauksena Ranskan uudelle aallolle. Karel Reisz kuvasi Alan Sillitoen karkeaksi sanotun romaanin pohjalta nottinghamilaisen tehtaan työläistä Arthur Seatonia, jolla on kotihuolia. Tempperamenttinen Arthur etsii uudenlaista hupia vapaa-ajallaan. Hän tutustuu naimisissa olevaan naiseen. Aikansa mesottuaan Arthur tajuaa, että hänen täytyy rauhoittua ja pysytellä omissa tutuissa ympyröissään.
Reisz kohottaa päähenkilönsä englantilaisen elokuvan uudenlaiseksi antisankarityypiksi, jossa näkyvät niin luokkayhteiskunnan merkit kuin halu rikkoa omat työväenluokkaiset lähtökohdat. Elokuvaa alettiin kutsua provinssiaalisuuden tyyppiesimerkiksi. Reisz hylkäsi englantilaisille ominaisen pidättyväisyyden seksiin. Se oli 1960-luvun alussa jotakin ainutlaatuista, mutta vuosien saatossa vaikutelma on himmentynyt, ehkä siistä syystä, että tapahtumat rajattiin tiettyyn aikaan ja paikkaan. Ajankohdan historiallisena dokumenttina Reiszin teos on toki tärkeä.
Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun on energinen, osittain hurja ja osittain hillitty työläismelodraama. Elokuvassa on teräviä huomioita 1960-luvun vaihteen nottinghamilaisesta elämästä ja osuvaa arkipäivän komiikkaa. Albert Finneyn suoritus on elokuvan kantava voima - hän on kuin James Dean tai Marlon Brando olivat 1950-luvun amerikkalaisissa kapinalliselokuvissa. Tulevan mestarikuvaajan Freddie Francisin mustavalkoinen kameratyö on vuosikymmenen komeimpia suorituksia englantilaisessa elokuvassa.
Karel Reisz ohjasi vielä kolme elokuvaa Englannissa. Ne ovat The Night Must Fall (1964), Morgan - toivoton tapaus (1966), joka sivusi Carnaby Streetin muotitrendejä ja Isadora (1968), jossa Vanessa Redgrave loistaa tanssija Isadora Duncanina. Kuusi vuotta myöhemmin Reisz ohjasi Hollywoodissa hohdokkaan "dostojevskilaisen" uhkapelidraaman Piru pakassa, jossa näyttelevät Kummisedän Sonyn-roolin tehnyt James Caan.
Jeremy Ironsin ja Meryl Streepin upeasti näyttelemä Ranskalaisen luutnantin nainen (1981) oli Reiszin hieno paluu englantilaiseen aiheeseen ja menenetyn rakkauden teemaan. Reiszin seuraava elokuva Sweet Dreams (1985) päivittää kantrilaulaja Patsy Clinen tarinan, pääosassa Jessica Lange. Vuonna 1990 Reisz ohjasi Arthur Millerin käsikirjoituksen pohjalta pikkukaupungin korruptiota kuvaavan trillerin Kaikki voittavat, jossa näyttelivät Nick Nolte ja Debra Winger. Kriitikko Ben Feisenburgin mukaan elokuvalla ei ollut mitään mahdollisuuksia kassoilla ja arvostelijoiden suhtautuminen oli penseää. Elokuva olikin todellinen floppi Reiszin uralla ja hän maksoi siitä kovan hinnan. Myöhemmin Reisz ei saanut enää Hollywood-koneistossa ohjausmahdollisuuksia, mutta hän keskittyikin vuosina 1991-2001 teatteriin. Reisz ohjasi Samuel Beckettin ja Harold Pinterin näytelmiä Lontoossa, Pariisissa ja Dublinissa. Reisz ohjasi 2001 jakson Channel 4 -tv-kanavan kuuluisaan sarjaan Beckett On Film. Kriitioiden mukaan Reisz löysi kosketuksen Samuel Beckettin musikaaliseen kieleeen.
Juutalaisena pakolaisena 1930-luvun lopulla Englantiin päässyt Karel Reisz kuoli marraskuussa vuonna 2002. Hän oli British Film-Instituten aktiivi toimija, jos hänen tuotannostaan vain muutama elokuva jää elämään (Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun, Piru pakassa, Ranskalaisen luutnantin nainen, Sweet Dreams ainakin säilyvät), niin vieläkin elokuvaopiskelijat tutkivat Reiszin 1953 kirjoittamaa kirjaa "The Technique of Film Editing". The Guardianiin 28.11. 2002 laatimassaan muistokirjoituksessa kriitikko ja lukuisten elokuvakirjojen tekijä Tom Milne kutsuu Karel Reiszin harvinaisen vaatimattomaksi ja syrjään vetätyneeksi mieheksi, jonka elokuvissa näkyi kunnianhimo, älykkyys, taito ja nöyrä laadukkuus. Milnen mielestä esimerkiksi Patsy Clinen elämäntarinan kertova Sweet Dreams on turhan aliarvioitu.
　

POLIITTISTA VAALIPELIÄ AMERIKASSA * * * *

2012-02-15T18:42:00.000+02:00

Vahvan aseman näyttelijänä, ohjaajana ja tuottajana Hollywoodissa saavuttanut George Clooney vakuuttaa jälleen. Hän tarkastelee presidentinvaalien esivaalikamppailua demokraattisessa puolueessa. Vallan kääntöpuoli saa elokuvana bonusta parhaillaan käytävistä esivaaleista Yhdysvalloissa ja tietenkin myös presidentti Barack Obaman kansakunnan tilaa peilanneesta vuosipuheestaan, joka tapahtui USA:n kongressin edessä. Poliittisena ja hyvin demokraattisena elokuvana Clooneyn ohjaustyö liittyy vahvasti perinteeseen, etenkin 1970-luvun amerikkalaisiin elokuviin, joissa politiikka ja siihen liittyvät erilaiset ilmiöt olivat esillä. Mainitsen vain muutaman, Donald Ritchien Valtapelin, Robert Altmanin Nashvillen ja Martin Scorsesen Taksikuskin. Miksi Taksikuski? Siinähän Robert De Niron päähenkilö Travis Bickle ihastuu vaalitoimiston työntekijään (Cybill Shephard).
Vallan kääntöpuoli (The Ides of March, USA 2011) alkaa ja loppuu kohtauksilla, joissa kampanjatoimiston harjoittelijätyttö kantaa virvokkeita paikalle. Hän on alussa Evan Rachel Woodin esittämä kaunis parikymppinen Molly Steams, joka on saanut työpaikan ilmeisesti poliitiikkoisänsä kautta. Tällä nuorella naisella on hyvin tärkeä osa elokuvan dramaattisessa tarinassa. Niin demokraattinen vaalitoimiston lehdistöpäällikkö Stephen Meyers (Ryan Gosling) kuin itse liberaali ehdokas, kuvernööri Mike Morris (George Clooney) kytkeytyvät Racheliin eri tavoilla. Nuoren naisen kohtalo saa elokuvassa järkyttävät sävyt.
Obama käsitteli vuosipuheessan Yhdysvalloissa vallitsevaa taloudellista epäoikeudenmukaisuutta. Presidentin mielestä ei ole oikein, että todella rikkaat amerikkalaiset nauttivat runsaista veronkevennyksistä ja verovähennyksistä. Obama muistutti, että samaan aikaan liian monet kansalaiset elävät kipurajalla, kamppailevat joka päivä köyhyyden ja työttömyyden kurimuksessa. Puheen jälkeen Obaman sanottiin synnyttäneen "luokkasodan".
George Clooneyn elokuva on painotuksiltaan hyvin ajankohtainen. Vaikka se keskittyy demokraattien esivaalikampanjaan, niin parhaillaan Yhdysvalloissa on menossa toisen valtapuolueen, republikaanien presesidenttipeli. Esivaalikampanjaa käydään eri osavaltioissa. Maltillisena pidetty Mitt Romney on näyttänyt pääsevän ensimmäisenä kisassa maaliin, mutta viime viikolla hän sai varteenotettavan haastajan, kun altavastaajana aikaisemmin esiintynyt Rick Santorum voitti pelin kolmessa osavaltiossa - Minnesotassa, Missourissa ja Coloradossa. Demokraattien tuleva itseoikeutettu ehdokas on tietenkin istuva presidentti Barack Obama.
Vallan kääntöpuoli kurkistaa jännittävästi demokraattien esivaalikampajan kulissien taakse. Elokuvan keskeisessä poliittisessa kohtauksessa kuvernööri Morris puhuu Ohiossa suorasti ja rohkeasti linjastaan USA:n suuren lipun edessä. Hän muistuttaa hiukan samoista asioista kuin Obama, sanoo olevansa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolella. Morris ei hyväksy sortoa tai uskonnollista fundamentalismia, mutta hän esittää myös korjausehdotuksia. Morrisin mukaan Amerikka on saatava jälleen amerikkalaisille. Riippuvuus esimerkiksi Lähi-Idän maiden öljystä täytyy murtaa. USA:n maanteille täytyy saada uusi autokanta, joka on energialtaan ekologinen.
Esivaalikampanjan kudokseen on liitetty lukuisia elokuvaa syventäviä ja laajentavia ominaisuuksia. Sekä tietysti hyvin kirjoitettua ja ohjattua yksilödraamaa. Clooney heittäytyy valtapelin syövereihin ja vallan viehätyksen psykologisiin pontimiin. Hän osoittaa, miten idealismi muuttuu nopeasti kyynisyydeksi ja lojaalisuus voidaan pettää (Goslingin esittämä lehdistöpäällikkö) tai miten asetetun päämäärän saavuttamiseksi tarkoitus pyhittää keinot (kuvernööri Morrisin tapa pelastautua mahdollisesta seksiskandaalista). Clooney käsittelee vielä median toimintatapoja. Toimittaja Ida Horowicz (Marisa Tomei) on solminut "tärkeitä poliittisia suhteita" saadakseen "skuuppeja", mutta on hän valmis uhraamaan ystävyyden noiden isojen uutisten tähden.
Alunperin näytelmään perustuvan Vallan kääntöpuolen sivuhenkilöistä kaikkein kiinnostavin on Philip Seymour Hoffmanin esittämä Morrisin kampanjapäällikkö Paul Zara. Hänen suuhunsa on kirjoitettu tuo vaatimus lojaalisuuden säilyttämisestä. Sillä se näyttäisi olevan kampanjoissakin ainoa rehellisyyden takaus, koska usein valtapeli muuttuu likaiseksi ja vallanjano tuhoaa ihmisen moraalin. Kampanjapäällikön hahmon kiinnostavuus on osittain Hoffmanin ansiota, sillä hän näyttelee sivuosansa suurenmoisesti.
Vallan kääntöpuoli vilisee muutenkin hyviä sivuosasuorituksia - kuten demokraattien toisen ehdokkaan kampanjapäällikköä tulkitseva Paul Giamatti. Eikä Clooneykaan petä, ei missään nimessä ja uusi kyky Ryan Gossling on todella sopiva päärooliin.

P.S. George Clooney on Helsingin ohjelmistossa parhaillaan esillä toisessakin elokuvassa. Se on Alexander Paynen hienosti, tasapainoisesti ja ihmisääniä herkästi kuuntelevassaThe Descendants -elokuvassa, joka tapahtuu Hawaijilla. Kaupunkiasuntojen lisäksi tutustutaan osavaltion kauniiseen luontoon. Elokuva on perhekuvaus, jossa Clooneyn esittämä juristi-isä joutuu ottamaan vastuun tyttöjensä kasvatuksesta, kun äiti makaa koomassa vesionnettomuuden jälkeen. Perheen salaisuudet alkavat paljastua ja työlleen omistautunut isä joutuu muuttamaan elämäntapansa. Sukulaisten tarpeet tulevat vahvasti pintaan, kun pitäisi myydä suvun omistamia isoja maa-alueita. Kaunis. kirkaslinjainen elokuva kunnioittaa suvaitsevaisuutta ja lopulta luontoa, jota ei pidä mennä uhraamaan taloudelliselle hyödylle. Clooney on elokuvasta Oscar-ehdokas.

Ajankohtainen kommentti

Ylessä yritetään saavuttaa pakkomielteenomaisesti nuoret katsojat ja kuulijat. Ylen radion puolella YleX:n ohjelmatarjonta ja juontajien tyyli on tekopirteää rämistelyä, joka ei poikkea kaupallisten radioasemien toiminnasta. Tämäkö on sitä älyvapaata radio-ohjelmaa, jolla tavoitetaan alle 25-vuotiaat kuulijat? Minusta kysymys on nuorten silkasta halventamisesta. Ja miksi kaikkia nuoria Suomessa kohdellaan kohderyhmä-ajattelussa klönttimassana, jossa kaikki ajattelevat, toimivat ja harrastavat samalla tavalla.
Vuodenvaihteen jälkeen Yle Puheen ohjelmastrategia muutettiin. Aikaisemmin kanava tarjosi älynystyröitäkin trimmaavia kriittisiä puheohjelmia tieteen ja kulttuurin alalta. Oli haastatteluja ja jopa kuunnelmia. Nyt Yle Puheelle yritetään hankkia kuuntelijoita urheilulla. Tiedetään, että jääkiekolla saadaan katsojia ja kuuntelijoita, mutta eikö urheilu olisi voitu jättää Radio Suomen kontolle. Enkä käsitä, miksi Yle Puheessa uusitaan äänellisesti aikaisemmin lähetettyjä tv-ohjelmia - kuten presidenttikisaa, Voimalaa, Jälkiviisaita, Arto Nybergejä jne. Se ei ilmeisesti maksa mitään, mutta eikö Yle voisi rahapulassa luopua joistakin tv- ja radiokanavista. Silloin Yle voisi keskittyä tosissaan julkisen palvelun tehtävään.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 122

2012-02-12T16:42:00.000+02:00

Amerikkalaisia Pariisissa (Moderns, USA 1988), ohjaus: Alan Rudolph, käsikirjoitus: Rudolph ja John Bradshaw, kuvaus: Toyomichi Kurita, kuvasuunnittelu: Steven Legler, musiikki: Mark Isham, pääosissa: Keith Carradine (Nick Hart), Wallace Shawn (Oiseau), John Lone (Bertram Stone), Linda Fiorerentino (Rachel), Geraldine Chaplin (Nathalie), Genevieve Bujold (Libby Valentin). Tuotanto: Alive Films/Nelson Enterntainment/Carolyn Pfeiffer ja David Blocker.

Rakkaus kuvataiteeseen syntyi lukioiässä Kajaanissa, Tehdaskadulla. Äitini opiskeli Ateneumissa kuvaamataidon opettajaksi, koska sota oli keskyttänyt hänen akateemisen uransa. Myöhemmin hän valmistui vielä taidehistorian maisteriksi. Oli selvää, että lapsuuden kodissani kirjahyllyt pullistelivat kuvataidetta käsitteleviä teoksia. Myös lukuisat taiteeseen liittyvät ulkomaiset julkaisut tulivat postin kautta Tehdaskadulle. Minä luin niitä ja kiinnostuin.
Löysin lukuisia taiteilijoita, jotka alkoivat vaikuttaa nuoreen mieleen - Beckmann, Mondrian, Magritte, Cezanne, Monet, Van Gogh, Modigiliani...Myöhemmin ihastuin Goyan tuotantoon. Siihen saattoi vaikuttaa Carlos Sauran elokuva, joka tuli meille ensi-iltaan vuonna 2000. Madridin matkan aikana olin myyty abstraktin taiteen suuren tekijän, Katalonian espanjalaisen Antoni Ta`piesiin (s. 1923) taiteelle. Hän muuten kuoli aivan äskettäin - viime maanantaina 6.2. 2012.
Itse on osannut piirtää, mutta kun äitini oli lukion viimeisillä luokilla opettajana hän antoi minulle kahdeksikon, koska olin maalannut koloristisesti kiinnostavia töitä. Värimaailma on kiinnostanut minua myöhemminkin - niin kuvataiteessa kuin elokuvassa.
Tultuani opiskelemaan Helsinkiin ja ryhdyttyäni kirjoittamaan elokuvakritiikkiä Uuteen Suomeen tutustuin ja ystävystyinkin nuoriin kuvataiteilijoihin - kuten Jorma Hautala, Perttu Näsänen, Raimo Reinikainen, Kari-Juhani Tolonen. Elokuva kiinnosti 1960-luvulla suomalaisia kuvataiteen lahjakkaita tekijöitä. He kävivät elokuva-arkiston näytännöissä. Ne olivat heille samalla tavalla muuan "elämän yliopisto" niin kuin meille elokuvan harrastajille. Alan Rudolphin Amerikkalaisia Pariisissa kiertyy Modiglianin ympärille. Totta on, että näin 1960-luvun vaihteessa hänestä kertovan ranskalaisen elokuvan Elin päivästä päivään -pääosassa Ranskan sodanjälkeisen ajan suosituin filminäyttelijä Gérard Philipe (1922-1959). Tämä 1950-luvun suuren ranskalaisohjaajan Jacques Beckerin (Älkää koskeko, Tunneli) taiteilijaelämäkerta satutti mielen ja sydämen. Muistan vieläkin loppukohtauksen, jossa taidekauppias (Lino Ventura) käy katsomassa, että Modigliani on todella kuollut. Kysymys oli Modiglianin teoksien arvon kaupallisesta noususta kuoleman jälkeen.
=====================================================================================================

Alan Rudolphin (s. 1943) elokuvan keskushenkilö on amerikkalainen taidemaalari Nick Hart, joka elää 1920-luvun Pariisissa. Hän ei ole kovin luova taiteilija, joten Hart elättää itsensä tekemällä kopioita suurten impressionistien teoksista. Samalla hän piirtää kuvia hyvän ystävänsä Oiseaun lehtikolumneihin. Nick Hart liikkuu ajan kuuluisuuksien Hemingwayn, Gertrude Steinin ja kumppanien piirissä.
Nick Hart saa tehtävän rikkaalta Nathalielta: Luo kopiot Cezannen, Matissen ja Modigliani tauluista. Hart ottaa tehtävän vastaan, mutta ensin hänen täytyy konsultoida tukijaansa taidekauppias Libby Velentinia ja ystäväänsä Bertram Stonea.
Stonella on varallisuutta ja hänen naisensa Rachel saatta tuntea vetoa Nick Hartia kohtaan.
Rudolphin elokuvan lukuisat henkilöt elävät taiteen, seksin ja huvittelun Pariisissa, kahviloiden ja katujen kaksikymmenluvun ilmapiirissä, josta on muodostunut myytti. Rudolph halusi katsoa myytin taakse. Se on elokuvan lähtökohta ja merkitys. Ja niin myös todellisten, eläneiden henkilöiden omaperäinen esittely. Henkilögalleria pysyy koko ajan Rudolphin tasapainoisessa käsittelyssä.
Kirjoitin arvostelussani 21.7. 1989, että Amerikkalaisia Pariisissa on huikea kuvaus suuresta taiteesta, siihen kykenemättömistä ihmisistä - intohimoista, odotuksista ja väärennöksistä. Nick Hart on taiteilija, joka ei koskaan pysty luomaan esikuviensa kaltaisia teoksia, mutta hän pystyy jäljentämään. Häntä kiehtoo enemmän 1920-luvun Pariisin ilmapiiri, kahviloiden pulssi, ystävien huokaukset ja tietenkin Rachelin kauneus. Rachelin tavattuaan Nick Hart joutuu punnitsemaan menneisyyttään ja tekemään mahdollisia uusia valintoja.
Amerikkalaisia Pariisissa on elokuva ihmisistä, joiden mielet ovat koko ajan liikkeessä. Alan Rudolph näyttää vuoden 1926 Pariisin urbaanina ympäristönä, joka on muutoksessa. Jokin aikakausi päättyy ja toinen on alkamassa. Miten hienosti Rudolph luonnehtii ihmisiä, jotka ovat sitä tietämättään käännekohdassa. On jäätävä aloilleen, rauhoituttava, sopeuduttava tai lähdettävä pois kaupungista.
Kirjoitin, että elokuvan Pariisi on Alan Rudolphin Pariisi, joka hengittää ikuisessa valojen ja varjojen hehkussa. Ohjaajan kuvaamat tunnetutkaan henkilöt (mm. Hemingway) eivät vastaa täysin saamaamme kuvaa heistä, mutta Alan Rudolph käyttääkin heitä juonen dramaattisena tehokeinona. Voisi ajatella, että he nousevat menneisyden haudoista puhumaan 1980-luvun lopun katsojille. Ehkä he siunaavat omalla tavallaan valkokankaalle luodun Pariisin-maiseman.
Alan Rudolph kuvaa Pariisin-maiseman loistokkaasti tukeutumalla oivallisesti valittuihin näyttelijöihin, lavastusten huimaan puhuttelevuuteen ja musiikin käytön hienoon soitantoon. Ja kaiken yllä leijuu modernin kuvataiteen henki, jonka vain - niin kirjoitin - vakavasti taiteeseen suhtautuva elokuvaohjaaja pystyy vangitsemaan kuviinsa. Rudolph on sellainen.
=====================================================================================================
Aloitin elokuvakriitikon urani 1960-luvun alussa Kainuun Sanomissa. Sieltä soitettiin minulle alkusyksyllä 1990. Perustamamme elokuvakerho Kate-Kino täytti 30 vuotta. Haastattelivat minua, erästä kerhon perustajajäsentä. Halusivat kuulla, mitkä 1980-luvun ensi-iltaleokuvat ovat rakkaimpia, parhaimpia. Kangertelematta vastasin: Wim Wendersin Berliinin taivaan alla ja Alan Rudolphin Amerikkalaisia Pariisissa. Nyt voin hyvin mielin vahvistaa antamani lausunnon: Kyllä ne ovat edelleen listani kärjessä, vaikka sinne on työntynyt muitakin upeita 1980-luvun elokuvateoksia.

- Omistettu Daisylle (1917-2007), äitini muistolle -

MICHAEL FASSBENDER SEKSIN PAULOISSA * * *

2012-02-08T20:47:00.000+02:00

Tämän hetken kohuttu irlantilaisnäyttelijä Michael Fassbender näyttelee vaativan pääosan Shamessa, vuoden ensimmäisessä todella kiinnostavassa uutuuselokuvassa. Ohjaaja on kuva- ja videotaiteilijana aloittanut Steve McQueen (s. 1969), irlantilaislähtöinen tekijä, jonka esikoislelokuva Hunger (2008) kuvasi IRA:n soturia. McQueen oli myös pääosassa tässä konkreettiseksi ja fyysiseksi sanotussa elokuvassa, joka taustaa 1981 kuolleen IRA-taistelijan Bobby Sandsin elämään.
Shame on uusi aluevaltaus Steve McQueenin uralla, mutta ei se oikein vakuuta. Saarivaltakunnasta on siirrytty New Yorkiin. Michael Fassbender on menestyvä juppi Brandon, joka työskentelee isossa toimistossa. Steve McQueen jättää yksilöimättä Brandonin henkilöä tarkemmin. Tuskin pääsemme näkemään, mitä hän työkseen tekee ja mistä tulee, mikä on miehen koulutus, sillä elokuva keskittyy pelkästään vapaa-ajan rientoihin. Heti kohta näemme, että Brandon nauttii seksistä, on riippuvainen seksistä.
Steve McQueenin elokuva on tunteenomaisia kouraisuja välttävä, lähes raaka, jopa mekaaninen kertomus keski-ikää lähetsyvästä hyvin toimeentulevasta sinkkumiehestä, joka ottaa sen jonka haluaa. Hän ottaa naiset, koska hän haluaa viettää vapaa-aikansa seksin pauloissa. Seksi on Brandonille elämän suola, mutta vähitellen McQueen paljastaa, että se on myös miehisen valtapelin kaasupoljin.
Shame olisi aika yksitoikkoinen elokuva, jos Steve McQueen pyörittäisi Brandonia pelkästään vapaa-ajan ja naisten parissa. Elokuvan lievä ansio johtuu siitä, että McQueen tuo draamakerrontaan säröjä ja ristiriitaisuuksia. Brandonin siskon (Carey Mulligan) ilmestyessä "näyttämölle". Sisko Sissy on laulaja, joka tulkitsee tärkeässä kohtauksessa tutun kappaleen "New York, New York". Tuon hetken jälkeen Brandonin elämä voisi muuttua, mutta veljestään riippuvainen Sissy nostaakin pintaan lapsuuden traumat.
Steve McQueen elokuvan nimi Shame ei sittenkään ole kuin nimi. Poliittisessa Hunger-elokuvassa tunnettiin tiettävästi häpeää väkivallan käytöstä. Toisaalta Bobby Sands protestoi vankilassa vallankäyttäjiä ja brittivaltaa vastaan ryhtymällä nälkälakkoon, joka lopulta muodostui hänen kohtalokseen. Shamessa Brandon alkaa pohtia omaa nautinnollista ja egoistista elämäntapaansa. Peilikuva paljastaa miehen, joka alkaa pyristellä irti pornosta ja seksiakteista. Siskon merkitys on erittäin suuri Brandonin elämän käännekohdassa, joka johtaa joko uuteen tai tuhoon. Ei, ei tiettyihin rutiineihin tottunut ihminen niin vain muutu.
Shamen visuaalinen ulkoasu on minimalistinen. Videotaiteilijan tausta näkyy Steve McQueenin kuvallisisissa sommitteluissa, joissa vältetään tietoisesti kaikkea runsautta tai intensiivisyyttä. Kamera ei juurikaan liiku, vaan McQueen suosii pysähtyneitä lähikuvia. Melkein kylmäkiskoisen visuaalisen ilmaisun takaa paljastuu silti newyorkilainen todellisuus, vapaa-ajan seksiluolien himmeä rivous, mutta myös suurkaupungin pauhu ja syke.
Steve McQueen käyttää New Yorkia niin arkkitehtoonisena kuin mentaalisena taustana. Kaupunki on ikään kuin jatkuvassa liikkeessä oleva "terapeutti", mutta myös kiihottava vapauden keidas, johon voi hukkua, mutta josta voi myös päästä pakoon. Kysymys on siitä, mitä ovia me avaamme tai pystymmekö sulkemaan sellaisia, jotka imaisevat yksilön tuhon tielle.
Shame ei anna lopullisia ratkaisuja. Se näyttää Brandonin tarinan kautta addiktiyksilön traagisen elämän kulun. Steve McQuenin kyynisen otteen tähden viimeinen sana jää katsojalle. Nykyisenä nettipornon valta-aikana McQueenin "puheenvuoro" on joka tapauksessa tervetullut - voisiko sanoa tervateullut terapiaistunto. Elokuvana se ei sittenkään ole niin merkittävä kuin kritiikissä joka puolella on annettu ymmärtää.

Ajankohtainen kommentti

Kotimainen elokuva ryntää elokuvateattereihin. Joulun aikaan saatiin valkokankaalle kolme ensi-iltaa. Tammikuun loppupuolen uutuuksia olivat Rat King ja Hulluna Saraan. Vuosaari-elokuvan lisäksi tässä kuussa kankaille luvattiin vielä uusi Risto Räppääjä -filmi, JP Siilin Härmä, joka sijoittuu 1800-luvun Eteläpohjanmaalle, ja Teppo Airaksisen räävittömäksi mainostettu komedia kaveriporukasta. On vielä tulossa Kulman pojat, jonka on sanottu sivuavan jalkapalloilija Jari Litmasen nuoruutta., Dokumenttielokuvia tuodaan myös ensi-iltaan. Lajille omistettu yhdestoista DocPoint-festivaali esitteli viime kuun lopulla uutta suomalaista dokumenttielokuvaa. Eikä muutama vuosi sitten olisi uskonut, että kotimaiset dokumentit pääsevät teatterilevikkiin ja DocPoint-filmit näytetään kolmessa teatterissa, Maximissa, Andorrassa ja Kino-Palatsissa. Kenelle kunnia kuuluu suomalaisen dokumenttifilmin edistämisestä. Se kuuluu Ylen TV2:n Dokumenttiprojektille. Nyt työn hedelmät näkyvät myös elokuvateattereiden kankailla.
Tietysti voi pohtia, onko liika tarjonta hyväksi kotimaiselle elokuvalle. Se on selvää, että kaikki teatteriin tulleet ensi-iltaelokuvat eivät pärjää katsojakilpailussa. Joku elokuva jää aina toisten jalkoihin, jos ensi-illat ovat elokuva per viikko. Tosin Suomen elokuvasäätiön tilasto tammikuun lopulta näytti, että Top 10:n listalta löytyi neljä kotimaista elokuvaa - Varasto, Rat King, lastenfilmi Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri sekä viime vuoden Le Havre. Nelikosta Taru Mäkelän mainio duunarikomedia, oikea napakka työn ja pääoman ristiriitaa kuvaava Varasto oli Suomen katsotuin elokuva listan ykköspaikalla. Nyt sen on nähnyt yli 140 000 katsojaa. Vuosaari lähti lupaavasti liikkeelle, sillä se keräsi viime viikonlopun aikana 12 000 katsojaa.
Petri Kotwican uusin ohjaustyö Rat King kuvaa peliriippuvuutta - tai oikeammin kaverin päätöstä lopettaa tietokonepelit. Kotwica kuten Louhimies ovat Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjan kasvatteja. Kotwican aikaisempi ohjaustyö Musta jää (2007) herätti kiinnostusta aihevalinnallaan ja tiukalla toteutuksellaan. Taas nuorisokomedia Hulluna Saraan ei kuulu valkokankaalle, Paria kohtausta ja lopun hautajaisia lukuunottamatta elokuvassa ei ole nimeksikään kantavia tai toimivia elementtejä. Miksi elokuva on tehty, mitä sillä tarkoitetaan? Nolotti katsoa elokuvaa, jonka käsikirjoitus on raakile ja ohjaus harjoitustyötasoa.
Palaan vielä Aku Louhimiehen loistavaan elokuvaan Vuosaari. Unohdin kehua viime viikon kritiikissäni lapsinäyttelijöitä. Louhimies on ohjannut heitä taiten. Se on kyky, jota moni ohjaaja ei osaa. Lapset ovat muutenkin elokuvassa tärkeässä osassa. Vieläkin ihmettelen, miksi koulukiusaaminen on niin yleistä Suomessa. Olen kuullut vastaavista tapauksista viime aikoina. Olemmeko me suomalaiset kiusaajia, jotka jatkamme ahdistelua koulun jälkeen myös työpaikoilla. Hävettää kuulla tällaisista tiedoista ja tutkimuksista.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 121

2012-02-05T02:43:00.001+02:00

Laulavat sadepisarat (Singing in the Rain, USA 1952), ohjaus: Gene Kelly ja Stanley Donen, käsikirjoitus: Adolph Green ja Betty Comden, pääosissa: Gene Kelly (Don Lockwood), Donald O´Connor (Cosmo Brown), Debbie Reynolds (Kathy Selden), Jean Hagen (Linda Lamont), Millard Mitchell (R.F. Simpson), Rita Moreno (Zelda Sanders) , Cyd Charisse (Vieraileva taiteilija). Tuotanto: Arthur Freed/M-G-M.

Teatteriohjelmiston suosikkeja maailmanlaajuisesti oli 1950-luvun alkupuolella kaikkien aikojen parhaimpiin musikaaleihin kuuluva Laulavat sadepisarat. Niin meilläkin. Stanley Donenin ja Gene Kellyn yhteistyönä ohjaama M-G-M - musikaali valloitti minut vasta televisioesityksinä. Huippu koettiin 9.4. 1989, kun Kolmostelevisio esitti elokuvan legendaarisessa sunnuntaiklassikkosarjassaan. Tajusin jälleen, että tällaista elokuvaa ei enää tehdä, sillä vaikka se on ajaton musikaali, niin sen suurenmoinen laulun ja tanssin, liikkeen ja värien huuma kuuluu 1950-luvulle, Hollywoodin unelmatehtaan kultakauden viimeisiin täyttymyksen vuosiin.
Musikaali oli 1930 luvulta aina 1950-luvulle muuan tärkeimmistä Hollywood-elokuvan lajeista. Se syntyi ja vakiintui äänielokuvan murroksen jälkeen. Al Jolson lauloi 1927 Mammyssa. Se oli alkukohta, mutta 1930-luvulla musikaali lähti todella lentoon. Voitiin puhua jopa ylituotannosta, kunnes Broadwaylta löydettiin "kurinpalauttaja", koreografi Busby Berkeley. Hän loi vuosina 1933-36 Warner Bros. yhtiössä liudan suurenmoisia musikaaleja - tähtinä Joan Blondell, Ruby Keller ja Dick Powell. "Gold Diggers" -sarjaa tuotettiin joka vuosi ja jokainen uusi elokuva sai näkyvyyttä ohjelmistossa.
Busby Berkeley (1895-1976) työskenteli näyttämöllä, jossa hän loihti kameralle huimat tanssinsa ja laulukohtauksensa. Hän työskenteli hyvin kaupallisessa elokuvalajissa, mutta oli täysiverinen kokeilija. Hän loi fantasioita, viihdyttäviä musikaalinumeroita, joiden häikäisevät kuviot ja liikkeet edustivat silkkaa eskapismia, todellisuuspakoa (tässä mielessä Berkeley erosi RKO-yhtiön Fred Astairesta, "tanssin kuninkaasta", joka halusi ilmentää inhimillisiä tunteita).
Busby Berkeley oli "vapaan mielen" ja "pulppuavan mielikuvituksen" taiteilija. Hänen "elämää suuremmat" musikaalinumeronsa upposivat lamakauden yleisöön. Berkeley ohjasi suuren luokan musikaaleja, joissa erottuivat toisaalta vulgaaritkin yksityiskohdat, mutta myös hienostuneet rytmilliset liikkeet. Vesielemntit ja vedessä puhkeavat kukka-asetelmat olivat Berkeleyn koreografian tavaramerkki. Hän täytti kuva-alan lukuisilla aistillisilla tanssijattarilla, joita ajan kriitikot saattoivat kutsua "naisellisen lihan kaleidoskoopeiksi".
=====================================================================================================
Laulavat sadepisarat on Hollywoodin kultakauden keskeisen musikaalituottajan Metro-Goldwyn-Meyerin elokuvia. MGM oli voimissaan musikaalituottajana etenkin 1940- ja 1950-luvuilla. Tärkeä tekijä oli tuottaja Arthur Freed, joka korosti aina ryhmätyön merkitystä. Hän etsi ja auttoi uusia ohjaajia. M-G-M antoi mahdollisuuden sellaisille huippukyvyille kuin Vincente Minnelli, Charles Walters, Gene Kelly ja Stanley Donen. He ohjasivat loistokkaita musiikkinumeroita, jotka liitettiin elokuvan juonta edistäviin tapahtumiin.
Tällainen musikaaliklassikko on myös Laulavat sadepisarat, jonka tapahtumat on ajoitettu mykänfilmin ja äänielokuvan muutosvuosiin 1926-1927. Gene Kelly tulkitsee mykänfilmin tähteä Don Lockwoodia, joka tanssii yleisön suosioon partnerinsa Cosmo Brownin kanssa. He ammensivat oppinsa vaudevillen ja yökerhojen savuisista saleista, vaikka kertoivat lehdistölle aivan muuta. Naamiot riisutaan hetkellä, kun Don tutustuu tähden urasta haaveilevaan Kathyyn, jota pirteä Debbie Reynolds esittää vastustamattomalla charmilla.
Texasilaissyntyinen Debbie Reynolds (s. 1932) oli 1950- ja osin 1960-lukujen Hollywood-tähti, jota kutsuttiin "naapurin tytöksi". Hän voitti Burbankin kauneuskilpailut 1940-luvun lopulla. Filmiura alkoi 1948 Warner Bros. -yhtiössä, mutta kaksi vuotta myöhemmin Debbie muutti M-G-M -yhtiöön. Debbie osoitti musikaaleissa ja valoisissa komedioissa viatonta charmia. Ja silkkaa pirteää energiaa.
Debbie Reynoldsin yksityiselämä kiinnosti laajasti 1950-luvun loppupuoliskon mediaa. Hän avioitui 1955 laulaja Eddie Fisherin kanssa. Fisher jätti 1959 Debbien ja meni naimisiin perhetuttu Elizabeth Taylorin kanssa. Debbie nai myöhemmin vauraan kauppiaan, jatkoi uraansa elokuvassa ja televisiossa aina 1970-luvun alkuun. Laulavien sadepisarien ohella Debbie Reynoldsin mainittavia elokuvasiintymisiä olivat Poikamiesansa (1955), Näin valloitettiin villi länsi (1962) ja Hyvästi, Charlie (1964) ja Avioero amerikkalaiseen tapaan (1967).
====================================================================================================

Billy Wilderin Auringonlaskun katu aloitti 1950 lyhyen vaiheen, jolloin Hollywood katsoi unelmatehtaan kulissien taakse ja saattoi kritisoida "omaa kuvaansa". Joseph L. Mankiewiczin mestarillinen Paljasjalkakreivitär, jossa Humphrey Bogart näytteli Ava Gardnerin kanssa, George Cukorin laulupitoinen, James Masonin ja Judy Gardlandin esittämä traaginen draama Tähti on syntynyt ja Robert Aldrichin tuima Jack Palance -elokuva Filmin kulissien takana ruotivat eri tavoin unelmatehtaan pelisääntöjä. Tähän kriittiseen kauteen ujuttautui myös Kellyn & Donenin Laulavat sadepisarat.
Ehkä kaikkein karuin näistä Hollywood-kritiikeistä on "epävarmana moralistina" (Matti Salo) tunnetun Robert Aldrichin 1955 ohjaama Filmin kulissien takana/The Big Knife, jossa kompromisseihin ja tuottajien ylivaltaan kyllästynyt näyttelijä (Palance) tekee itsemurhan. Yksilön vapaus toteuttaa itseään koneistossa on mahdotonta. Umpikujatilanteessa näyttelijän valinta on ehdoton. Saman itsemurhan suorittaa myös Tähti on syntynyt -elokuvan miespäähenkilö, joka kävelee mereen ja hukuttautuu.
Laulavissa sadepisaroissa satirisoidaan ennen kaikkea mykänkauden ja äänielokuvan murrosvaihetta, paljastetaan elokuvatuotannon ilkeitäkin yksityiskohtia, mutta muuten Kellyn & Donenin luomus on tykkänään suurta showta. Se on Hollywood-kuvauksista liikkuvin, riehakkain, valloittavin. Tekijöiden tiedetään suorittaneen ennen kuvauksia tarkkoja taustatutkimuksia, jotta purevalle ivallekin olisi katetta. Kaiken alku ja loppu, kaiken liikkelle paneva voima ovat äärimmäisen kekseliäät ja visuaalisesti loistokkaat laulu- ja tanssinumerot. Ja kadulle valuva sade ja keltaiset sadevaatteet ovat elokuvan imaiseva tavaramerkki.
Fred Astairen 1930-luvun musikaaliperinne näkyy Laulavissa sadepisaroissa, mutta Kelly & Donen ovat ammentaneet vaikutteita myös ranskalaiselta René Clairilta ja tietenkin Ernst Lubitschilta, tuolta saksalais-amerikkalaiselta mykänkauden ja varhaisen äänifilmin ohjaajanerolta, jonka Hollywood-elokuvissa - muun muassa Iloinen leski, Ninotchka - näkyi elegantti ironinen ja eroottinen tyyli. Kun Gene Kelly ja Stanley Donen lisäsivät oman persoonallisen mausteensa musikaaliin, niin Laulavista sadepisaroista kasvoi osuva pienoiskuva Amerikasta tanssin määrittelemänä.
Laulavien sadepisaroiden keskeisiä nimittäjiä ovat Gene Kellyn tanssi-ilo, Donald O´Connorin väsymätön riehakkuus, Debbie Reynoldsin verraton nuorekkuus ja Cyd Charissen aistillisuus. Kellyn ja Charissen yhteinen, pitkä tanssijakso hakee vertaistaan amerikkalaisen musikaalielokuvan historiassa. Kellyn vähitellen syttyvä ja kasvava tanssi sateessa on klassikko. Elokuva kuuluu amerikkalaisen filmimusikaalien olympokselle yhdessä samojen tekijöiden Ilo irti -elokuvan (1949) ja Vincente Minnellin Tytön ja kosijan (1944) ohella.
=====================================================================================================
Amerikkalainen filmimusikaali alkoi hiipua 1960-luvulla. Jähmeitä ja suureellisia musikaaleja tuotettiin vielä, kuten Funny Girl, mutta Robert Wisen urbaanin, Romeo ja Julia -teeman New Yorkiin tuovan West Side Storyn (1961) ja George Cukorin vuonna 1964 valmistuneen englantilaissävyisen My Fair Ladyn jälkeen ei enää ole nähty montakaan kunnon lajityypin luomusta. Ehkä Bob Fossen 1970-luvun alun Cabaret on viimeinen "suuri musikaali". Tosin innostavina elokuvina voidaan viime vuosilta huomioida Baz Luhrmannin Moulin Rouge (2001) ja Rob Marshallin Nine (2009).
=====================================================================================================
New Yorkin Broadwayn näyttämöillä musikaaliesitykset kantavat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kysymys lienee pitkästä perinteestä, joka Broadwaylla vaikuttaa. Siellä Times Squaren ympärillä musikaali ei kuole koskaan, vaikka läsnirannikon Hollywoodissa on eletty vuosikymmeniä selvässä apatiassa.
Uudenvuoden aikaan 2003-2004 olimme New Yorkissa. Erittäin kalliit liput ostettuamme näimme John Kanderin ja Fred Ebbin huiman Chicago-musikaalin. Esitys tapahtui 49. kadun Ambassador-teatterissa, joka sijaitsee Broadwayn ja Kahdeksannen Avenuen välissä.
Siirtyessämme saliin ja löydettyämme paikkamme ymmärsin, että matkakumppanini asu oli täysosuma, ei minunkaan musta puku ollut huono. Katsoin häntä, seurasin hänen ilmeitään, vaikka esiriippu oli noussut ja huikean hyvät ammattilaiset veivät meidät 1920-luvun Chicagoon - rikoksen, rakkauden, mustasukkaisuuden ja petoksen tyyssijaan -, tummanpuhuvaan kertomukseen tanssityttö Roxie Hartista, joka murhaa rakastajansa. Punaisesta mekosta nousi väristyksiä silmilleni, ne sekoittuivat näyttämön värikylläiseen ja tempoltaan hakkaavaan menoon, johon sekoittui täydellisesti orkesterin soitto. Olin taas myyty musikaalille.
Broadwayn musikaalien esitystaso on niin korkea, niin huima, että sen jälkeen ei uskalla mennä Helsingissä katsomaan suomalaisten taiteilijoiden toteuttamia esityksiä. Niin se vain on, ja Chicagon kokemuksen ohella myös lukuisat nuoruudessa eletyt amerikkalaisten filmimusikaalit vaikuttavat vielä esteellisesti alitajunnassa.

LOUHIMIEHEN VAIKUTTAVA VUOSAARI * * * *

2012-02-01T20:21:00.000+02:00

Vuosaarelaisena jännitti ennalta Aku Louhimiehen uutta elokuvaa. Sen nimi on lyhyesti itähelsinkiläistä kaupunginosaamme kuvaava Vuosaari. Se on kuvattu täällä, ja kun rohkenin mennä katsomaan ennakkonäytäntöön, Espoon Leppävaaran Bio Rex Selloon. Tulipahan tutustuttua kauppakeskukseen ja täyteen rakennettuun Leppävaaraan, jossa on asustettu aikaisemmin kahteen kertaan. Aku Louhimiehen elokuvasta tunnistin lukuisia tuttuja vuosaarelaisia paikkoja. Tämä on kuitenkin sivuasia, sillä Vuosaari on ollut Louhimiehelle sielun maisema, ihmiselämän nykyisen pahoinvoinnin ja mahdollisen toivon fokusoitu mikrokosmos. Monet vuosaarelaiset ovat ehtineet kammoksuakin elokuvaa. Presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen jälkeisenä maanantaina elokuva näytettiin vuosaarelaisille Vuotalossa. Lehtitietojen mukaan tunnelma oli hyytävä, ja joitakin katsojia poistui salista.
Aku Louhimies (s. 1968) on nykyisen kotimaisen elokuvan kärkiohjaajia, jonka jokainen elokuvatyö on herättänyt kiinnostusta aistillisesta Levottomista lähtien. Tuo vuonna 2000 valmistunut elokuva osoitti joka tapauksessa, että Louhimies on synnynnäinen elokuvaohjaaja, kuvaan luottava tekijä, joka pystyy myös asemoimaan henkilöitään tilaan. Visuaalinen näkemys on hyvää luokkaa. Hyvin se tuli ilmi myös seuraavissa elokuvissa Kuutamolla (2002), Paha maa (2005), Riisuttu mies (2005) ja Valkoinen kaupunki (2006). Ja Louhimiehen elokuvat ovat täyttä tätä päivää, karheilta tarinoiltaan ja dramaattisesti kytketty suomalaiseen kaupunkitodellisuuteen. Paitsi vuonna 2008 valmistunut hieno Käsky: Historiallinen sotakuvaus perustuu Leena Landeriin romaanin.
Paha maa visualisoi kiihkeästi hengittäviin kuviin siivun rankasta suomalaisesta nyky elämästä, pahoinvoinnin sietämättömästä taakasta. Louhimiehen ohjaustyylissä korostuivat lähes trillerinomaiset jännitystekijät. Tuttu näyttelijäryhmä Petteri Summasesta ja Mikko Koukista Sulevi Peltolaan sekä Matleena Kuusniemeen tekivät sellaista ilmaisevaa, melkeinpä maanista näyttelijätyötä, jota ei ole nähty sitten Mikko Niskasen parhaiden elokuvien. Muistettakoon vielä, että nuorten kaupunkilaisten elämää peilaava Irtiotto - tv-sarja edusti sekin hyvää Louhimiestä.
Vuosaari on rakenteeltaan "louhimiesmäinen". Se koostuu yhdeksästä tarinasta, jotka kietoutuvat yhteen luontevasti vuosaarelaisessa kaupunkimaisemassa (Vuosaari on muuten kaupunginosana mainettaan parempi ja väärinkäsityksen oikoakseni väitän, että täällä erilaiset ihmiset ja myös maahanmuuttajat voivat elää rinnakkain). Aku Louhimies keskittyy ihmiskuvaukseen, mutta näyttää ulkoisia maamerkkejä kaupunginosastamme - kuten tärkeä meri ja sen rannat, Vuosaaren satama, koulut, puistot, korkea Tornitalo, Columbus-kauppakeskus ja Metroasema.
Aku Louhimiehen näyttelijöistä Matleena Kuusniemi on mukana elokuvassa. Hän näyttelee aviovaimo Saraa (Pekka Strang nähdään aviomiehenä). Avioparilla on koti mitä näytellä, työasiat toimivat ja uraputki kimaltelee silmien edessä, mutta kotona vallitsee henkinen tyhjyys ja painostava raskaus, johon aviomies hakee helpotusta toisen naisen sylistä. Elokuvan muita erottuvia henkilöitä ovat narkkaripari, syöpäsairas äiti, poika ja koira, koulukiusattu poika, laihdutusta yrittävä isä.
Vuosaaren käsikirjoitusta kirjoittamassa ollut Mikko Kouki on jälleen kameran edessä. Hänen roolihenkilönsä on Pahan maan onnettoman miehen veli. Kouki on näyttelijänä täydellinen louhimiesläinen kasvo. Ja Kouki uskaltaa repiä itsensä melkein ruvelle. Muita näyttelijöitä ovat muun muassa Jasper Pääkkönen, Laura Birn ja Sean Pertweeen, Loistokkaasta talvikuvauksesta vastaa Tuomo Hutri.
Vuosaari-elokuvassa etsitään rakkautta, rauhaa ja sovintoakin. Ihmiset ovat jälleen sidottuja "pahaan maahan", jossa voi enää vain haaveilla onnesta ja kestävästä rakkaudesta. Sen nälkä on piinaavan todellista, se kirpaisee katsojan sydänalasta. Seksiä kyllä saa, mutta ei se ole sitä ihmisyyttä jalostavaa rakkautta. Rankkaa on lumisen Vuosaaren keskellä, mutta Louhimies ei halua päättää tarinoitaan synkkyyteen. On varmaa, että kesä tulee ja ihmisten kasvoille kohoaa helpotuksen tunne.

Ajankohtainen kommentti

Ylen television ja radion tarjonta on muuttumassa. Uudistuksia tarvitaan ja muutosta ei pidä suinkaan vastustaa nykymaailmassa, mutta kysymys on pitkälle painopistealueiden valinnoista ja laadun turvaamisesta julkisen palvelun mediayhtiössä. Ylen Radio 1:n arkiaamut muuttuivat loppiaisen jälkeen kerta heitolla. Kello yhdeksän uutisten jälkeen alkaneet puhe- tai keskusteluohjelmat raivattiin pois - ei siis enää tulee Heikkistä, Virtasta tai Enbuskea. Näiden ohjelmien tilalla lähetetään musiikkia. Jokaisena arkiaamuna yhdeksän jälkeen soitetaan suurta ikäluokkaa kiinnostavaa Muistojen bulevardia, johon Ylen populaarimusiikin toimittajat ovat valinneet ikivihreitä iskelmäsuosikkeja. Iskelmä työntyy siis klassisesta musiikista tunnetun Yle Radio 1:n tarjontaan. En protestoi, mutta kyllä noita aamua piristäviä yhteiskunnallisia ja poliittisia keskusteluohjelmia tuli heti ikävä. Missä esimerkiksi Tuomas Enbuske heiluttaa sanan säilää tai Kirsi Virtanen kritisoi asennepinttymyksiämme? Onneksi sentään pirteä Syntymäpäiväsankari-ohjelma lähetetään perjantaisin kymmenen uutisten jälkeen.
Television puolella herättää pelkoa TV2:n muuttuminen nuorisoa yhtenä könttinä mielisteleväksi kanavaksi - vähän kaupallisten kanavien mallin mukaan. TV2:n Tohlopin kruununjalokivi Inhimillinen tekijä on siirretty TV1:n puolelle. Se lähetetään perjantaisin heti klo 22.00 jälkeen. Ehkä TV2:n pitkäaikaisin ohjelma Ajankohtainen kakkonen siirrettään myöhemmin ykkösverkkoon - tai lopetetaan.
Ruben Stillerin luontevasti juontama Pressiklubi tulee sentään vielä perjantaisin. Tosin se uhrataan aina urheilulähetysten alla. Ohjelmasta on tehty liian hauska ja viihteellinen. Johtuuko se keskustelijoiden valinnasta vai Ylen nykyisestä linjasta? Katsojana ja hiukan vielä alan ihmisenäkin toivoisi, että Pressiklubi harjoittaisi pintaa syvempää mediakritiikkiä ja iskisi suoraan epäkohtiin. TV1:n perjantaisesta "kulttuuriohjelmasta" Stradasta on tehty pelleily- ja showohjelma. Siksi tistai-iltaan siirretty Voimala alkaa vaikuttaa ainoalta asialliselta kulttuuriohjelmalta.
=====================================================================================================
Säästösyistä Yle näyttää lisäneen television ja radion uutis- ja ajankohtaisohjelmien synergiaa. Tästä olivat hyvä esimerkkki Ylen aamu-tv:n ja Yle Radio 1:n yhteiset presidenttiehdokastentit. Aamu-tv:n uutisista on pudotettu pois urheilutoimittajan juontama osuus. Nyt aamun uutiset lukeva uutisankkuri kertoo myös tuoreet urheilu-uutiset. Sekö on sitä säästöä. Ja uudenvuoden jälkeen saattoi huomata, miten Yle Radio 1:n kuuluttajista on tullut melkein toimittajia. He esittelevät musiikkikappaleet tai haastattelevat tulevien ohjelmien tekijöitä. Sekin lienee säästöä. Voi kysyä, ovatko radion vakituiset toimittajat suljettu työpöytiensä taakse? Onneksi sentään Risto Nordellin ääntä kuullaan vielä hienojen musiikkivalintojen lomassa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 120

2012-01-28T19:54:00.000+02:00

Pelle valloittaja (Pelle Ekobrere, Pelle the Gonqueror, Tanska 1988), ohjaus: Bille August, käsikirjoitus: Stine Monty - perustuu Martin Andersen Naxosin romaniin, kuvaus: Jörgen Persson, lavastus: Anna Asp, musiikki: Stefan Nilsson, pääosissa: Pelle Hvenegaard, Max von Sydow, Erik Paaske, Morten Jorgensen. Tuotanto: Lars Kolvig.

Finnkino toi 5.4. 1989 ensi-iltaan Dianaan tanskalaisen Bille Augustin lyyrisen ja sosiaalieeppisen elokuvan Pelle valloittajan, joka tapahtuu viime vuosisadan alkupuolen maaseutuympäristössä. Elokuva perustuu proletaarikirjailija Martin Andersen Nexosin neliosaiseen jättiromaaniin, etenkin sen ensimmäiseen osaan. Augustin läpimurtofilmi voitti ulkomaisen elokuvan Oscarin.
Elokuvan kaksi erottuvaa näyttelijää ovat Pelle Hvenegaard ja Max von Sydow, jotka esittävät Tanskaan muuttavia ruotsalaisia Pelle-poikaa ja Lasse-isää. Pertti Lumirae kirjoitti 1989 Suomen elokuvasäätiön kortistokokoelman esitekorttiin Pelle valloittajasta: "...Augustin ohjaus yhdessä Jörgen Perssonin upean kameratyöskentelyn kanssa luo intiimien suvantojaksojen ja laveampien eeppisten kohtausten väliselle dialektiikaalle suvereenia ilmaisua, joissa ei ole mitään kuivakkaasti ja ulkokohtaisesti laatukuvamaista."
Elokuvan isä ja poika joutuvat lähtemään työnhakuun Tanskaan. Äiti on kuollut. Pelle ja Lasse saavat työtä tanskalaisen maanomistajan tilalta. Täällä vallitsee ajan hengen mukaan tarkka järjestys ja luokkajako. Pelle unelmoi renkiystävänsä kanssa lähdöstä Amerikkaan. Lasse-isä tuntee voimiensa hupenevan ja muistinsa pätkivän, neljän profeetan nimet tuottavat vaikeuksia. Eikä Lasse rohkene vastustaa tilanomistajan pakkovaltaa.
Bille August liikkuu herkästi romaanin kuvaamalla tanskalaisella maatilalla. Ohjaaja eräällä tavalla juhlistaa karhein ja kaunein kuvin maatyöläisten arkisen aherruksen ja pitkien työpäivien jälkeiset pienet ilot. Augustin näkökulma on tinkimättömästi Pelle-pojan, isän ja maatyöläisten puolella. August näyttää myös maanomistajaluokan ja heidän käskyläisten tavan elää ja toimia.
Erilaiset ihmistyypit ja -kohtalot risteilevät eeppisessä kerronnassa, jonka sisältö ja muoto ovat harmoniassa. Ei tällaista pohjoismaalaista elokuvaa ole tehty sitten Jan Troellin 1960-luvun Tässä on elämäsi -mestariteoksen, joka perustuu Eyvind Johnsonin työläisromaaniin "Romanen of Olof". Troellin elokuvassa itseään etsivä nuori Olof harhailee viime vuosisadan alun ruotsalaisessa luokkayhteiskunnassa - siis samoihin aikoihin kun Pelle valloittajan henkilöt.
Pelle valloittajassa väreilee hartaus ja ymmärrys, melkein uskonnollinen sävytys, joka odottaa purkautumistaan. Se saattaa liittyä yöllä "ihmissutena" kiljuvan maanomistajan rouvan tekoon tai maatyöläisten, maan hiljaisten kapinaan. Tätä kaikkea ulkoista kuhinaa Lasse ja Pelle seuraavat aivan kuin sivulta, navetan näkökulmasta, kunnes tulee aika tehdä johtopäätökset. Sen voi estää maaseudun ihmisten yllä leijuva fatalismi.
Huomattavaa elokuvassa on myös vuodenaikojen kierto. Tapahtumat etenevät rauhallisesti, ajoittain jopa viipyillen vuodenaikojen vaihtuvassa rytmissä. August ei korosta tai liioittele luokkateemaa, vaan hän luottaa Ermanno Olmin Puukenkäpuun (1978) tavoin merkityksellisten asioiden ja ilmiöiden nousevan kuin itsestään arkisista tilanteista ja hetkistä. August näyttää rehellisesti, että feodalismin kurimuksessa eläville talonpojille Raamattu on läheisempi kuin solidaarisuus.
Totesin arvostelussani 15.4. 1989, että Pelle valloittajan monikerroksisuus on ansio, vaikkakakaan Bille August ei vielä päässyt aivan Puukenkäpuun vangitsevan noerealismin tasolle. Mutta Augustin teos on niin rikas, niin ylevä ja teemoiltaan ja visuaaliselta ilmaisultaan niin kantava kokonaisteos, että sitä on lupa pitää Ingmar Bergmanin tuotannon jälkeisenä ehdottomana pohjoismaalaisena voittona (maestron viimeinen teatterielokuva Fanny & Alexander julkaistiin vuonna 1983).
Edellä mainittujen Tässä on elämäsi -elokuvan ja Puukenkäpuun lisäksi Bille Augustin (Zappa, Busterin maailma) hallitun elokuvan realismi viittaa myös neuvosto-ohjaaja Mark Donskoin 1930-luvun Gorki-trilogiaan. Augustin elokuvaa voisi verrata niin muodoin aikaisemmin tässä sarjassa esiteltyyn, Mario Camusin 1980-luvun espanjalaiseen Maan hiljaisiin.
=====================================================================================================

Pelle valloittajan julkaisemisen aikoihin Bille August (s. 1948) oli uransa huippuvaiheessa. Hän oli aloittanut mainosvalokuvaajana. Hän oli käyyt Tanskan filmikoulun. Sieltä 1971 valmistuttuaan August oli toiminut elokuvaajana kunnes elokuvaohjaajan työ alkoi 1970-luvun lopulla.
Viiltävä, julmakin nuorisoelokuva Zappa nosti Augustin 1983 Tanskan lupaavimmaksi ohjaajatulokkaaksi. Elokuva perustui tanskalaiskirjailija Bjarne Reuterin kohuttuun romaaniin. Zappan jatko-osa Twist and Sound (1985) syvensi nuorisoaiheista ja osin ohjaajan omakohtaista teemaa. Pelle valloittaja oli täysin aikuinen ja kypsä ohjaustyö. Ja turvallista klassista kertovaa elokuvaa - aivan toista maata kuin neljä vuotta aikaisemmin valmistunut Lars von Trierin The Element of Crime.
Pelle valloittajan jälkeen Bille August ohjasi 1991 Ingmar Bergmanin käsikirjoituksesta elokuvan Hyvä tahto, joka kertoo maestron vanhemmista. Jos tämän hetken kansainvälisesti arvostetuin tanskalainen "näkijä-ohjaaja" von Trier oli 1990-luvulla luomassa radikaalia, jonkin aikaa elänyttä dogma-koukukuntaan (korostetaan tarinaa, pyritään tekniseen minimalismiin, ei ohjata studiossa), niin August suuntasi kansainväliselle uralle.
Valitettavasti Isabelle Allenden romaaniin perustuva Henkien talo (1993) osoittautui aika ulkokohtaiseksi. Sitä seuranneet Jerusalem (1996) ja Peter Höegin menestysromaanin filmatisointi Lumen taju (1997) jäivät puolitiehen. Yhteistuotanto ei sittenkään ollut tanskalaistekijän luontevin tapa ohjata. Taas Lars von Trierin Breaking the Waves palkittiin samoihin aikoihin Cannesin filmijuhlilla ja tanskalaiskollegan kansainvälinen menestys alkoi. Eikä sille ole näkynyt loppua, kun ajatellaan sellaisia von Trierin merkkiteoksia kuin Dancer in the Dark (2000), Dogville (2003), Antichrist (2009) ja Melancholia (2011). Von Trier on luonut viime vuosien persoonallisinta ja hätkähdyttävintä eurooppalaista elokuvaa.
Kulmikas ja jäykkä oli taas klassikkokirjaan perustuva Bille Augustin suurelokuva Les Miserables - Kurjat (1999), jossa näyttelivät muun muassa Liam Neeson ja Uma Thurman. Muutama vuosi sitten August toteutti yhteistuotantoelokuvan Hyvästi Bafanan, jonka pääosan esitti Joseph Fiennes. Tänä vuonna August ohjaa elokuvan The Passion of Marie, jonka aihe on täysin tanskalainen.
Elokuvassa kuvataan kahden taiteilijan myrskyisää suhdetta 1900-luvulla Skagenissa. Sinne muodostui oma Skagenin kuvataiteilijoiden ryhmä. Ruotsalaisen 1960-luvun elokuvan hienosta saavutuksesta Hugosta ja Josefinista tuttu Kjell Grede ohjasi 1987 Skagenin ryhmän taiteilijoista elokuvan Hip, Hip Hurra! Stellan Skarsgård näytteli Krøyeria, jonka on sanottu kehittyneen yhä paremmaksi kuvantekijäksi opittuaan asioita ryhmän muilta taiteilijoilta. Krøyeria vaimon nimi oli Marie, jota pidettiin kerran Tanskan kauniimpana naisena.
Marie on nyt keskiössä Bille Augustin tulevassa elokuvassa. Se perustuu Anastassia Arnoldin vuonna 1999 julkaistuun romaaniin "Balladen om Marie".
Birgitte Hjort Sørensen näyttelee pääosan, suuren taiteilijan Krøyerin vaimon roolin. Marie joutui jakamaan arkipäivän vaimon, äidin ja taiteilijan kesken. Aviomiehen pahentuva mielisairaus mursi unelman yhteisestä onnesta. Elokuva on todellakin Augustin ensimmäinen tanskalainen ohjaustyö sitten Pelle Valloittajan. Olisiko lupa odottaa mestariteosta, joka päättää Bille Augustin harharetket "maailmalla".
　

SEAN PENN IHANASSA MATKAELOKUVASSA

2012-01-25T18:38:00.000+02:00

Oliko se Brian de Palman Carlito´s Way (1993) , kun Al Pacinon vierellä esiintyvästä Sean Pennistä (s. 1960) tuli lopullisesti loistava luonnenäyttelijä. Clint Eastwoodin vuonna 2003 julkaistussa vahvassa Menneisyyden otteessa Penn oli sitten parhaimmillaan. Sen jälkeen hän ei ole pettänyt, ei sitten milloinkaan, ja uusimmassa elokuvassa This Must Be the Place meikattu Penn on parhaimmillaan. Hän esittää entistä rockaria Cheynneä, joka on virunut hiljaisuudessa kotioloissa parikymmentä vuotta. Hän lopetti esiintymisen, koska oli masennusanoituksillaan "ajanut" kaksi tyttöä itsemurhaan. Tyttöjen haudalla Cheynne käy ripittäytymässä.
Paolo Sorrrentinon ajatuksella ohjaamassa This Must Be the Placessa hitaasti liikkuva Cheynne saa tiedon isänsä kuolemasta. Isän kanssa pojalla ei ole ollut tekemistä useisiin vuosiin. Nyt Cheynne jättää hulppean kotinsa (vaimo on palomies) ja lähtee Irlannista Amerikkaan. Hän saa veljeltään kartan, joka esittää isän piinaajan nykyistä mahdollista olinpaikkaa. Isä on etsinyt kiusaajaansa vuosia - kysymys on natsirikollisesta ja Saksan keskitysleireistä. Tosin kaikki toteavat, että natsirikolliset ovat jo kuolleet.
This Must Be the Place on kerros kerrokselta karttuva road movie. Sean Pennin esittämä Cheynne kävelee hiljaa paikasta toiseen - matkalaukku mukanaan. Hän tapaa matkalla erilaisia ihmisiä, ja ihanimmillaan elokuva on jaksossa, jossa Ceynne kohtaa pojan ja tämän yksinhuoltajaäidin. Poika tuo Cheynnelle kitaran ja pyytää tätä säestämään. Cheynne vastustelee, mutta poika saa hänet murtamaan päätöksen välttää soittamista. Niin siinä laulu ja kitaran soinnit kajahtavat ilmoille.
This Must Be the Place on erilainen, melkeinpä liikuttavan absurdi ja sydämellinen uusi elokuva. Siinä saatta tapahtua mitä tahansa. Ohjaaja Paolo Sorrentino antaa elämän ikään kuin vaeltaa Cheynnen mukana kohtauksesta toiseen. Ja ohjaaja uskoo, että että elämä ei ole ennalta suunniteltu lineaarinen jana, vaan elämä yllättää - iloisesti ja ikävästikin. Siksi Cheynnen matka kohti Uutta Meksikoa on täynnä sattumuksia ja kommelluksia. Ja lopulta Cheynnen tapauksessa on kysymys isän jättämän velan lunastamisesta.
Paolo Sorrentonin elokuvassa liikutaan Irlannin ohella Amerikan korpimailla.Ympäristöjen hienovarainen kuvaaminen on elokuvan suuri ansio, mutta ohjaaja huomioi tarkasti myös elämäntapojen kirjon. Tietysti Cheynnen henkilökuva on rakennettu taitavasti, ja Sean Penn on roolissaan uskomattoman hyvä. Cheynnen henkilön kautta arvioidaan myös takavuosien rocklaulajien elämää - miten nuoruuden parhaat vuodet tuhlattiin viinaan, huumeisiin ja naisiin. Nämä sivuhuomautukset ilmenevät vaivihkaa muutamassa repliikissä, sillä Sorrentino ei syyttele, vaan hän näyttää, missä tilassa vanheneva rokkari voi olla - Cheynne tosin sanoo, että hän oli vain rahaa ahnehtiva pop-tähti).
On saatu todella sykähdyttävä uusi amerikkalaiselokuva teatteriohjelmistoon. Ja pannaan mieleen napolilaisyntyinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Paolo Sorrentino (s. 1970) . Hän ohjasi 2001 ensimmäisen draamaelokuvansa One Man Up.
Vuoden 2006 Family Frend pääsi Cannesin filmijuhlille. This Must Be the Place on Sorrentinon ensimmäinen englanninkielinen elokuva, jonka pääosaan Sean Penn suostui välittömästi.

Ajankohtainen kommentti

Samaan aikaan kun viime perjantaina julkistettiin mediakeisari Rubert Murdochin maksamat tuntuvat korvaukset näyttelijöille, laulajille ja poliitikoille näiden salakuuntelusta, Ylen tv-uutiset kertoi hiukan yllättävänkin uutisen Suomi-TV:n myynnistä. Kanadalaisen sijoittajan omistama vapaasti katseltava Suomi-TV myytiin saman Murdochin imperiumiin kuuluvalle FOX-yhtiölle. Se kuuluu Murdochin moniin maihin laajentuneeseen News Corporationiin. FOX tuottaa ja levittää elokuvia, tuottaa ja levittää sarjafilmejä sekä formaattiviihdeohjelmia, mutta samalla sillä on Yhdysvalloissa konservatiiviseksi tunnettu tv-uutiskanava.
Suomi-TV ei menestynyt lukuisten vapaasti katseltavien ja maksullisten tv-kanavien paineessa. Se osattiin arvioida jo silloin, kun Suomi-TV aloitti toimintansa. Tämän maan väestö on liian pieni, jotta Ylen, MTV3:n ja Nelosen rinnalla voisi toimia menestyksellisesti uusi tv-kanava. Tiettävästi Suomi-TV teki 20 miljoonan euron tappiot. Kanavan ohjelmisto ei ole kiinnostanut suomalaisia, eikä se ole ollut ihme, sillä tarjonta on ollut kehnoa. Uutisiakin on kierrätetty STT:n radiouutisten kautta.
Tuskin FOX:n johto uskoo tosissaan, että Suomi-TV tulisi menestymään. Yhtiön pohjoismaalaisesta toiminnasta vastaavat henkilöt ovatkin esittäneet, että Suomi-TV:n osto on strateginen siirto. Murdochin yhtiö haluaa laajentua niin Pohjolaan kuin Balttian maihin. Pääasiallisesti News Corporation tv-kanavat ja lehdet toimivat Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Australiassa. Välimeren maihinkin on perustettu toimintaa.
Suomessa on ehditty ihmetellä, miten kivuttomasti ja nopeasti Suomi-TV:n myynti tapahtui. Liikenne- ja viestintävirasto oli kiireellä liikkeellä, eikä FOX:n tulosta Suomeen ehditty keskustella julkisuudessa. Suomi-TV:n tulevaa ohjelmatarjontaa pohjoismaalainen johto ehti nimittää tv-uutisissa viihdekanavaksi. Siis taas uusi tv-kanava, jonka johdon mukaan viihde on hyväksi. Entäpä joku toinen, joku radikaalimpi tai uutispalveluun liittyvä tarjontavaihtoehto? Murdochilla on rahaa, joten mitä sanoisimme Pohjolan ja Balttian "CNN:stä", maksuttomasta ja ympärivuorokautisesta Uutiskanavasta. Mutta ei mistään konservatiivisesta kanavasta, sillä täällä Pohjolassa on totuttu demokraattiseen ja asialliseen uutisvälitykseen.
Rupert Murdochin lehtiyhtiö maksoi muuten korvauksia viime kesänä paljastuneista salakuuntelutapauksista muun muassa näyttelijöille Jude Law´lle ja Sadie Frostille. Jalkapalloilija Ashley Cole ja ex-varapääministeri John Prescott olivat myös korvauslistalla kuten australialainen laulaja Dannii Minogue, maailmalla tunnetumman Kylien sisar.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 119

2012-01-22T18:22:00.000+02:00

Rakkaat muistot (Distant Voices, Still Lives, Britannia 1988) ohjaus ja käsikirjoitus: Terence Davies, kuvaus: William Diver ja Patrick Duvall, lavastajat: Miki van Zwanenberg ja Jocelyn James. Pääosissa: Freda Dowie, Angela Walsh, Dean Williams, Lorraine Ashbourne, Pete Postletwhite. Tuottajat: Colin McCabe ja Jennifer Howarth/British Fillm Institute.

Uudemman englantilaisen elokuvan suuria saavutuksia on Terence Daviesin syvästi persoonallinen ja omaelämäkerrallisia tensioita sisältävä Rakkaat muistot, joka sai meillä ensi-iltansa 18.2. 1989 Dianassa. Tuo Aito Mäkisen laatuelokuvateatteri oli tärkeimpiä helsinkiläisen elokuvaelämysten tuottajia 1970-luvun loppupuolelta aina 1990-luvulle. Nyt Dianaa ei tietenkään ole olemassa, eikä sodanjälkeisen Suomen elokuvakulttuurivaikuttaja Aito Mäkinen (s. 1927) ole ollut vuosiin elokuva-alalla. Samanlaisia jatkajia ei ole ilmestynyt.
Rakkaat muistot palaa liverpoolilaiseen arkeen 1950-luvulla. Elokuva jakautuu kahteen lukuun: Häiden aattoon kytkeytyvät kaukaiset muistot ja niiden jälkeen kuuluvat elämän läheiset äänet. Tunteiden kirjon valtaajana ja aikatasojen jakajana Terence Daviesia on verrattu runoilija T.S. Eliotiin, "Aution maan" luojaan. Kirjoitin ensi-illan aikaan Daviesin suurenmoisesta läpimurtoteoksesta, että elokuva orkesteroi kuvallisina ja suullisina välähdyskimppuina muuttuvat arkiset tilanteet tuosta työläiskaupungista, joka tunnetaan niin The Beatles -yhtyeestä kuin menestyksekkäästä, suomalaisen topparin Sami Hyypiän kymmenen vuoden huippusuorituksen kruunaamasta jalkapalloseurasta FC Liverpoolista.
Terence Davies (s. 1945) on Liverpoolin kasvatti. Hän on nuorin perheen kymmenestä lapsesta, joista kolme ei koskaan selvinnyt aikuiseksi. Terence lopetti koulun viisitoistavuotiaana ja työskenteli kirjanpitäjänä. Hän kiinnostui näyttelemisestä ja opiskeli vuosina 1971-1973 Coventryn draamakoulussa. Elokuva veti puoleensa ja Davies sai ohjata British Film Instituten rahoittamana vuonna 1976 lyhyteokuvan Children. Elokuva voitti palkinnon Chicagon filmijuhlilla. Davies pääsikin aloittamaan opinnot Beaconsfieldin Elokuva - ja televisiokoulussa. Vuonna 1980 valmistui Daviesin lyhytfilmitrilogian toinen filmi, nimeltään Madonna ja lapsi. Kolmas lyhytfilmi Death and Transfiguration julkaistiin kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 1984 kokonaisuudessaan esitetyn trilogian keskeinen hahmo oli Robert Tucker -niminen poika. jonka on sanottu esiintyneen hiukan toisessa tarkoituksessa Rakkaissa muistoissa ja sitä seuranneissa elokuvissa The Long Day Closes (1992) ja The Neon Bible (1995). Daviesin kiinnostuksen kohteena ovat elämän kolme perusasiaa: syntymä, avioliitto ja kuolema. Liverpoolilaisperheen rituaalit, isän ahdistava valta, uskonto, koulu ja lähtö kotoa linkittyvät vahvasti daviesilaiseen kerrontaan. Homoseksualismiakin käsitellään ennakkoluulottomasti.
====================================================================================================
Rakkaiden muistojen toiminnallinen keskiö on perheen terassiasunnon ulko-ovi, käytävä ja muutama huone, joissa muistot näyttäisivät "hajoavan moniksi pieniksi aikaneliöiksi". Muistojen keskeinen kerääjä on äiti (Freda Dowie). Perheen vanhin tytär Eileen (Angela Walsh) on menossa naimisiin. Isää (Pete Postletwhite) toivotaan häihin. Niin Eileen kuin sisar Maisie (Lorraine Ashbourne) kuin veli Tony (Dean Williams) näkevät isän eri näkökulmista. Jonkinlainen väkivallan puistutus on jäänyt lepattamaan kodin seinille, sillä isä on estänyt, rajoittanut ja lyönyt.
Äiti edustaa perheessä henkistynyttä voimaa. Hän on sovinnon tekijä ja ymmärtäjä, johon patriarkaalisen aviomiehen iskut eivät oikeastaan yllä - tai ne kilpistyvät vaimon sitkeään ulkokuoreen. Lapsiin julmat iskut vaikuttavat. He yrittävät kapinoida ja löytää oman identiteettinsä.
Kiinnostavasti Davies kuvaa Eileeniä nuorena vaimona, jonka kohdalla samanlainen julmuuden perinne jatkuu häiden jälkeen. Koko elokuvan risteilevä tematiikka ankuroituu isän julmuuteen ja äidin pyhyyteen. Kysymys ei ole mustavalkoisesta asetelmasta, vaan ohjaajan omien lapsuuden kokemusten suodattamisesta draamaan.
Samalla ohjaaja on liittänyt tarinaan kollektiivisia liverpoolilaisia muistoja 1950-luvulta - niin kuin kapakat, tanssit, radioäänet, jalkapallotulokset. Onkin hyväksyttävää puhua vahvalla ironian tajulla toteutetusta elämän valtaamisesta, kuin perhealbumin tavoin avautuvista ja sulkeutuvista kuvasarjoista eräästä lapsuudesta.
Eikä Terence Davies rajoitu vain yhden perheen muistoihin ja nykyisyyteen, vaan hän on sepittänyt kokonaisvaltaisen elokuvallisen esityksen työväenluokkaisesta liverpoolilaisesta todellisuudesta sodanjälkeisessä Englannissa. Elokuvan kaksi päälukua erottuvat sävytykseltään toisistaan, mutta tunnelmat menevät koko ajan ristikkäin. Davies on moderni ohjaaja, joka ei noudata kronologista aikakäsitystä, vaan antaa menneisyyden ja nykyisyyden muuttua samaksi. Kirjoitin aikaisemmin elokuvasta, että muistot ja nykyhetken impulssit ikään kuin virtaavat eri henkilöiden suusta ja mielestä. Siten niistä tulee perheen yhteistä tajuntaa.
Kannattaa vielä huomauttaa Terence Daviesin valitsemasta kerrontamuodosta, joka on totta vie monimutkainen ja hämmentävä, mutta jännittävä ja jopa omaperäinen. Juuri siitä kasvaa elokuvan vaikuttava tunteenomainen voima ja ihmiskuvauksen yleispätevyys. Pinnalta Daviesin kerronta näyttää jähmettyvän muuttumattomien tilanteiden karttakirjaksi, mutta "monikulmaisina välähdyksinä hahmotettujen kuvien ja äänien informaatiomäärä on suuri". Davies käsittelee kuin studiomestari audiovisuaalisia instrumentteja. "Siksi pisarat laulavat sateessa."
====================================================================================================
Rakkaat muistot on kaunis kunnianosoitus Terence Daviesin omalle äidille. Se on kriittinen kunnianosoitus perheelle, kulttuurille ja elämänmuodolle, joka oli elokuvan julkistamisaikoihin jo "kaukainen ja sumuinen muisto". On totta, että äitimyyttiä ei riisuta elokuvassa. Jos niin tehtäisiin, ohjaaja olisi "valehdellut" omasta lapsuudestaan.
Niin monissa, monissa sodan jälkeisissä perheissä meillä ja muualla äiti oli koossapitävä voima, koska lapset etsivät kiihkeästi uutta ja yhteiskunnan isoon rakennustyöhön omistautuneiden isien hermot eivät aina pitäneet kotielämässä.
=====================================================================================================
Rakkaat muistot ei jäänyt Terence Daviesin ainoaksi onnistuneeksi elokuvatyöksi. Sitä seuranneet teokset vain vahvistivat Daviesin asemaa englantilaisen nykyelokuvan mestarina. Vuonna 2000 valmistunut The House of Mirth saavutti laajan arvostelumenestyksen.
Suomessa Davies on jäänyt hiukan samanlaisia perhekuvauksia ohjaavan kehutun Mike Leighin varjoon. Daviesin elokuvia on kyllä tuotu Rakkaiden muistojenkin jälkeen Suomeen: Päivä painuu mailleen eli The Long Day Closes
vuonna 1994 Oulun elokuvakeskuksen toimesta ja Sydän vieraassa talossa eli The House of Mirth vuonna 2011 Columbia TriStar Egmontin hankintana. Terence Daviesin uusimmat ohjaustyöt ovat Liverpooliin katkeransuloisesti palaava Of Time and The City (2008) ja Terence Rattiganin (1911-1977) näytelmään perustuva The Deep Blue Sea (2011). Näitä ei ole nähty Suomen valkokankailla.

EASTWOODIN MUOTOKUVA FBI:N KIISTELLYSTÄ POMOSTA * * * *

2012-01-18T17:48:00.000+02:00

Näyttelijästä ohjaajan uralle vahvasti ja vankastikin suunnannut Clint Eastwood ei hellitä. 81-vuotias Eastwood on tuonut jälleen teattereihin uuden elokuvan J. Edgar . Se on kiinnostava laatukuvaus FBI:n kuuluisasta luojasta ja monivuotisesta kiistellystä päälliköstä J. Edgar Hooverista (1895-1972). Niin se vain oli, että Hoover käytti valtaansa FBI:ssä uskomattomasti kuudella vuosikymmenellä. Amerikkalainen elokuvateollisuus tuotti lukuisia elokuvia FBI:n kuuluisista etsivistä G-miehistä. Muistan nähneeni joskus 1930-luvun elokuvan G-Men, jossa James Cagney heilui pääosassa. Vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa Hoover ja etsivät esiteltiin usein kansakunnan pelastajina, rikollisuuden sankarillisina kamppaajina.Elokuvien lisäksi ilmestyi kirjoja, sarjakuvia ja rustattiin suosittuja radio-ohjelmia.
J. Edgar on toista maata. Clint Eastwood ja Milk-elokuvasta (2008) tunnettu käsikirjoittaja Dustin Lance Black heittäytyvät FBI:n pomon myytin taakse. Takautumin kerrottu elokuva kattaa J. Edgari Hooverin työvuodet, joten häntä mehukkaasti tulkitseva Leonardo DiCaprio joutuu "vanhenemaan" vuosikymmeniä. Eastwoodin elokuvan aikajana kulkee vuodesta 1919 vuoteen 1972. Maskeeraustekniikka ja -taito mahdollistavat tämän. Tulee mieleen Dustin Hoffmanin intiaaniyhteisössä elävä Jack Crabbe, eräänlainen 1800-luvun loppupuolen puoliverinen, Arthur Pennin suurenmoisessa Pienessä suuressa miehessä. Hoffman maskaattiin 121-vuotiaaksi kertomaan tarinaa intiaanien joukkosurmista ja olosuhteista kenraali Custerin aikana suuressa lännessä.
Clint Eastwood paljastaa elokuvassaan "totuuden" J. Edgar Hooverin henkilökohtaisen elämän saloista. Pomon eläessä huhuttiin, että hänellä on perverssejä pukeutumistaipumuksia ja että hän olisi kaappihomo.
Nyt se sitteen tuodaan avoimesti esille. Toisaalta elokuva on väkevä kuvaus FBI:n toiminnan kehittymisestä ja J. Edgar Hooverin maineen muuttumisesta. Häntä pidettiin pitkään Amerikan sankarina, mutta joskus 1960-luvulla tuulen suunta muuttui. Hooverin päälle alkoi sataa inhottavia paljastuksia. Julkisuuteen päästettiin tietoja, joiden mukaan Hoover oli häijy ja häikäilemätön vallankäyttäjä, joka piteli näpeissään politiikan ja virkakoneiston edustajia, mutta veljeili myös mafian rikollisten kanssa. Valtahan turmelee aina, se tiedetään historiasta. Hooverin kohdalle sattui myös paradoksaalisia ja ristiriitaisia tilanteita. Martin Luther King oli FBI:n pomon vihollisia, Hoover yritti raunioittaa väkivallattomuuden miestä kaikin tavoin. Kun salamurhaaja ampui Kingin Hoover joutui näyttämään maailmalle FBI:n kyvyt ja voimat. Oli se vastenmielistä tai ei, mutta Hoover valjasti kaikkien aikojen ihmisjahdin Kingin murhaajan löytämiseksi. Ray-niminen salamurhaaja löydettiin ja tuomittiin.
J. Edgar on näyttävä periamerikkalainen ja perinteinen elokuvatyö. Ehkä siihen olisi voinut lisätä yhteiskunnallisia elementtejä. Clint Eastwood haluaa aivan selvästi osoittaa patrioottisen kunnioituksensa Amerikalle. Onneksi hän ei tee sitä yksioikoisesti eikä mustavalkoisesti, vaan pyrkii monisärmäiseen psykologiseen henkilökuvaukseen. DiCaprion Hoover on kaiken elokuvallisen draaman alku ja loppu. Hooverin vaikeaa äitisuhdetta (Judi Dench roolissa) vilautetaan ja kielletyn homorakkauden ovia avataan. Armie Hammer tulkitsee FBI:n apulaisojohtajaa ja J. Edgarin rakkauden kohdetta Clyde Tolsonia.

Ajankohtainen kommentti

Solaris-tuotantoyhtiö tehtailee kuin liukuhihnalta Vares-dekkareita. Ne perustuvat turkulaisen Reijo Mäen teoksiin. Mäki tehtailee teoksiaan kuin liukuhihnalta. Tässä mielessä Mäki ja Solaris ovat hyviä kumppaneita. Vares-elokuvat eivät ole aivan huonoja. Se tuli tunnustettava viime vuonna, kun ohjelmistoon saapui parikin Vares-filmiä. Niitä näyttävät ohjaavan Anders Engström ja Lauri Törhönen. Ohjaajien käden jälki ei ole kovin persoonallista, mutta kohtalaisesti koossa pysyvää dekkariviihdettä he osaavat tehdä. Ja yleisökin tuntuu viihtyvän Antti Reinin persoonalllisesti esittämän karhean ja selvästikin rentustelevan yksityisetsivä Vareksen parissa. Viime vuoden katsotuin elokuva oli Vares - Pahan suudelma, joka ylitti nipin napin 200 000 katsojan rajan. Le Havre, viime vuosien arvokkain suomalainen elokuvatyö, kiinnosti viime vuonna 117 000 silmäparia. Muuten kotimaisen elokuvan katsojamäärä romahti vuonna 2011. Kokonaismäärä oli 1,2 miljoonaa henkeä, kun se oli vuonna 2010 ennätykselliset 2 075 000 katsojaa.
Uusin Reijo Mäen luomukseen perustuva dekkarifilmi on nimeltään Vares - kaidan tien kulkijat. Ohjaaja on nyt Anders Engström. Elokuva ei poikkea edellisistä kuin siinä, että yksityisetsivä kutsutaan Turusta Pohjanmaan lakeuksille. Pohjalaisesta pikkukylästä on löytynyt murhattu tyttö. Löytöpaikka on hautausmaa. Tämä viittaa uskonnollisiin ulottuvuuksiiin, sillä kylässä vaikuttaa herätysliike, ja saarnaajan vaimo kytkeytyy jotenkin tapahtumiin. Saavatpa sitten paikallinen poliisi ja yksityisetsivä Vares ottaa mittaa toisistaan. Tapahtumat, henkilöt ja repliikit kulkevat elokuvassa kuin aina Mäen kirjoissa. Mitään uutta ei siis saada nytkään kotimaiseen dekkarielokuvaan. Viime vuoden elokuvissa sentään Turun eri paikkoja ja kohteita kuvattiin nautinnollisesti. Alkaa myös vaikuttaa siltä, että Antti Reini on repinyt Vareksesta irti kaiken mahdollisen. Uutta ei enää löydy.
Vares-dekkarit kiinnostavat edelleen suomalaista elokuvayleisöä. Uusinkin dekkarifilmi keräsi ensimmäisenä viikonvaihteena ...katsojaa. Uuden vuoden 2012 todellinen yllätys on ollut ainakin ensimmäisen kuuden päivän aikana edellä käsitelty Varasto-komedia. Se veti valkokankaiden ääreen huimat 38 000 katsojaa. Laatuun ja osaamiseen kannattaa siis panostaa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 118

2012-01-14T22:16:00.003+02:00

Paris, Texas (Paris, Texas, Ranska/USA 1984) ohjaus: Wim Wenders, käsikirjoitus: Sam Shepard - perustuu L. M. Kit Carsonin kertomukseen, kuvaus: Robby Müller, musiikki: Ry Cooder, pääosissa: Harry Dean Stanton (Travis, Clay Henderson), Nastassja Kinski (Jane), Bernhard Wicki (Tri. Ulmer), Dean Stockwell (Walt Henderson), Aurore Clément (Anne) ), Hunter Carson (Hunter). Tuotanto: Anatole Dauman ja Chris Sievernich/Argos Film/Road Movies Filmproduktion/WDR/Channe Four Films/Pro-Ject Filmproduktion..

Newsweek kirjoitti: "Se on tarina Yhdysvalloista, julma muotokuva maasta jossa ihmiset kuten Travis ja Jane eivät voi asettua juurilleen, tarina rönsyilevästä, voimakkaasta, rikkaasti varustetusta maasta jossa ihmiset voivat olla epätoivoisesti hukassa. "
Berliinin taivaan alla-elokuvan ohella saksalaisen Wim Wendersin suuria 1980-luvun ohjaustöitä oli karismaattinen, kaunis ja visuaalisesti runollinen road movie Paris, Texas. Elokuva voitti "Kultaisen palmun" Cannesin filmijuhlilla.
Suomeen Paris, Texas tuli 21.12. 1984, elokuvateatterit olivat Charlie 1, Gloria. Maahantuoja oli Himbergien Lii-Filmi. Myöhemmin elokuva siirtyi yhtiön Robertinkadun teatteriin Astoriin, jossa se meni vuoden. Ensi-illan aikaan en ollut läpeensä ihastunut Wendersin elokuvasta, mutta kun Berliinin taivaan alla sykähdytti minut neljä vuotta myöhemmin ja näytettiin 4.2. 1989 televisiossa, saatoin puhua ehdottomasta mestariteoksesta. Sain myös ystävältä lahjaksi elokuvan pohjalta julkaistun todella paksun kirjan "Wim Wenders-Sam Shepard: Paris, Texas", joka sisältää muun muassa käsikirjoituksen ja lukuisia upeita still-kuvia.
=====================================================================================================
Länsi-Saksan 1970-luvun elokuvan kärkiohjaajia oli Wim Wenders (s. 1945), Rainer Werner Fassbinder, Werner Herzog ja Volker Schlöndorff. Wenders herätti ensimmäisen kerran suurta huomiota vuonna 1977, kun Amerikkalainen ystävä julkaistiin. Wenders todisti kiinnostuksensa amerikkalaiseen elokuvaan ja kulttuuriin. Tosin rakkauden ja vihan ristiriitaisin tuntein.
Näytti, että Wenders oli opiskellut Hollywood-ohjaajien kultakauden ja sodanjälkeisen ajan teoksia samalla tavalla kuin Ranskan uuden aallon ohjaajat 1950-luvulla. Amerikkalaisen ystävän pääosissa esiintyivät amerikkalaiset, näyttelijä Dennis Hopper ja ohjaaja Nicholas Ray. Pääosassa oli saksalainen Bruno Ganz, joka näytteli yksitoista vuotta myöhemmin toista "enkeliä" Berliini -elokuvassa.
Wim Wenders matkusti Amerikkalaisen ystävän jälkeen Yhdysvaltoihin. Kummisetä-elokuvien ja Vietnam-eepoksen Ilmestyskirja. Nyt! kuuma menestysohjaaja Francis Ford Coppola tarjosi saksalaiselle töitä. Wenders työskenteli 1980-1981 Coppolan Zoetrope-yhtiössä. Valmistui omaperäinen, graafiselta visuaaliselta asultaan ajankohtaan patinoitu loistava Hammett - tehtävä Chinatownissa, kuvaus rikoskirjailija Dashiell Hammettista. Valitettavasti elokuva oli täysi kaupallinen fiasko. Siihen kariutui yhteistyö, ja muutenkin Coppolan yhtiö joutui suuriin taloudellisiin vaikeuksiin.
==================================================================================================
"Löysin Yhdysvaltain kartasta 16 kaupunkia, joiden nimi on Berliini. Löysin 22 kaupunkia, joiden nimi on Pariisi. Löysin muutkin eurooppalaiset kaupungit, mutta Pariisi voitti." Näin Wim Wenders kertoo keksineensä USA:ssa ohjaamansa Paris, Texasisin nimen. Elokuvaan sisältyy ristiriitainen repliikki, joka itse asiassa ilmaisee, mistä on kysymys ja missä ollaan tai sitten ei olla: "Onko tämä Pariisi? Jotenkin se näyttää minusta Texasilta."
Paris, Texas määriteltiin road movieksi. Kuvauksia suoritettiin Uudessa Meksikossa, Texasissa ja Kaliforniassa. Wendersin vakiokuvaaja Robby MÜller tallensi vaihtuvien maisemien kuulaat värähdykset ja kaupunkien piinallisen yksinäisyyden. Käsikirjoituksen kirjoitti näytelmäkirjailija ja näyttelijä Sam Shepard (Frances, Valiojoukko), Jessica Langen aviomies. Shepardin omaperäiset, antiikin teatterin teemoja moderniin amerikkalaiseen kulttuuriin siirtäneet näytelmät olivat arvostettuja 1970-luvulla. Robert Altman ohjasi 1980-luvun puolivälissä hienon elokuvan Hulluna sinuun Shepardin oidipaalisesta, vieraantumista kuvaavasta näytelmästä. Shepard oli miespääosassa.
Harry Dean Stanton on Paris, Texasisin ahdistunut keski-ikäinen Travis, joka on kulkenut rauhattomana lähellä Meksikon rajaa. Hän ei muista paljon menneisyydestään, eikä osaa kertoa aikaisemmista tapahtumista sairaalassa. Lompakosta löytyvä viesti viittaa Los Angelesessa asuvaan Walt-veljeen. Wenders esittää kysymyksiä, joihin vastataan elokuvan edistyessä: Lähteekö Travis uudelle matkalle - etsimään minuuttaan? Ja kohtaako hän matkalla vaimonsa Janen ja poikansa, jotka asuvat isossa kerrostalossa?
Paris, Texas on modernin elokuvan tärisyttäviä yksinäisyyden kuvauksia. Ei ole ihme, että Wim Wenders valitsi pieneen sivurooliin saksalaisen ohjaajan Bernhard Wickin. Hänet nähtiin 1960-luvun hienoimmassa yksinäisyyden ja vieraantumisen kuvauksessa, Michelangelo Antonionin italialaisessa Yössä (1961). Wicki on siinä kuolemansairas Tommaso, jota elokuvan pääpari (Marcello Mastroainni ja Jeanne Moreau) käy katsomassa klinikalla.
Wim Wendersin elokuvassa Wicki on puolestaan elämää pelastava lääkäri Ulmer (onko sukunimi viite itävaltalais-amerikkalaiseen ohjaajaan Edgar G. Ulmeriin, jonka voittoja oli vuoden 1939 kauhuklassikko The Black Cat). Ulmer toteaa klinikalla Travisille: "Kuule, paljon ehtii miehelle tapahtua neljässä vuodessa. Kaikenlaista harmia. Kallistakin harmia."
Saksalaisen luonnenäyttelijän Klaus Kinskin (mm. Nosferatu, Fitzcarraldo) tytär Nastassja on Paris, Texasin suloinen ja aistillinen Jane, moderni kohtalokas nainen. Nastassja oli saavuttanut ison läpimurron vuonna 1980 Roman Polanskin historiallisessa rakkauselokuvassa Tessissä. Nastassja näytteli 1982 Francis Ford Coppolan kuvallisista otoksistaan huikeassa musikaalissa One from the Heart, joka ei saavuttanut valtayleisön suosiota. Win Wendersin elokuvan äiti ja vaimo Jane jäänee Nastassja Kinskin uran tärkeimmäksi suoritukseksi.
Paris, Texasisiin sisältyy kaksi jaksoa, jotka kuvastavat naisen elämän kahta mahdollista reittiä. Jane näyttää peepshow´ssa itsensä peilille, jonka takana Travis ratkaisee entisen elämänsä viimeisiä arvoituksia. Kerrostalon ikkunan edessä Jane nostaa poikansa (Hunter Carson) käsivarsilleen Travisin seuratessa tapahtumaa alhaalla. Tuo hetki on sipulimaisesti kuoriutuvan elokuvan tärisyttävin kokemus. Se on arvoitusten ratkaisujen lähtömerkki, joka sulkee lopulta Travisin yksinäisyyden matkan ympyrän.
=====================================================================================================
Olen seurannut innostuneena - joskus tosin pettyneenäkin - saksalaisen Wim Wendersin ohjaajn uraa näihin aikoihin asti. Wenders on kuvaan uskova ohjaaja. Hän ammentaa perinteen pohjalta, mutta havaitsee herkästi muuttuvan nykyelämän pulssit. Wenders on kokeillut rohkeasti elokuvan keinoilla ja tekniikoilla, videolla ja teräväpiirrolla.
Näistä kokeiluista mieleenpainuvin on Tokyo-Ga (1985), mutta myös aivan osittain tuore Pina, ajoittain kiehtovasti ja pitkästyttävästi rajoja rikkova tanssielokuva. Wenders on eläytynyt myös musiikkiin - muun muassa Buena Vista Social Clubissa (1998) ja Bluesissa/The Soul of Man´ssa (2003), joista jälkimmäiseen myös Martin Scorsese ja Clint Eastwood ohjasivat oman jaksonsa.
Wim Wendersin draamaelokuvista Berliini-teoksen jälkeen mieleenpainuvia ovat olleet Solveig Dormmartinin ja William Hurtin näyttelemä Maailman ääriin (1991), maisemia aivan kuin haukkaava Lisbon Story (1995) ja Sam Shepardin-Jessica Langen näyttelemä hukatun isyyden kuvaus Don´t Come Knocking (2005). Vähemmän olen innostunut sellaisista Wenders-elokuvista kuin Ajan mittaan (1976), Väkivallan loppu (1997) ja Miljoonan dollarin hotelli (1999), jossa U2:n Bono oli mukana.
Mainitaan vielä, että Wenders ohjasi ohjaajasuosikistaan Nicholas Raysta sykähdyttävän dokumentin Lightning Over Water (1980) ja oli vuonna 1995 "takuuapulaisohjaajana" Michelangelo Antonionin viimeisessä elokuvassa Pilvien takana.

　

TARU MÄKELÄN HIENO DUUNARIKOMEDIA * * * *

2012-01-11T18:53:00.000+02:00

Kirjoittaessani viime kerralla rintamalle vievästä Hiljaisuudesta käsittelin myös sota-aiheisia kotimaisia elokuvia. Muuan niistä oli Taru Mäkelän koskettava Pikkusisar, joka sijoittui sotasairaalaan. Se valmistui 1990-luvun lopulla. Mäkelä ei saanut sen jälkeen rahoitusta millään kehittemilleen elokuvaprojekteille, joten hän toteutti joitakin dokumentteja, ohjasi televisiossa ja teatterissa. Sota-aiheinen dokumenttifilmin Lotat sai hyvän vastaanoton.
Taru Mäkelä kuuluu suomalaisen elokuvan kulta-ajan kolmannen kuuluisan elokuvasuvun jälkeläisiin. Mäkelöiden Kinosto pyöritti vuosikymmeniä elokuvateattereita Helsingissä ja maaseutukaupungeissa. Tuotiin maahan elokuvia Filmipaja-yhtiön kautta ja tuotettiin kotimaista filmiä Fennadassa. Mäkelät hoitivat vielä 1990-luvulla Finnkino-yhtiötä, joka jouduttiin sitten myymään R-kioskiketjulle. Sanomiin kuulunut Finnkino kaupattiin viime vuonna ruotsalaisille pääomasijoittajille. Taru Mäkelä ohjasikin äskettäin dokumenttielokuvan Saalis sukunsa elokuvabisneksestä.Varasto on Taru Mäkelän hyvä paluu kotimaiseen draamaleokuvaan. Mäkelän elokuva perustuu Arto Salmisen romaaniin. Salminen tunnettiin rajujen todellisuusaiheiden kuvaajana, jonka kieli oli ronskia, joskus jopa raatelevan yksityiskohtaista. Voidakseen varmistaa Varasto-elokuvansa rahoituksen käsikirjoitusvaiheessa siistittiin romaanin kieltä. Elokuvan käsikirjoituksen kirjoitti tuottelias Veli-Pekka Hänninen, joka on toiminut aikaisemmin pastorina.
Arto Salmisen romaanin lukeneet tunnistavat kirjailijan elokuvasta. Palikat ovat paikoillaan, tarina on uskottavan salmismaista, ja oikeastaan kielen "pehmennykset" ovat tehneet vain hyvää lopullisella elokuvalle. Tietenkin voi ajatella, että kirjailijalta olisi pitänyt saada suostumus kielellisiin muutoksiin.
Se ei ollut mahdollista, sillä Salminen kuoli vuonna 2005. Hän oli saavuttanut vasta nelivitosen ikäpaalun. Ja Salmisen romaanien ystävä huomaa varmasti, että muutoksia ja lisäyksiä on tehty elokuvan loppupuolella. Olen myös edelleen sitä miletä, että elokuvaohjaajalla täytyy olla oikeus omaan tulkintaansa romaanista.
==========================================================================================
Varasto tapahtuu maalikaupassa. Päähenkilöitä ovat varastomiehet Rousku ja Raninen. Heitä tulkitsevat mainiosti Kari-Pekka Toivonen ja Aku Hirviniemi. Kaverit ovat todellisia läpänheittäjiä, jotka viihdyttävät toisiaan ja muita muhevilla kielipeleillä. Välillä heitellään tikkaa nudetyttöjen kuviin. Se tuo hymyä ja iloa duunarin yksitoikkoiseen työarkeen. Niin, toki maalipurkkeja kannetaan autoihin. Dramatiikkaa tapahtumiin tuo pimeä kaupankäynti, jota varastosta harjoitetaan. Saapa sillä Rousku muutakin nautintoa elämäänsä kuin iänikuiset illan kanapalat.
Elokuvan naisia ovat Minttu Mustakallion mehevästi esittämä myyjä Karita ja tämän äiti (Hannele Lauri), joka tuskailee lähiöelämän arjessa. Elokuvan epätavallinen rakkaussuhde syntyy Rouskun ja Karitan välille. Tuskin sitä edes rakkaudeksi voi kutsua, sillä Rousku kyttää vain sitä yhtä asiaa eikä unelmoi mistään elämäntavan muutoksesta.
Taru Mäkelä ohjaa valloittavan suorasukaisesti, mutta tämä ei tarkoita, etteikö elokuvassa olisi riittävästi särmiä. Se syntyy tarinan hauskoista ja osin surkuhupaisista käänteistä, mutta myös luontevasta dialogista ja kuvakerronnan jännitteistä. Näyttelijätyö on oivallista, ei siis sitä viimeaikojen kotimaisissa elokuvissa ilmennyttä tv-sketsitasoa, vaan oikeaa komedianäyttelemistä. Taru Mäkelä hallitsee hiljaa punnertavan komedian. Ei sellaisia ohjaajia ole liikaa kotimaisessa elokuvassa. Eikä duunareidenkaan elämää ole valotettu usein näin mainiolla sihdillä.

Ajankohtainen kommentti

Elokuva-arkisto eli Kansallinen audiovisuaalinen arkisto Kava aloitti eilen kevätkauden Eerikinkadun Orionissa. Aloitusfilminä oli muun muassa Alfred Hitchcockin Vertigo - Punainen kyynel (1958). Kokonaisuutena Kavan kevätohjelmisto on epätasainen. Jotenkin vaikuttaa, että Kavassakin kosiskellaan nuoria. Teemat "Elokuva ja psyyke", Aki Kaurismäen valitsema "Ranskalainen menu", Matti Kassilan "Carte Blanche" ja ohjaajaesittelyt David Lynch sekä Terrence Malick ovat kiitettäviä valintoja. Kiehtovia elokuvia tarjoaa myös "Robert Siodmakin musta sarja". Vierastan taas sellaisia aiheita kuin "Villi Pohjola", "Nuorten sävellahja" ja "Kolmas ulottuvuus". Viimeksi mainittu teema avaa näkökulman elokuvan tuoreisiin teknisiin uudistuksiin, joten se kytkeytyy suorasti nykymenoon. Onneksi Kavan ohjelmistovastaava Antti Alanen on laatinut sarjasta monipuolisen: Ei siis vain tuoreet Avatar (2009) ja Pina (2011), vaan myös Hitchcockin Täydellinen rikos (1954) ja neuvostoliittolainen 3D-harvinaisuus Robinson Crusoe (1947).
Kavan kevättä on monipuoistettu myös oheistoiminnoilla. On kinokonserttia, luentosarja elokuvasta ja arkkitehtuurista (teeman elokuvaesimerkkeihin on valittu muun muassa Maunu Kurkvaaran 1962 ohjaama hieno Yksityisalue), symposiumi elokuvasta ja psyykestä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 117

2011-12-18T18:43:00.000+02:00

Valkoinen hehku (White Heat, USA 1949), ohjaus: Raoul Walsh, käsikirjoitus: Ivan Goof, Ben Roberts, kuvaus: Sid Hickox, musiikki: Max Steiner, pääosissa: James Cagney (Cody Jarrett), Virginia Mayo (Verna Jarrett), Edmond O`Brien (Hank Fallon/Vic Bardo), Margaret Wycherley (Ma Jarrett), Steve Cochran (Big Ed Sommers), John Archer (Philip Evans), Marshall Bradford (poliisipäällikkö). Tuotanto: Louis F. Edelman/Warner Bros.

Kolmostelevision aloittaessa joulukuussa 1986 ilmassa väreili uusi odotus ja innostus. Nyt saadaan jotakin uutta, jotakin aktiivista ja energistä Suomen tv-toimintaan. Toisaalta kaupallisuuden rinnalle tuotiin myös kulttuurisia linjauksia. Tämän päivän kvarttaalitaloudessa sellainen tapa toimia on bisnesihmisten mielestä häpeällistä. Aikaisemmin Bolweiserin yhteydessä tuli julkaistua esimerkkilista niistä lukuisista laatuelokuvista, joita Kolmostelevisio esitti 1980-luvun lopulla. Ylen, MTV3:n ja Nokian perustama vaihtoehtokanava oli mainosrahoitteinen, mutta sen ohjelmistopolitiikka oli kaikkea muuta, mitä nykyisten kaupallisten tv-kanavien tarjonnan pohjalta voisi ajatella ja ymmärtää.
Kolmostelevision tulo oli myös piristysruiske allekirjoittaneelle, jonka päätehtävä lehdessä oli televisioon tulevan elokuvaohjelmiston seuraaminen ja arviointi. Kolmostelevision elokuvaohjelmisto lisäsi hetkessä töitäni, mutta vieläkin täytyy ihmetellä, miten kaupallinen kanava pystyi rakentamaan niin loistavan elokuvatarjonnan. Nyt ei ollut kysymys vain parhaasta vanhasta ja uudesta amerikkalaisesta elokuvasta, vaan italialaisesta, ranskalaisesta, englantilaisesta yms. merkkifilmistä.
Kolmostelevsion toimitilat sijaitsivat Ilmalassa, MTV3:n päärakennuksen takana kohoavassa talossa, sen yhdessä kerroksessa. Siellä sijaitsi myös videokatseluhuone, jossa kävin viikottain. Kanavan menon rentoutta osoittivat tiedostuspäällikön ja elokuvista vastaavan henkilön vieraanvaraisuus. Kolmostelevision moderni ja tehokas johtaja Heikki Lehmusto saattoi vierailla katseluhuoneessa moikkaamassa kriitikkoa. Muistan erään käynnin, kun hiukan huolestunut Lehmusto tuli sisään ja kysyi mielipidettäni Timo T.A. Mikkosen viihteellisestä ajankohtaisohjelmasta Tänään tässä ja nyt. Sitä jota lähetettiin arkisin klo 17.00. Hän nyökkäili, kun esitin, että T.A. voisi pysyä enemmän poissa ruudusta ja antaa tilaa muille.
=====================================================================================================

Kolmostelevision elokuvatarjonnassa sunnuntai-illat oli varattu klassikoille. Muuan sellainen oli Raoul Walshin gangsterielokuva Valkoinen hehku. Se oli suuren näyttelijän James Cagneyn uran huipennuksia. Huimaa virtaa ja luovuutta tihkuva gangsterielokuva esitettiin kanavalla 15.1. 1989. Tunsimme hyvin Cagneyn. Olimme eläytyneet Cagneyn 1930-luvun gangsterifilmeihin, joissa lyhyt mutta eloisasti liikkuva ja iskevästi replikoiva näyttelijä tulkitsi kovapintaisia ja nopeakäänteisiä antisankareita.
Tiesimme Raoul Walshin (1887-1980), Hollywoodin kulta-ajan mutkattoman ammattimiehen, "primitiivisen elokuvataiteilijan", joka tuli mukaan mykällä kaudella D. W. Griffithin assistenttina ja näyttelijänä. Valokuvassa Walsh esiintyi aina musta lappu toisen silmänsä päällä. Walsh oli menettänyt toisen silmänsä näkökyvyn ohjatessaan vuonna 1929 elokuvaa The Old Arizona. Walshin legendaarinen maine liittyi ohjattujen elokuvien lukumäärään: Niitä on pitkälle yli sata.
Valkoinen hehku valmistui toisen maailmansodan jälkeisissä ristiriitaisissa tunnelmissa. Ilmassa väreili optimismi, odotus paremmasta maailmasta, mutta samalla neuroosit ja tyytymättömyys levisivät amerikkalaiseen väestöön. Vanhat arvot alkoivat rapistua ja sukupolvien välinen kapina oli edessä. Kommunistihysteriakin pulppusi yhteiskunnassa, mutta on syytä muistaa näinä talouskriisin aikoina, että tuolloin alkoi lähes katkeamaton hyvinvoinnin ja keskiluokan vaurastumisen pitkä jakso. Se säteili Amerikasta Eurooppaan, muuallekin. Kulutusyhteiskunnan vinha vauhti valtasi läntisen maailman.
Voi sanoa hyvällä syyllä, että 1940-luku oli Raoul Walshin parasta ohjaajan aikaa. Syntyivät sellaiset merkittävät elokuvat kuin High Sierra, He kuolivat saappat jalassa, Genteleman Jim, Puanatakkien sankari, Kosto Burmassa, San Antonio, Hopeavirta. Walshin myöhemmistä ohjaustöistä lienee kuuluisin vuonna 1957 valmistunut Clark Gable -elokuva Band of Angels eli Orjakauppias (1957). Se on hehkuva romanttinen ja historiallinen draama etelästä, eäränlainen Tuulen viemän rinnakkaisversio.
Raoul Walsh ohjasi 1950-luvun lopulla elokuvaversion Norman Mailerin paksusta sotaromaanista "Alastomat ja kuolleet". Sovitus oli häpeällisen viihteellistä Hollywood-rutiinia. Walsh tuskin välitti, olivatko hänen westerninsä "taantumuksellisia" tai sotafilminsä "militaristisia", sillä häntä kiinnosti suoraviivainen tarina, ulkoilmaepiikan avarat miljööt ja vimmaiset äänet. Mutta hän saattoi tiedostamattaan luoda hetkiä, joissa ilmenee suurta hellyyttä ja rakkautta.
Walshin elokuvien miesnäyttelijät olivat ykkösluokkaa (Cagney, Douglas Fairbanks, Errol Flynn, Humphrey Bogart, Gary Cooper, Clark Gable), mutta Warnerilla pääosan urastaan tehnyt ohjaaja joutui kärsimään ajoittain heikoista tuotantoarvoista. Walshin ura päättyi vuonna 1964 kumuavaan, John Ford -tyyliseen ratsuväki vs. intiaanit -westerniin Urhojen linnake, joka valmistui kotoisassa Warner Bros. yhtiössä.
James Cagney ura päättyi kolme vuotta aikaisemmin Billy Wilderin nerokkaassa itä-länsi -satiirissa Yks´kaks´, kolme, joka tapahtui ja kuvattiin Länsi-Berliinissä. Cagney esitti tehokasta amerikkalaista liikemiestä ja perheenisää, joka luovii jaetun kaupungin poliittisessa todellisuudessa. Elokuva jäi testamentiksi Cagney omasta tahdosta. Suomessa elokuva kiellettiin ulkopoliittisista syistä tuoreeltaan, mutta pääsi idän leirin murruttua esitykseen 1980-luvun lopulla. Elokuva todistaa Cagney olleen komedianäyttelijänäkin taituri.
=====================================================================================================

Raoul Walsh

Carlos Clarens paalutti kirjassaan "Crime Movies: From Griffith to the Godfater and Beyond (1980), että Walshin maailmassa vapauteen ensin tottuneet ihmiset eivät voineet tyytyä myöhemmin lupauksiin yhteiskunnan parantamisesta - ei oikealta eikä vasemmalta. "Vapauden ainoa vertainen oli kuolema."
Suomessa aikanaan kielletty Valkoinen hehku oli Raoul Walshin uran huipennus. Walsh ja James Cagney yhdistivät voimansa elokuvassa. He olivat tehneet Warnerille 1939 vuosikymmenen parhaimpiin kuuluvan gangsterifilmin The Roaring Twenties. Cagney oli Warnerin sopimusnäyttelijä, armottoman pikkumiehen ja häikäilemättömän rikollisen tulkki. Näitä rooleja riitti, ja yleisö uskoi todellisuudessa herttaisen kotimiehen ja maaseutua rakastavan Cagney olevan samanlainen myös yksityiselämässään.
Valkoinen hehku merkitsi James Cagney paluutta kotipesäänsä, Warner Bros. -yhtiöön. Hän oli irrottautunut firmasta aikaisemmin kokeillakseen menestystä oman tuotantoyhtiön parissa. Niin tapahtui, että 1940-luvun lopulla suosionsa huipulla oleva Cagney solmi uuden sopimuksen Warnerin kanssa. Ohjaaja Raoul Walshille annettiin tehtävä luoda elokuvasta lopullinen yhteenveto sosiaalisiin aiheisiin erikoistuneen, "työväenluokkaisen" Warner Bros. -yhtiön ja James Cagney yhteisistä 1930-luvun gangsterielokuvista.
Valkoinen hehku kuvaa suurta keikkaa, joka ajan hengen mukaan tuskin onnistuu. Cagney on kiero Cody Jarrett, joka potee voimakasta äitikompleksia. Käsikirjoitukseen sopeutettiin USA:ssa noihin aikoihin muotiin tulleen psykiatri Sigmund Freudin oppeja.
Äitikompleksi aiheuttaa Codyssa eräänlaisen luonteen kielteisen ketjureaktion: Hän vieroksuu vieraita ihmisiä, suhtautuu epäluuloisesti vaimoonsa, yleensäkin kauniimpaan sukupuoleen. Suuren keikan suunnittelun ja toteuttamisen aikana Cody Jarrett kohtaa lopullisesti omat demoninsa.
Elokuvan järisyttävät loppuhuipennukset koetaan kemikaalitehtaan huomassa. Atomipommit oli lähetetty Japaniin, tuho oli valtaisa, pelko ydinsodasta levisi Amerikassa. Raoul Walsh kehitti elokuvansa loppuun yleisen yhteiskunnallisen tason paralleeleja, sillä kaikki päättyy valtavan räjähdykseen ja tulimereen. Yksityisellä tasolla loppuun on laadittu muuan elokuvahistorian maineikkaimmista paradokseista: James Cagneyn Cody Jarrett seisoo ennen kuolemaansa tehtaan yläkerroksessa ja huutaa kasvot ylös kohotettuna: "Äiti, tein sen, maailman huipulla."
　

ARKKUJEN AHDISTAVA HILJAISUUS * *

2011-12-14T20:21:00.000+02:00

Sakari Kirjavaisen ohjaamassa ja Esko Salervon kirjoittamassa sotaelokuvassa Hiljaisuus eletään jatkosodan viimeisiä viikkoja. Aika kulkee kevättalvesta kesään. Tapahtumapaikkana on kaatuneiden evakoimiskeskus, jonne ruumiit kootaan. Sieltä ne lähetetään kotiseuduilleen. Keskuksessa työskentele neljä miestä ja kolme naista. Kotimaisena sotaelokuvana Kirjavaisen ja Salervon yritys on poikkeuksellinen.´
Sakari Kirjavainen (s. 1960) opiskeli elokuvaa Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella. Hän on ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja. Hän on ohjannut lyhytelokuvia, hän sai 1997 Risto Jarva -palkinnon elokuvastaan Traanilamppu Tampereen kansainvälisillä lyhytfilmifestivaaleilla.
Ensimmäinen kokoillanelokuva, miehinen Ken tulta pyytää valmistui 2001. Kirjavainen oli toisena ohjaajana 2007 Åke Lindmanin viimeiseksi varsinaiseksi elokuvatyöksi jääneessä Tali-Ihantala 1944. Kirjavainen kokeili myös kirjailijana, 2009 valmistui esikoisromaani "Viereenkatsoja".
Hiljaisuudenkiinnostava henkilö on erään ruumiinpesijän poika Eino (Ilkka Tiikanen), jota pidetään vähälahjaisena. Hän osallistuu sotaan ja uskoo tulevansa sankariksi. Evakuoimiskeskuksen henkilökunta muodostuu todella erikoisesta väestä, on pedantti pastori Hiltunen, mielisairaalasta rintamalle määrätty lääketieteen ylioppilas Korpikangas (Ilkka Heiskanen), vanha Miina, joka hallitsee kuppauksen, ja lotat Siiri (Joanna Haartti) ja Jaana (Terhi Suolahti). Lotat ovat luonteiltaan lähes vastakkaisia luonteiltaan. Einon sydänystävä on huikentelevainen Antti (Joonas Saartamo), jonka isä on toiminut jääkärinä.
Viime sodat kiinnostavat nykyisin suomalaisia elokuvantekijöitä ja kirjailijoita. Vaikea sanoa, mistä se johtuu. Nuoret suomalaiset naiskirjailijat ovat paneutuneet viime aikoina sota-aiheisiin. Linnan ja Meren jälkeen myös sellainen sukupolvi, jolla ei ole omaa kokemusta sodasta, on ryhtynyt kirjoitustöihin. Tämän syksyn nuorista romaaneista huomattava on Katja Ketun "Kätilö", joka viiltää suomalaisnaisen ja saksalaisen SS-upseerin rakkaustarinana suoraan Lapin sodan tunnelmiin. Kolmikymppinen Jenni Linturi on taas kirjoittanut romaanin "Isänmaan tähden", jossa vapaaehtoiset suomalaismiehet päättävät lähteä Saksaan ja osallistua natsien SS-joukkoihin.
Suomalaisessa elokuvassa sotiimme puuttui 1985 Rauni Mollberg, joka toteutti uuden version Väinö Linnan "Tuntemattomasta sotilaasta". Se ei kohonnut Edvin Laineen 1950-luvun Tuntemattoman tasolle. Sen jälkeen Pekka Parikka ohjasi uuden väkevän sotadraaman Talvisodan (1989), joka perustui Antti Tuurin pohjalaistarinaan. Åke Lindmanin Tali-Ihantala oli sävytykseltään lähes dokumentaarinen. Sitä ennen Lindman ohjasi ruotsinkielisen Framom främsta linjen (2004). Muistettakoon myös Taru Mäkelän pienimuotoinen Pikkusisar (1999), jossa Vera Kiiskinen näytteli hienosti sotasairaalan vapaaehtoista apusisarta.
==========================================================================================
Sakari Kirjavainen sai varmasti tietoa ja opastusta Åke Lindmanilta viime sodista, joten hänellä on ollut hyvä pohja kokeilla suomalaista sotaelokuvaa. Valitettavasti Hiljaisuus on liian täynnä henkilöitä, liian puristettuja ja tehtyjä henkilökuvia, liiaksi kärjistettyä erikoisuuden tavoittelua. Näyttelijäohjaus pettää pahan kerran. Joonas Saartamon Eino on kyllä tulkittu kiinnostavasti, mutta olisiko hahmoa kannattanut laventaa ja syventää. Ajatus tehdä elokuva kuolemasta ja kuoleman ankarista kosketuksista tahtoo hukkua tasapaksuun, raakileeksi jääneeseen kerrontaan. Käsikirjoitus lienee pysähtynyt puolitiehen, juuttunut synopsiksen asteelle.
Todettakoon kuitenkin, että lavastaja Jukka Uusitalo, maskeeraja Kata Launonen ja kuvaaja Petri Rossi ovat tehneet ammattimaista työtä. Elokuvan budjetti oli 1,6 milj. euroa, josta Suomen elokuvasäätiön tuki oli melkein puolet. Projektiin on siis uskottu vahvasti.

Ajankohtainen kommentti

Jokin viikko sitten käsittelin 3D-elokuvien invaasiota Helsingin elokuvateattereihin. Toivoin, että suomalaiset ohjaajat eivät koskaan ryhtyisi tähän tekniseen trendiseikkailuun. Olin väärässä, sillä marraskuun lopussa teattereihin saapui kauan valmisteltu 3D-animaatio Maaginen kristalli. Antti Haikalan ohjama animaatio on maksanut 5 miljoonaa euroa. Se liittyy meillä viime vuosina harrastettuun joulupukkielokuvien lajityyppiin. Sellaisilla animaatioilla on uskottu olevan menekkiä ulkomaillakin. Ainakaan Suomessa kallis 3D-animaatio ei ole saavuttanut elokuvayleisön jakamatonta suosiota. Tosin on epäilty ja toivottu, että kassat räjähtäisivät ainakin joulunpyhinä. Jäämme odottamaan.
Suomen elokuvasäätiö SES seuraa tarkasti kotimaisten elokuvien tuotantoa, esitystä ja levikkiä. Nyt on huomattu SES:n tilastoista, että kotimaiset elokuvat eivät mene enää hyvin yleisöön. Lippukassoilla kotimaset saavuttavat tänä vuonna n. 16 % katsojaosuuden. Edellisinä vuosina on mennyt paremmin. Voisiko ajatella, että kaikki vuoden 2011 kotimaiset uutuudet eivät ole olleet hyviä. Eli: laatua täytyisi nostaa, sitä kautta se yleisönkin kiinnostus viriää.
Syksyn katsojatilastot kertovat, että viime vuosien arvokkain - ranskaa puhuva - suomalainen elokuva Le Havre on houkutellut teattereihin yli 100 000 katsojaa. Se on todella erinomainen saavutus. Sen faktan tilastot todistavat, että Suomessa ei kannata tuottaa ruotsinkielistä suomenruotsalaista elokuvaa, sillä ainakin minua elähdyttänyt on saanut n. 40 000 katsojaa. FST5 esittää elokuvan sarjana joulukauden ohjelmistossa.

P.S. Mediani menee talvilomalle. Sunnuntaina ilmestyy vielä jatkosarjani artikkeli. Palaan asiaan loppiaisen jälkeen. Huomioikaa kuitenkin joulukauden tulevat uudet kotimaiset elokuvat: Ensin tulee Rosa Karon romanttinen Avain Italiaan, aatonaattona ensi-illan saa koko perheen Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri ja sitten uutenavuotena Taru Mäkelän ohjaama "duunarikomedia" Varasto.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 116

2011-12-10T20:07:00.000+02:00

Elokuu (Suomi 1956) ohjaus: Matti Kassila, käsikirjoitus: Kassila - perustuu F.E. Sillanpään romaaniin (1941), kuvaus: Esko Nevalainen, lavastus: Lauri Elo, musiikki: Ahti Sonninen, pääosissa: Toivo Mäkelä (Viktor Sundvall), Emma Väänänen (Saima), Rauni Luoma (Maija), Aino-Maija Tikkanen (Tyyne), Rauni Ikäheimo (Iita). Tuotanto: Mauno Mäkelä/Fennada-Filmi Oy.

Frans Emil Sillanpään, suomalaisen Nobel-kirjailijan, syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta syyskuussa 1988. Yleisradion Opetustelevisio ja Ammattiopisto olivat valmistaneet tv-ohjelman Sana muuttuu kuvaksi, jossa toimittajat Reijo Rae ja Sakari Salko tutkivat elokuvan keinoin Sillanpään "Elokuu" -romaanin filmisovitusta. Haastateltavina olivat sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan huippukuvaaja Esko Nevalainen ja Elokuun (1956) ohjaaja Matti Kassila. Ohjelma esitettiin Ylessä 10.9. 1988.
Sana muuttuu kuvaksi näytettiin lehdistönäytäntönä Ylen Linkkitornin katselutiloissa (myöhemmin katselut siirtyivät Ison Pajan yhteyteen). Tv-ohjelma innosti minua, koska olin aina pitänyt Elokuuta yhtenä suomalaisen elokuvan merkkisaavutuksena - Varastetun kuoleman, Morsiusseppeleen, Poikien, Kahdeksan surmanluodin ja Jäniksen vuoden ohella.
Kelpuutin joukkoon 1990-luvulla Aki Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -mestariteoksen. Samaa saatoin sanoa Veikko Aaltosen riipaisevasta Isä meidän -elokuvasta, joka julkaistiin myös 1990-luvulla. Aku Louhimiehen Paha maa nousi ryhmään 2000-luvulta. Television puolelta ryhmään kuuluvat ehdottomasti Åke Lindmanin Jäätä 1960-luvulta ja Kiinnisidottu 1990-luvulta, Veli-Matti Saikkosen Manillaköysi ja Tuija-Maija Niskasen Maa jota ei ole 1970-luvulta.
=====================================================================================================
Elokuu kertoo kananvanvartija Viktor Sundvallista, hänen vaimostaan Saimasta ja aviomiehen nuoruuden rakastetusta Maija Länsilehdosta. Kolmen erilaisen ihmisen draama kiertyy Viktorin vaikean alkoholismin ympärille. Vaimo Maija vahtii, että Viktor ei saa mistään pulloa. Viktorin nuoruuden rakastettu Maija tuo vierailullaan verevyyttä taloon - kaivattuja ryyppyjäkin isännälle.
Matti Kassila ohjasi hienoimmaan elokuvansa Ruovedellä, Muroleen kanavalla. Sana muuttuu kuvaksi -ohjelmasta selvisi, että elokuva toteutettiin mustavalkoisena, koska värillisenä siitä olisi tullut kuvaaja Nevalaisen mielestä makeileva. Kiehtovasti Rae ja Salko näyttävät, miltä Ruoveden seudut vaikuttavat värillisinä. Kontrastin tuovat väliin leikatut elokuvan mustavalkoiset jaksot.
Matti Kassila tarttui mielellään Sillanpään tekstiin. Elokuu oli viimeinen suurista, väsyneeksi jo sanotun Nobel-kirjailijan romaanien filmatisoinneista. Sillanpää-kuumeen aloitti 1937 Teuvo Tulio elokuvallaan Nuorena nukkunut. Nyrki Tapiovaara ohjasi vuonna 1940 hienon Miehen tien. Sitä seurasivat Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä (1948), jossa Nokian puukko heilahtaa, Roland af Hällströmin Poika eli kesäänsä (1955), joka perustuu "Elämä ja aurinko" -romaaniin ja Jack Witikan Silja - nuorena nukkunut (1956).
Suomalaisen elokuvan kulta-aikana filmattiin paljon kotimaisen kirjallisuuden klassikkoja. Aina ohjaajat eivät päässeet kirjailijoiden teosten tasolle, vaan tyytyivät helpppoihin kuvituksiin. Tätä ei voi sanoa Kassilan Elokuusta, eikä edellä mainituista muista Sillanpää-elokuvista. Upeita olivat myös jotkut Hella Wuolijoen näytelmiin perustuvat elokuvat - kuten Valentin Vaalan Niskavuoren Heta (1952) ja Edvin Laineen Niskavuoren Aarne (1954). Merkittävä oli myös muuten pelkkiä ajanvietefilmejä ohjanneen Ville Salmisen Evakko (1956), joka perustuu Unto Seppäsen romaaniin. Eikä unohdeta tietenkään Laineen monumentaalista Tuntematonta sotilasta (1956), Väinö Linnan sotaromaanin elokuvasovitusta, josta muodostui sukupolvesta toiseen kiertävän kollektiivisen suomalaisen tajunnan peruskartasto.
=====================================================================================================
Miksi Sillanpäätä filmattiin vuosina 1937-1956 niin paljon? Olen aikaisemmin kirjoittanut, että kirjailijan kuvaama hämäläinen agraarimiljöö oli vuosikymmeniä kotimaisen elokuvan tärkeintä maaperää. Heinälato-romantiikka periytyy tältä ajalta.
"Matti Kassila löysi Elokuussa uudelleen Sillanpään maiseman ja maailman: tämän huomaa jo elokuvan ensimmäisestä loisteliaasta kymmenestä minuutista, joissa luodaan johdantoa pitkillä kamera-ajoilla siihen miljööseen, siihen suomalaiseen kesäpäivään, jossa elävää tragediaa, komediaa, iloa ja surua ryhdytään tutkimaan" (Vaihtuvat Filmit/1972).
Huomautin myös, että Kassila oli parhaimmillaan alkoholismiin kuolevan Viktor Sundavallin ja vaimo Saiman välienselvittelyissä. Kassila rakentaa niiden elävöittämiseksi huoneisiin ja etenkin portaisiin elokuvallisesti korkeatasoista draamaa. Taas lopun takautuma Viktorin ja tamperelaisen matkustajakodin pitäjän Maija Länsilehdon ilonpidosta on epätasainen. Sitä jotenkin vierastaa, se ei sovi elokuvan kokonaisuuteen. Mutta se on ohjaajan oma taiteellinen ratkaisu, eikä se nakerra juurikaan mestariteoksen arvoa. Sitä paitsi Rauni Luoma on aivan verraton Maijana.
Matti Kassila käyttää taiten kertojaa. Luin jostakin, että kertojan käytön haluttiin palvelevan F.E. Sillanpäätä, romaanin koskemattomuutta ja arvoja. Jos elokuvan kielestä kirjoittanut Marcel Martin olisi nähnyt suomalaisia teoksia, niin hän olisi varmasti arvostanut Kassilan elokuvallista oivallusta kuvata Viktor Sundvallin kuolema. Se hahmotellaan toisten henkilöiden näkökulmista, kunnes nopeassa välähdyksessä ohjaaja näyttää, kuka on mennyt manan majalle.
=====================================================================================================
Minulla oli arvostava suhde Matti Kassilaan (s. 1924) kriitikon urani alussa ja keskivaiheillakin. Samalla tavalla kuin Mikko Niskaseen. Kun olin kunnankinon johtajana 1970-luvun lopulla Jämsänkoskella kutsuin Kassilan puhumaan elokuvistaan yleisöllemme.
Kassila on omissa kirjoissaan kertonut avoimesti alkoholismistaan ja raitistumisestaan. Jämsänkoskella ohjaaja joi mineraalivettä ja söi kukkakaalikeittoa. Tietenkin se hiukan ihmetytti, mutta Kassila oli valinnut joitakin vuosia aikaisemmin terveyden tien. Tätä kirjoittaessani Kassila elää edelleen.
Matti Kassila oli 1970-luvun lopulla johtajana Suomen elokuvasäätiössä. Vierailin usein Helsingissä käydessäni säätiön toimistossa ja sain tarpeellista tietoa Kassilalta suomalaisen elokuvan tilasta, joka ei ollut silloin kovin hyvä. Kun Kassila erosi säätiön johtajan tehtävästä hän soitti minulle ja lupasi antaa minulle ainoana haastattelun. Olin silloin töissä Helsingin Sanomissa. Eräänä lauantaina vuonna 1980 kirjoitin eron syistä ja Kassilan suunnitelmista lehteemme. Jäi vaikutelma, että ohjaaja on malttamaton, ei pysy kovin kauan samassa tehtävässä.
Matti Kassila ryhtyi 1980-luvun alussa jälleen ohjaamaan, mutta en jaksanut innostua hänen myöhäiskauden elokuvistaan. Kassilan viimeinen ohjaustyä Kaikki pelissa julkaistiin 1993. Kirjoitin siitä kielteisen arvostelun. Samoihin aikoihin suunnittelin kirjaa Kassilasta, elokuva-arkisto näytti julkaisijana vihreää valoa, ja ohjaaja suostui projektiin. Joitakin päiviä myöhemmin Kassila perui kirjaprojektin. Hän ei kertonut syytä, mutta ehkä se oli Kaikki pelissä -elokuvan arvostelu.

ERO IRANILAISPERHEESSÄ * * * *

2011-12-07T16:32:00.002+02:00

Islam puhuttaa. Islamista ei tiedetä paljoakaan, mutta viime aikoina Suomessakin on ilmestynyt kirjoja - esimerkiksi islamin tutkimuksen professorilta Jaakko Hämeen-Anttilalta. Ja on Islamin arkkitehtuurista ja taiteesta julkaistu ulkomailla kiehtovia, aivan suurenmoisia opuksia - kuten Markus Hattsteinin ja Peter Deliuksen laaja kartoitus maailman uskonnosta ja kulttuurisesta voimatekijästä historian havinasta nykypäivään.
Nyt valkokankaalle on tullut Asghar Farhadin Berliinissä palkittu iranilainen elokuva Nader ja Simin: ero. Vaikka Iran on lännessä jopa "pahan valtakunnan" maineessa, niin maassa tuotetaan hienoja elokuvia. Tunnemme hyvin Abbas Kiarostamin tuotannon. Alkusyksyllä Helsingin ohjelmistoon saapui Kiarostamin lännessä ohjaama Iltapäivä Toscanassa.
Nader ja Simin: ero on maahantuontina kulttuuritapaus. Se on varteenotettava kuvaus islamilaisen maan elämänmuodosta ja perinteestä. Se valottaa islamin uskonnon periaatteita, etenkin naisen asemaa tai oikeammin - modernia naista, joka haluaa irti avioliitosta, haluaa vapauteen. Hänen nimensä on Simin.
Asghar Farhad näyttää konkreettisesti, miten Siminin aviomies Nader hätääntyy. Nader on hoitanut dementinoitunutta isäänsä, joka asuu pariskunnan talossa. Avioparilla on 10-vuotias lapsi, jonka näkökulmaa eroon avataan riittävästi. Näkökulmat vaihtuvat ja risteytyvät erinomaisella ohjauksella.
Nader ja Simin: ero on vähitellen, pala palalta kehittyvä elokuva avioparista, jonka ympärille ohjaaja tuo yhä uusia henkilöitä. Asghar Farhadin ote on melkein dokumentaarinen, mutta siitä huolimatta tai siksi hän saa kuviinsa niin runollisuutta kuin pakahduttavaa tunnetta.
Farhad näyttää epäsuorasti, että tämänkin, keskiluokkaisen avioparin vaikeuksista osa johtuu iranilaisesta yhteiskunnasta. Silti ohjaaja jättää syyttelyn sikseen, mutta pohtii hiljaisella vakuuttavuudella moraalisia kysymyksiä. Näyttääpä vielä, miten me ihmiset teemme virheitä, joiden korjaaminen on vaikeaa. Iranilaisohjaajan elokuva onkin yleismaailmallinen.
Leila Hatamin tulkitsee suurenmoisesti Siminiä. Näyttelijätär heittäytyy tapahtumiin ja niiden ongelmallisiinkin käänteisiin. Myös Peyman Mooadi on hyvä Naderin roolissa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen uuden toimitusjohtajan käden jälki alkaa näkyä. Tampereen Tohlopin legendaarinen TV2 muutetaan nuorten kanavaksi. Ylellä on kova hinku tavoitella 15-29 -vuotiaita. Ylestä viestitetään, että saavat alle 45-vuotiaatkin siirtyä tulevaisuudessa kanavalle, mutta ennen kaikkea nuoret naiset. Muilla ei siis ole asiaa TV2:n uudessa erityiskohderyhmän profiloinnissa. Merkitseekö tämä, että Pikku Kakkosen lapsikatsojia ei enää haluta kanavalle? Eivätkö he vielä ole päiväkotilaisia ja ala-asteen ekaluokkalaisia?
TV2 on ollut vuosia, vuosikymmeniä maalaiskomedian kanava. On sillä merkittävä menneisyys myös tv-draaman ja tv-elokuvien tuottajana - silloin joskus Matti Tapion ja myöhemmin Reima Kekäläisen aikana. On tuotettu Heikkiä ja Kaijaa, Reinikaista, Rintamäkeläisiä ja Elämän suolaa. TV2 on myös ollut vuosikymmeniä tuttu Ajankohtaisesta kakkosesta, jonka teemailtoja katsotaan ja niistä väitellään kahvipöydässä työpaikoilla. Ylestä viestetään, että tämä ajankohtaisohjelma tulee säilymään jatkossakin.
Vilkaistaanpa Finnpanelin katsojatutkimuksia. TV2:n osuus vuorokautisesta katselusta on 13,3 prosenttia. Yli 65 -vuotaiden katseluosuus vuorokaudessa on 18,0 prosenttia (Teemalla vain 3,4, %, TV1:llä 32,9 %). Taas naisista ikäluokassa 10-25 -vuotiaat kanavaa katsoo vain 6,1 %, joten töitä Ylessä riittää, jotta erikoisryhmä saadaan heräämään. (Tässä ikäryhmässä Sub saavuttaa 16,6 % osuuden).
Katsotaanpa TV2:n osuutta vielä naisten ikäryhmässä 45-64 -vuotiaat: 12.9 %. Entä mitä sitten saman ikäryhmän miehet: 14,4 %. Vertailun vuoksi miehissä 10-24 -vuotiaat TV2 kiinnostaa vain 8,9 prosenttia, mutta ryhmässä yli 65-vuotiaat Tohlopin kanava hankkii 17,4 katseluosuuden.
Voisiko ajatella, että Ylessä on menossa jonkinlainen johtamisen ja suunnittelun paniikki. Ei oikein tiedetä, mitä halutaan ja mihin mennään. Yritetään mielistellä väkisin nuoria. Eikä TV2:n nuorentaminen ja naisistaminen tule olemaan helppoa. Kun vielä tiedetään, että netin pauloihin uppoutunut nuoriso ei muutenkaan suosi Yleisradiota.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 115

2011-12-04T09:45:00.000+02:00

Berliinin taivaan alla (Der Himmel Über Berlin, Länsi-Saksa 1988) ohjaus: Wim Wenders, käsikirjoitus: Wenders ja Peter handke, kuvaus: Henri Alekan, lavastus: Heidi Ludi, leikkaus: Peter Przygodda, musiikki: Jurgen Knieper, pääosissa: Bruno Ganz, Solveig Dommartin, Otto Sander, Curt Bois, Peter Falk. Tuottajat: Wim Wenders ja Anatole Dauman.

Amerikkalaisnäyttelijä Peter Falk kuoli kesällä 2011. Hänet miellettiin yleisesti tv-sarja Columbon "silmäpuoli" - yksityisetsiväksi, jonka pää toimi ennen kuin käsi asettui aseeseen. Unohdettiin, että Falk (s. 1927) oli pätevä luonnenäyttelijä, jonka huippusaavutukset tapahtuivat 1970-luvun alussa: Hän näytteli John Cassavetesin elokuvissa, kuten Aviovaimot ja Naisen parhaat vuodet.
Peter Falk alias Columbo matkustaa lentokoneella jaettuun kaupunkiin saksalaisen Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla. Falk saapuu muurin jakamaan kaupunkiin filmaamaan elokuvaa, jonka tapahtumat sijoittivat vuoden 1945 raunioituneeseen, sodan tuhoamaan Berliiniin. Wenders laittaa Falkin tapaamaan enkelit (Ganz, Sander) kioskin edessä, lähellä muuria. Tässä Wendersin elokuvan huikeassa jaksossa Falk ja enkelit tunnistavat toisensa, sillä taiteilijalla on kyky tehdä näkymätön näkyväksi.
Berliinin taivaan alla kertoo kahdesta taivaan enkelistä Damielista ja Cassielista, jotka kiertelevät jeatussa kaupungissa. He kuuntelevat maan ihmisten puheita. Enkeleistä Damiel rakastuu sirkustyttö Marioniin, mutta ennen kuin hän voi saada haluamansa, hänen täytyy muuttua ihmiseksi - hänen tättyy saada ympärilleen "lihaa ja verta". Cassiel epäilee toverinsa kykyjä, mutta lopulta hänen täytyy tunnustaa, että mieluimmin valitsen elämän kuin kuolemattomuuden.
Wim Wendersin päätyö kasvaa irrallisista ja epädramaattisista kohtauksista filosofiseksi vuoropuheluksi elämän arvoista ja tarkoitusperistä. Wenders ja itävaltalainen käsikirjoittaja Peter Handke (huomattava kirjailija) ovat tavoitelleet elokuvaa, jossa jokainen kohtaus, jokainen hetki tähtää kohti sovittavaa, kaiken inhimillistävää loppua.
Enkeleiden rinnalla sirkustyttö Marion ruumiillistaa ikuista rakkautta ja ihmisen moraalista lujuutta. Marion on etsinyt koko ajan jotakin pysyvää, mutta vasta Damielin edessä hän saattaa tavoittaa sen oikean vakavuuden, joka tekee ihmisen elämästä elämisen arvoisen. Marionin työpaikka Sirkus Alekan edustaa elokuvassa menneen maailman arvoja, lapsenomaista ihastusta, kun taas Nick Caven rockyhtyeen sanoituksissa ja esityksissä ilmenee vieraannuttavan nykyisyyden soundi.
=====================================================================================================
Elokuvan metafyysiset, ihmiskunnan muistiin viittaaavat säikeet sidotaaan yhteen suuressa kirjastossa. Täällä enkelit kohtaavat perinteen ylläpitäjän ja tarinoiden kertojan, vanhan Homeroksen (Curt Bois), joka etsii turhaan entistä, ennen kaupungin jakamista niin vilkkaana pulpunnutta Potsdamer Platzia. Enkelit ovat elokuvassa sivullisia, jotka kuuntelevat ja huomoivat ihmisten ajatuksia. Maagisella tavalla ajatukset muuttuvat sanoiksi, jotka kaartavat ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle.
Wim Wendersin (Amerikkalainen ystävä, Paris, Texas) Berliini-elokuvan alulla ja lopulla on lapsenomainen, kirjaimista syntyvä sydän ja sielu. Elokuvan keskivaiheilla Wenders yrittää selvittää, hahmottavatko tämän ajan lapset asioita niin kuin ennen. Hän kysyy myös, onko aikuisissa sitä mielikuvituksen poltetta, joka lapsilla avartaa maailman rajattomaksi. Tämän jälkeen romantikko Wenders toteaa, että vain naisen ja miehen välinen rakkaus voi ratkaista ongelmat ja pyhittää olemassolomme.
Berliinin taivaan alla-elokuvan kuvat ovat äärimmäisen herkkiä ja ilmaisevia, mutta myös täsmällisiä. Enkelit näkevät maailman mustavalkoisina, ihmiset värillisinä. Wenders haastaa katsojan vuoropuheluun, etsimään yhdessä todellisuuden suuria kaarteita. Nykyelokuvassa ei tällaista teosta ole usein nähty.
Wenders ei vain näytä jaetun kauupungin arkea, vaan hän pakottaa katsojan miettimään historiaa, Saksan kohtaloa, Saksan inhottavaa menneisyyttä, aikaa, jonka jäljeen Berliini jaettiin ja muuri rakennettiin. Tässä mielessä Peter Falkin henkilöhahmo on erittäin tärkeä. Sanomattakin on selvää, että Berliinin taivaan alla vastaa elokuvana niitä eurooppalaisen kirjallisuuden häivähdyksiä, jotka viittaavat niin Rilkeen kuin Joyceen.
=====================================================================================================

Cannesissa keväällä esitetyn Wim Wendersin pääteoksen ensi-ilta oli Suomessa 8.7.1988. Keskikesällä elokuvaa näytettiin viikon ajan Aikatalon Bio Bristolin suurella kankaalla. Sitten se siirtyi pienempään teatteriin. Kirjoitin elokuvasta haltioituneen, laajaan arvostelun lehteemme otsikolla "Enkeleitä jaetussa kaupungissa". Jaettu-sana viittasi vuoteen 1963, kun olin kesätöissä AEG:n pääkonttorissa Länsi-Berliinissä. Silloin puhuttiin yleisesti "jaetusta kaupungista". Länsiberliiniläisillä ei ollut asiaa itäpuolelle, mutta ulkolainen sai matkustaa Itä-Berliiniin, joten kävin siellä usein ja vein työpaikkani ihmisten paketteja tai tervehdyksiä sukulaisille, jotka olivat jääneet muurin toiselle puolelle. Muurin pystyttämisestä oli kulunut kaksi vuotta.
Wim Wendersin elokuvan innoittamana matkustimme joulukuun alussa 1988 Berliiniin. Asuimme Itä-Berliinissä, suuressa länsimaalaistyyppisessä hotellissa, joka sijaitsi aivan keskustassa, lähellä kuuluisaa puolueen toimistorakennusta. Itä-Berliinin Berlin Ensemblessa katsoimmee Carl Zuckmayerin näytelmän "Der Hauptmann von Köpenick" (1931), joka on hurja syöksy menneeseen preussilaiseen ihmiskuvaan. Vierailu Länsi-Berliinissä kuului ohjelmaan, mutta kyllä rajakontrolli ja itäberliiniläisten rajavartioiden tylyys oli silmiinpistävää. Länsi-Berliinin kuuluisa kaupunginosa Kreuzberg ei näyttänyt enää samalta kuin kesällä 1963, mutta tuskin osasimme aavistaa, että vuoden kuluttua muuri murtuu ja Itä-Saksa romahtaa. Ja jaettu kaupunki yhdistyy.
Wim Wendersin elokuvassa saattaa olla jotakin profetaalista. Sen loppupuolen repliikkeihin kuuluu trapetsilla yhä nopeammin kiikkuvan sirkustyttö Marionin toteamus: "Erst das Staunen "uber uns zwei, das Staunen Über den Mann und die Frau hat mich zum Menschen gemacht. Ich ... weiss... jetz, was...kein Engel...weiss".
　

MITÄ RISTOLLE KUULUU? * *

2011-11-30T19:49:00.000+02:00

Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä Risto Kaskilahti on tosi showmies. Hän esiintyi pitkään TV2:n urheiluvisailussa Se on siinä, jota kiekkohemmo Antero Mertaranta veti. Kaskilahti oli mukana myös kuntohirmuna ja uusien urheilulajien kokeilijana Elixir-ohjelmassa. Yritystä ja kokeilumieltä ei ole puuttunut. Pisteet siitä Kaskilahdelle.
Nyt Risto Kaskilahti on saanut oikein nimikkoelokuvan valkokankaalle. Risto on Risto - vai pitäisikö sanoa, että Risto on elokuvana pelkkä vitsi. Tai voihan ajatella, että elokuva on niin omituinen ja erilainen, että sen tekijät ovat pyrkineet satirisoimaan julkisuuspeliä ja etenkin television kautta saavutettua julkkisroolia. Tosin tekijöiden käsittelytapa muistuttaa tv-sketsimäistä ilmaisua. Elokuvallisesta jäsentelystä ei voi puhua.
Mikko Reitalan kirjoittamassa ja Tuomas Summasen ohjaamassa Risto-elokuvassa Risto Kaskilahti esittää Ristoa, joka halvaantuu onnettomuudessa. Kun häneltä kysytään, mitkä ovat tuntemukset, niin vastaus kuuluu: Eivät mitkään päästä alas. Kysymys on neliraajahalvaantumisesta. Mutta Risto ei anna periksi, vaan uskoo selviytyvänsä vielä kävelykuntoon. Näin elokuvallinen fiktio ja näyttelijä Kaskilahden identiteettiä sivuavat faktat ikään kuin sekoittuvat.
Risto-elokuvassa koko kansan suosikki saa kauheasti sympatiaa. Rahaakin alkaa virrata Ristolle, joten nyt hänellä on tilaisuus toteuttaa osan unelmistaan. Niin, Riston nuori vaimo (Krista Kosonen) se on suuna päänä haluamasa kaikkea hyvää. Että oikein työelämän jättää ja ryhtyy taiteilijaksi. On vain muistettava, että rahallinen onni ei kestä loputtomiin.
Risto-elokuva on idean asteelle jäänyt aihekimppu. Satiiri ei koskaan singahda maaliin. Se on tunnustettava, että Risto Kaskilahti yrittää minkä osaa ja pystyy. Hänen huumorinsa tosin tahtoo tukehtua kehnoon käsikirjoitukseen ja ohjaukseen.
Tekijät ovat valinneet sivurooleihin tv:stä tuttuja näyttelijöitä, Aku Hirvienimestä Jaakko Saariluomaan. Ettei vain tämä viittaisi television tosi-tv- ohjelmiin. Krista Kosonen näkyy muuten nykyisin joka paikassa, televisiossa, elokuvassa ja teatterissa. Alkavatko nuoren näyttelijän kasvot tulla liian tutuksi?

Ajankohtainen kommentti

Sanoma-konsernin hallituksen puheenjohtaja Jaakko Rauramo täytti sunnuntaina 70-vuotta. Virtaa riittää, sillä Rauramo jatkaa edelleen pestissään. On ollut aktiivinen Euroopassa, ostanut viisi tv-kanavaa Belgiasta ja Hollannista. Minkälaisia kanavia? Sitä hän ei kerro HS:n syntymäpäivähaastattelussa, mutta huomauttaa, että Sanoma panostaa yhä enemmän tv-toimintaan ja internetiin. Printtimedia ei ole enää kasvualue, vaikka Rauramo uskookin sanomalehdillä ja aikakauslehdillä olevan Suomessa hyvä tulevaisuus.
Haastattelussa sivutaan myös Yleisradion asemaa. Jaakko Rauramon mukaan Ylen rahoitus pitäisi järjestää valtion budjetista. "Ylehän on muutenkin täysin poliitikkojen kontrollisssa", hallituksen puheenjohtaja kuittaa. Budjettirahoitusmalli on vahvistunut muutenkin keskusteluissa viime aikoina.
Saa sitten nähdä, mitä linjauksia viestintä- ja liikenneministeri Krista Kiuru päästää julkisuuteen. Hallitusohjelman mukaan Ylen rahoitus täytyy ratkaista tämän vuoden aikana. Kiuru on vihjannut, että päätös tulee ennen joulua. Jännitystä siis riittää, mutta ei olisi mikään ihme, jossa ministeri hankkisi lisäaikaa.
Jaakko Rauramoa kuten monia muitakin viestinnän yksityisen puolen toimijoita kismittää Ylen tapa jakaa ilmaista sisältöä julkisin varoin nettiin. Rauramon mukaan Ylen tapa toimia kampittaa lehdistön yrityksiä saada maksua internet-sisällöstään. Kovasti ansaintalogiikkaa kyllä etsitään mediataloissa. Siltä se vain vaikuttaa, että lehdet eivät millään pysty hankkimaan rahaa netistä. Netin käyttäjät tottuivat aikoja sitten ilmaisuuteen.
Se on sitten eri asia, että Yle panostaa ilmaiseksi niin laajasti ja vahvasti nettiin, että ei meiltä kuluttajilta voi enää vaatia tv-maksua. Sitä paitsi maksulliset kanavat lisääntyvät, maksu-tv -palveluita tulee lisää niin kaapeli- kuin antennipuolelle, teleoperaattorit tuovat "tv-kanavia televisioon" ja markkinaehtoisuus valtaa jatkuvasti alaa. Pienessä Suomessa rehottaa todellinen kanavien kilpailuhyöky. Tuskin jatkossa kaikki toimijat pysyvät mukana kilpailussa.
Tässä nykytilanteessa Ylen pitäisi vain terävöittää linjaansa ja karistaa yltään mahdollinen "poliitikkonkontrolli", josta niin paljon puhutaan. Olisiko aika saada kriittisiä poliittisia vastaohjelmia vaikkapa Ylen TV1:n lauantain Ykkösaamulle, jossa poliitikot voivat jatkuvasti sutia hiuksiaan myötäkarvaan? Ja pitääkö Ylen Radio 1:n arkipäivien Ykkösaamuissa kutsua keskustelemaan ajankohtaisista asioista aina kolmen suurimman puolueen edustajia? Tämä tasapuolisuuden vaade viittaa pahasti menneisyyteen.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 114

2011-11-27T00:10:00.001+02:00

Muistot (The Dead, USA 1987) ohjaus: John Huston, käsikirjoitus: Tim Huston - perustuu James Joycen novelliin "Kuolleet", kuvaus: Fred Murphy, lavastus: Stephen Grimes, pääosissa: Anjelica Huston, Donal McCann, Helena Carroll, Cathleen Delany, Ingrid Craigie. Tuottajat: Wieland Schulz-Kell ja Chris Sievernich.

Kiinnostus James Joycen heräsi nuoruuden vuosina. Laajasti sivistynyt, kuvataiteilija ja taidehistorioitsija-äitini oli käynyt Pariisin matkalla kuuluisassa Shakespeare & Company -kirjakaupassa ja ostanut Joycen teoksia. Kirjakauppa toimi ensimmäisen maailmansodan jälkeen irlantilaiskirjailija James Joycen (1882-1941) henkisenä kiinnekohtana.
Kirjakaupan naisomistajat vaikuttivat vahvasti Joycen teosten julkaisemiseen. Joyce oli joutunut lähtemään Dublinista vuonna 1902, koska hän oli pettynyt ahdistavaan irlantilais-katoliseen elämään. Joyce matkusti ensin Pariisiin, pistäytyi sitten Dublinissa ja kohtasi elämänkumppaninsa Nora Barnaclen. He elivät vuodet 1905-1915 Italian Triestessä. Joycen teoksista järkälemäinen, yhteen vuorokauteen Dublinissa keskittyvä, tajunnanvirtatekniikkaa syöksevä "Odysseus" (1922) on kappale maailmankirjallisuutta, mutta sykähdyttävä on myös kokoelma "Dublinilaisia" (1914), jonka yhteen novelliin John Hustonin elokuva perustuu, ja tietenkin 1916 julkaistu omaelämäkerrallinen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.
Missourissa, Nevadassa 5.8. 1906 syntynyt John Huston on amerikanirlantilaista sukua. Johnin isä Walter oli kuuluisa äänielokuvan ensimmäisten vuosikymmenien näyttelijä. John Huston kokeili ensin useita ammatteja ennen kuin löysi paikkansa elokuvaohjaajana. Esikoisteos Maltan haukat (1941) on kyynisen film noirin merkkiteoksia. Vuosina 1947-1951 Huston loi joukon suuria amerikkalaisia elokuvia, joihin hänen maineensa Hemingwayn elokuvallisena vastineena perustuu: Maltan haukka, Sierra Madren aarre, Myrskyvaroitus, Yö Kuuban yllä, Asfalttiviidakko, Kunnian kentällä ja Afrikan kuningatar.
=====================================================================================================

John Huston

Muistot on pitkän uran ohjaajana ja myös näyttelijänä (ei voi unohtaa mestarin vierailua 1970-luvun alussa Chinatownissa) työskennelleen John Hustonin viimeinen elokuva. Hän kuoli syksyllä 1987, suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Muistot valmistui. Kieltämättä Hustonin ohjaajan ura oli epätasainen. Hänen uskottiin sammuneen ohjaajana 1960-luvulla, mutta myöhemmin Marilyn Monroen ja Clark Gablen viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat (1961) ja Brando-Taylor -elokuva Heijastuksia kultaisessa silmässä (1967) on todettu arvokkaiksi teoksiksi. 1970-luvun nyrkkeilykuvaus Fat City ja uskontosatiiri Wise Blood sekä 1980-luvun Nicholson-Turner -jännityspoeli Prizzin kunnia edustavat parasta Hustonia.
John Huston tiedettiin varhain ohjaajaksi, jota kiinnostaa kirjallisuus. Ernest Hemingway oli lähellä ohjaajan sydäntä, mutta esimerkiksi pasifistinen sotakuvaus Kunnian kentällä perustuu unohdetun hienon amerikkalaiskirjailijan Stephen Cranen teokseen ja Bogart-elokuva, saavuttamattomuuden unelmaa kuvaava Maltan haukka (1941) on tietenkin rikoskirjailija Dashiell Hammettin romaanin (1930) omaperäinen elokuvasovitus. Taas Myrskyvaroitus (1948) pohjautuu Maxwell Anderssonin näytelmään. Mustavalkoisena kuvatun Sopeutumattomien käsikirjoituksen takana on näytelmäkirjailija Arthur Millerin novelli. Sierra Madren aarre (1948) perustuu B. Travernin romaaniin ja huima, puoliksi epäonnistunut Moby Dick - Valkoinen valas (1954-55) on Herman Melvillen meriromaanin kuvitus. Ja homoseksuaalisia painotuksia kätketysti ilmaiseva Heijastuksia kultaisessa silmässä perustuu Carson McCullersin romaaniin.
Voi olla, että James Joyce merkitsi Hustonille sittenkin kaikkein eniten kirjailijana. Ehkä Irlanti-taustan tähden. Ehkä siksi, että John Hustonin toinen koti oli Irlanti 1950-luvulta lähtien. Tiedetään, että Huston rakasti "Dublinilaisia"-kokoelman viimeistä novellia "The Dead". Tuntuu ihmeelliseltä, että suuri ohjaaja sai tehdä siitä elokuvallisen testamenttinsa. Viimeisellä hetkellä kylläkin. Ikään kuin leikkien kuoleman kanssa, uhitellen kuolemaa, mutta tavoitteeseensa päästen. Muistikuvani mukaan leikkausvaiheen aikana poika Tim Huston kävi kysymässä neuvoja isältään, joka makasi jo hengityskoneessa sairaalavuoteessa. Elokuvan kuvista aistii, miten ohjaajan sielu taintuu hitaasti pois.
=====================================================================================================

James Joycen "Muistot" -novellissa kuvataan Morkanin neitien, Katen (Helena Carroll) ja Julian (Cathleen Delany) tanssiaisia, jotka ovat oleet vuotuinen tapaus Dublinissa. Morkanit asuivat ainoan veljentyttärensä Mary Janen kanssa Usher´s Islandilla sijaitsevassa talossa. He olivat vuokranneet yläkerran huoneiston viljakauppias Fulhamilta. Kaikki tutut ja ystävät saapuivat tanssiaisiin, ja talonmiehen tytär Lily sai juosta jalat altaan - kuten Joyce kertoo novellin ensimmäisessä lauseessa ("Lily, the caretaker´s daughter, was literally run off her feet").
John Hustonin elokuva alkaa loppiaisiltana vuonna 1904 tuossa Usher´s Islandin huoneistossa. Tanssiaisiin osallistuu niin katolisia, protestantteja kuin tasavaltalaisia. Vieraisiin kuuluvat sisarenpoika Gabriel Conroy (Donal McCann) ja tämän vaimo Gretta (Anjelica Huston), jotka ovat ottaneet huoneen hotellista, juopunut Freddy Malins (Donal Donnelly), hänen äitinsä (Marie Kean), runonlausunnan vuoroa odottava herra Grace (Sean McClory) ja tenori Bartell D´Arcy (Frank Patterson), jonka lauluesitystä odotetaan. Paikalla on myös ivallinen protestantti herra Browne (Dan O´Herlihy).
Muistot on klassinen kamarielokuva - aivan kuin Morkanin neitien tanssiaisten näyttämöllepano, mutta John Hustonin kyky ja näkemys nostavat sen omaan arvoonsa. Hustonin voi sanoa koskettaneen kuvausten aikana maagisella kädellään käsikirjoituksen merkkejä, asettaneen kameran juuri oikeaan paikkaan, antaen potkun näyttelijöille ja ryhtyneen jäsentämään novellin aineistoa.
Vertasin 1.4, 1988 arvostelussani Hustonin teosta Ingmar Bergmanin teatterielokuvatestamenttiin Fannyyn ja Alexanderiin (1983). Tosin nyt täytyy sanoa, että Hustonin tyyli on aika kaukana Bergmanin elokuvan rönsyilevästä, freskomaisesta ilmaisusta. Kirjoitin: "Muistoissa tietyt ihmiset kohtaavat kuin rajatulla näyttämöllä, mutta kameran läsnäolo tekee tuosta kohtaamisesta henkeäsalpaavan elävän ja ilmavan...mutta niin kuin Joycen sanat myös Hustonin sanat kätkevät merkityksiä ja kehittävät jännitteitä".
James Joycen novellin huikean viimeisen kappaleen hengessä Muistot ottaa päätöskuvissaan haltuunsa Irlannin, vihreän maiseman - ja koko maailmankaikkeuden. Etäiseltä kuulostava musiikki tulee lähelle katsojaa. Teatterin pimeydessä tuntui kuin kaikki me saisimme sovituksen eikä kuoleman tuleminen enää pelota.
Jollain oudolla tavalla Joyce kuten Huston saavat tehtyä Michael Furystä, miehestä joka oli enää muisto, elokuvan kuten novellinkin tärkeimmän henkilön. "It was falling, too, upon every part of the lonely churchyard on the hill where Michael Furey lay buried...His soul swooned slowly as he heard the snow falling faintly through the universe and faintly fallig, like the descent of their last end, upon all the living and the dead."
=====================================================================================================
Dublin kesäkuu 2003. Vuosia halusin matkustaa Dubliniin. Etenkin Muistojen elämyksellisen katsomiskokemuksen jälkeen matka poltti mieltä. Vasta viisitoista vuotta myöhemmin olen kumppanini kanssa kaupungissa, jossa James Joyce syntyi ja opiskeli. Dublin on todella sanan ja teatterin kaupunki. On se yliopistokaupunki, Trinity College on vaikuttava rakennuskompleksi. Se on Guinnessin tehtaiden kaupunki, jossa olut virtaa. Ja onhan se U2 -yhtyeen koti. Uutta rakennetaan EU:n tukirahoilla, hienoja lasisia toimistorakennuksia nousee, mutta vanhaa ei ole poistettu. Talouskriisistä ei ole tietoakaan.
Menemme eräänä aamuna 35 North Great George´s Streetille, jossa sijaitsee James Joyce Centre. Saan tutustua kaikkeen mahdolliseen historialliseen, kirjalliseen ja esineelliseen aineistoon, jota keskukseen on koottu Joycen elämän ja uran varrelta. Ostan kaikki Joycen teokset englanninkielisinä painoksina. Olen onnellinen. Joyce-keskuksen kirkkaassa aamussa muistan, että Michael Fury oli Gretta Conroyn nuoruuden rakastettu. Muistoissa Michael palautuu Gabriel Conroyn kanssa naimisissa olevan Grettan mieleen hetkellä, kun dublinilaisten rakastama tenori Bartell D´Arcy esittää balladin "Aughrimin tyttö", "The Lass of Aughrim".
Juhlien jälkeen Gretta on mietteissään ja muistoissaan hotellihuoneessa. Aviomies Gabriel ihmettelee tätä ja silloin hän saa kuulla, että Grettan nuoruuden rakastettu, galwaylainen Michael Furey oli sairas. Nuorukaisella oli tapana laulaa "Aughrimin tyttöä". Michael kuoli 17-vuotiaana.

RANSKALAINEN SISÄRENGAS * * *

2011-11-23T17:17:00.000+02:00

Hyvä amerikkalaisohjaaja Lawrence Kadan teki 1980-luvulla hienon ystävyyskuvauksen Sisärengas, jossa joukko 1960-luvun tuttuja kokoontui samaan taloon peijaisiin. Yksi ryhmästä oli kuollut, ja hautajaisten jälkeen haluttiin muistella opiskeluajan asioita ja käsitellä ystävien nykyistä elämää. Syntyi uskomattoman koskettava, elämänmyönteinen analyysi nuoruuuden idealismista, joka hiipui 1960-luvun radikalismin muistoon.
Ranskalainen Pieniä valkoisia valheita palautti mieleen Lawrence Kasdanin elokuvan. Ranskalaisessa elokuvassa kaikki alkaa shokinomaisesti, sillä tutun ystäväpiirin rakastetuin jäsen Ludo joutuu onnettomuuteen ja sairaalan sänkyyn. On kesä edessä, on kesäloman aika tulossa, joten pariisilaisryhmän muut jäsenet joutuvat miettimään, mennäkö lomalle Bretagneen, siihen tuttuun paikkaan, jossa on käyty useina vuosina aikaisemmin vai jäädäkö henkiseksi tueksi Ludon sairasvuoteen ääreen? Niin siinä käy, että ystäväporukka, ristiriitainen ja tunteiltaan erilainen sisärengas päättää lähteä lomalle. Vuosien traditiota ei haluta katkaista.
Pieniä valkoisia valheita on hyvä ranskalainen uutuuselokuva. Sitä on haukuttu ylipitkäksi, mutta tätytyy heti sanoa, että elokuvaa seurasi todella intensiivisesti, joten aika ikään kuin suli mielestä. Elokuva alkoi Kino-Palatsisissa klo 18.30, ja kun se loppui luulin, että kello on 20.30. Helkkari, se olikin kohta viisitoista yli yhdeksän. Kotona tarkistin ranskalaiselokuvan pituuden: Todellakin 154 minuuttia. Hämmämästelinkin Kaisaniemen metroasemalla, miten kello on näin paljon, ja elokuvaa katsoessani en pitkästynyt hetkeksikään.
Pieniä valkoisia valheita on kevyempi ja pinnallisempi elokuva kuin Lawrence Kasdanin Sisärengas. Mutta on syytä muistaa, että ranskalaiselokuvan kohta keski-ikäiset henkilöt elävätkin pinnallista hyvin toimeen tulevien pariisilaisten elämää. Ohjaaja François Cluzet saa hyvin esille eri henkilöiden luonteen piirteitä - etenkin kiivaan ravintoloitsijan ja tekstiviestejä odottelevan rakastuneen miehen. Nämä henkilöt saattavat vaikuttaa joko vainoharhaisilta pedanttisuuden irvikuvilta tai romanttisilta hölmöiltä, jotka eivät osaa hellittää edes kesälomalla. Tai hyvä luonnekuva liittyy naimisissa olevaan kiropraktikkoon, joka huomaa rakastavansa miessukupuolta.
Elokuvan ongelma on stereotypia. Ohjaaja ei sittenkään ole pystynyt syventämään henkilökuvia näitä edellä mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Silti täytyy myöntää, että näyttelijät ovat kautta linjan hurmaavia rooleissaan. Sieltä bretagnelaiselta kesälomapaikalta löytyy myös ailahtelevainen, miehen kuin miehen syliinsä ottanut nainen, jota Marion Cotillard näyttelee upeasti. Sanokaa joku muu tämän hetken eurooppalainen naisnäyttelijä, jonka hymy leviäisi kankaalle samalla ihanuudella?
Pieniä valkoisia valheita huipentuu kokoavaan hautajaisjaksoon. Se on liian pateettinen, liian osoitteleva. Minä olisin jättänyt koko jakson pois ja lopettanut elokuvan bretagnelaislomakylään. Enpä kuitenkaan ole vastuussa tästä elokuvasta, joten ohjaajan ratkaisu täytyy hyväksyä, vaikka katsoja olisikin eri mieltä. Loppujakso saa kyllä katsomon kyyneliin. Ranskalaiselokuvassa näyttelevät Cotillardin lisäksi Benoît Magimel, Jean Dujardin, ohjaaja Cluzet, Gilles Lellouche, Louise Monot, Edouard Montoute, Pascale Arbillot, Valérie Bonneton, Laurent Lafitte.

Ajankohtainen kommentti

Jokin vuosi sitten kirjoitin, että elokuvataide on kuollut. Ei enää tule persoonallisia elokuvia tai suuria ohjaajia. Höpsistä. Kun katsoo kriitikon tähtilistaani, niin ei voi olla kuin eri mieltä. Kyllä ohjelmistoon tulee jatkuvasti hienoja, jopa mestarillisia elokuvia. Ei tietenkään voi sanoa, että kaikki "maailman parhaat" elokuvat tulisivat Suomeen, mutta joitakin sentään. Huomaan antaneeni viisi tähteä seuraaville elokuville: Melancholia, Norwegian Wood, The Tree of Life, Le Havre....Eli kyllä niitä upeitakin elokuvia edelleen pulpahtaa Helsingin ohjelmistoon.
Toinen asia on sitten, että Hollywoodin unelmakaupungin tehdas suoltaa nykyisin teattereihin 3D-elokuvia, joita katsotaan laseilla. Selvästi myös piirroselokuvien invaasio on tullut teattereihin. En itse näe 3D-elokuvissa mitään muuta kuin markkinointikeinon - ehkä Wim Wendersin ajankohtaista Pinaa lukuun ottamatta. Ne eivät tuo elokuvataiteeseen mitään uutta tai mullistavaa. Saa nähdä, milloin suomalaiset elokuvaohjaajat ryhtyvät tekemään elokuvia 3D-metelmällä. Toivottavasti eivät koskaan, sillä annetaan elokuvan elää omillaan.

P.S. Terveiset ja onnittelut Ouluun. Kaupungin elokuvakeskuksen ja elokuvasihteeri Pentti Kejosen luomus Oulun kansainvälinen lasten- ja nuorten elokuvafestivaali täyttää tällä viikolla 30 vuotta. Tapasin oululaisen elokuva-aktiivin Kejosen jo 1970-luvun alkupuolella, kun Oulussa järjestettiin kunnallisen elokuvatoiminnan neuvottelupäivät. Se alkoi olla sitä elokuvakulttuurin vahvaa rakennusaikaa Suomessa. Myöhemmin Ouluun syntyi elokuvakeskus, avattiin teatteri ja alettiin kartuttaa elokuvakirjastoa. Elokuvien maahantuonti alkoi 1980-luvun alussa.
Osallistuin toimittajana festivaaleille kaksikymmentä vuotta sitten. Festivaalit olivat saavuttaneet vankan aseman Oulussa, ja muistettakoon, että järjestäjät ottivat tarkasti huomioon oululaisten koulujen oppilaat. Kuulin maanantaina radiosta, että nyt lapsijury valitsee festivaalien voittajaelokuvat.
Festivaali on jäänyt elämään Ouluun, mutta esimerkiksi maahantuonti tyrehtyi vuosia sitten. Videon, dvd-elokuvien ja tv-kanavien filmitarjonnan räjähdysmäisen kasvun vuoksi ei pienellä oululaisella elokuvakeskuksella ollut enää taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa maahantuontia. Kiitos kuitenkin oululaisille aktiiveille takavuosien väkevästä elokuvakulttuurin laadun edistämisestä Suomessa. Ja onnea festivaalille!

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 113

2011-11-20T07:50:00.001+02:00

Bolwieser (Bolwieser/, Länsi-Saksa 1977), ohjaus: Rainer Werner Fassbinder, käsikirjoitus: Fassbinder - perustuu Oskar Maria Grafin romaaniin, kuvaus:, pääosissa: Kurt Raab (Xavier Bolwieser), Elisabeth Trissenaar (Hanni).

Nuorena kuolleen länsisaksalaisen mestariohjaajan Rainer Werner Fassbinderin (1946-1982) laajasta tuotannosta suosikkejani ovat Maria Braunin avioliitto, Lili Marlen, Veronika Vossin kaipuu sekä mahtava tv-sarja Berlin Alexanderplatz. Näiden lisäksi haltioiduin marraskuun puolivälissä 1987 TV3:n katseluteatterissa, kun kankaalle ilmestyi Fassbinderin kolmituntinen avioliittokuvaus Bolwieser. Jostain syystä se oli saanut meillä nimen "Bolweiser".
Vuosi 1987 oli TV3:n eli Kolmostelevision ensimmäinen varsinainen toimintavuosi. Sain olla kriitikkona mukana seuraamassa kanavan kehitystä joulukuusta 1986 alkaen, kun Ylen, Mainos-Television ja Nokian perustama Kolmoskanava aloitti koelähetykset.
Rainer Werner Fassbinderin unohdettu Bolwieser oli Suomen ensi-ilta ja esimerkki kanavan elokuvastaavien loistavasta suunnittelu- ja hankintataidoista. TV3 esitti vuosina 1987-1991 valtavan määrän elokuvia, ja ennen kaikkea laatuelokuvia, paljon uusia ja myös klassikoita. Kanavalla oli muutakin ohjelmaa - esimerkiksi Timo T.A. Mikkosen onnistunut ajankohtaisohjelma Tänään, tässä ja nyt - mutta elokuvakanavana vailla vertaa TV3 toimi juhlitusti nuo neljä, viisi vuotta.
Bolwieser perustuu baijerilaisen kirjailijan Oskar Maria Grafin romaniin "Herra Bolwieserin avioliitto". Graf oli oman aikansa ja kotiseutunsa pelätty radikaali, joka ei piitannut kirjallisista tai poliittisista raja-aidoista. Hitlerin valtaantulon jälkeen vuonna 1933 Graf muutti Itävaltaan, mutta joutui pakenemaan lopulta Yhdysvaltoihin. Uuteen maailmaan suuntasi moni muukin aikakauden elokuvaohjaaja, kirjailija, säveltäjä tai kuvataiteilija.
Rainer Werner Fassbinder ohjasi vajaan viidentoista vuoden aikana nelisenkymmentä elokuvaa. Uskomaton saavutus nuorelta ohjaajalta. Kuluttava elämäntapa ja addiktiot (viimeistä elokuvaa Querelleä 1982 ohjatessaan hän käytti runsaasti huumeita ja alkoholia) sekä ylitsepaisuva aktiivisuus veivät hänet liian varhain hautaan. Uuden länsisaksalaisen elokuvan kärkiohjaaja ei säästellyt lahjojaan ja terveyttään. Bolwieserin valmistusvuonna hän ohjasi myös elokuvat Deutschland im Herbst, In einem Jahre mit 13 Monden ja aloitteli pääteostaan Maria Braunin avioliittoa. Eikä malttanut olla suunnittelematta 15-osaista Berlin Alexanderplatz -tv- sarjaa, joka tuotettiin hämmästyttävän lyhyessä ajassa vuosina 1979-1980. Kuolemaa edeltävinä päivinä 9.-10. 5. 1982 Fassbinder suunnitteli kiihkeästi uutta elokuvaansa Rosa L. , joka tulisi käsittelemään kuuluisaa puolalais-saksalaista vallankumouksellista ja spartakistiliikettä johtanutta Rosa Luxemburgia (1870-1919), joka sai surmansa Berliinin mellakoissa.
=====================================================================================================

Bolwieser on alunperin tuotettu kaksiosaisena tv-elokuvana. Rainer Werner Fassbinderin kuoleman jälkeen se lyhennettiin teatterilevikkiin, pituudeltaan 112 minuuttia. Fassbinder ei halveksinut televisiota massoja tavoittavana ilmaisumuotona. Fassbinder sovitti Grafin romaanista tarkan elokuvaversion. Kirjailijan tarinalle ollaan uskollisia, vaikka näkemys ja painotukset ovat aitoa Fassbinderiä. Jälleen kerran saksalaisohjaaja tutkii alistamista ja vallankäyttöä, tällä kertaa pikkukylän asemapäällikkönä toimivan Bolweiserin kotona. Aika on 1930-luvun vaihde.
Rainer Fassbinderin läheinen ystävä ja "pateettisten miesten" tulikitsija Kurta Raab näyttelee asemapäällikkö Xavier Bolwieseriä. Hän palvoon aistillista Hanni-vaimoaan. Mies on riippuvainen vaimostaan, mutta Hanni haluaa pitää yllä pelkän kulissiavioliiton. Hanni on kiinnostunut muista miehistä, mutta Xavier ei pidä tätä pahana. Melkein oudon miehisen tunteen vallassa hän puolustaa loppuun saakka vaimonsa kunniaa. Vai puolustaako? Eikö jossain vaiheessa tule hetki, jolloin miehen sisimpään kerääntynyt epätoivo johtaa traagisiin tapahtumiin? Fassbinder opittin tuntemaan naismuotokuvistaan, mutt nyt hän näyttää paljaimmillaan miehen ahdistuksen.
Bolwieser on Rainer Werner Fassbinderin huikea kunnianosoitus maanmiehelleen, Hollywoodissa 1950-luvulla suurimmat melodraamat ohjanneelle Douglas Sirkille eli Detlef Sierckille. Muita Fassbinderiin syvän vaikutuksen tehneitä ohjaajia olivat Raoul Walsh, Luchino Wisconti ja Jean-Luc Godard. Fassbinder on kertonut tutkineensa paljon myös saksalaisen teatterintekijän ja näytelmäkirjailijan Bertolt Brechtin tuotantoa. Todettakoon, että myöhemmin muun muassa espanjalainen Pedro Almodovar ja amerikkalainen Gus Van Sant ovat sanoneet saaneensa vaikutteita Fassbinderiltä.
Rainer Werner Fassbinder kertoo asemapäällikön ja tämän vaimon tarinan sirkiläisillä tunteen pauhuilla. Myös elokuvan visuaalinen ulkoasu viittaa Sirkiin. Siksi Fassbinderin elokuva kasvaa elämän kauneuden ja raadollisuuden näyttäväksi, hienovaraisen viiltäväksi järistykseksi, jossa ihmiskohtalot on kirjoitettu tuuleen. Mainittakoon, että Bolwieserin esittäjä Kurt Raab loi myös elokuvan lavastukset, mutta jostain syystä hänen ja ohjaajan yhteistyö katkesi tähän elokuvaan.
====================================================================================================
Korostan vielä, että TV3:n eli Kolmostelevision elokuvaohjelmisto oli jotakin sellaista, jonka olimme kokeneet aikaisemmin 1960-luvun lopulla Mainos-Television filmipäällikön Seppo Huhtalan aikana. Toki TV3 esitti myös keskinkertaisia elokuvia. Moni nuori tuskin tietää, että nykyisen MTV3:n elokuvatarjonta oli laadukasta, fiksua ja viitseliäästi valittua (Huhtalan jälkeen Jaakko Tervasmäki) aina 1980-luvun puoliväliin.
Itse asiassa Kolmostelevison tulo mursi MTV3:n elokuvatarjonnan kärjen. Ja niinhän siinä kävi, että Kolmostelevisiosta haluttiin lopulta eroon - se oli ohjelmapolitiikaltaan liian moderni, liian hyvä. Kanava ajettiin myöhemmin alas ja sulautettiin MTV3:een. Elokuvan puolella vastaavaa laatutarjontaa ei sitten tullut kuin muutamiksi vuosiksi 1990-luvun lopulla, kun Sanomien PTV:stä kehitetty Nelonen aloitti. Sama laatu näkyy ajoittain Yle Teeman elokuvatarjonnassa, mutta sitä vaivaa kyllä klassikoiden uusintapainotteisuus.
Haluan kuin todistukseksi liittää tähän luettelon Kolmostelevision merkittävästä
elokuvatarjonnasta lokakuusta 1988 tammikuuhun 1990:
Preminger: Laura (1944)

Preminger: Joki jolta ei ole paluuta (1954)

Renoir: Suuri illuusio (1937)

Visconti: Kuolema Venetasiassa (1971)

Hitchcock: Muukalaisia junassa (1951)

Malick: Julma maa (1973)

Aldrich: Helvetti 1944 (1956)

Wyler: Suuri maa (1958)

Ray: 55 päivää Pekingissä (1963)

Schrader: Alaston yö (1979)

Altman: Mitkä häät (1978)

Schatzberg: Paniikki piikkipuistossa (1973)

Olmi: Paikka nuorelle miehelle (1961)

Ashby: Harry ja Tonto (1974)

Lester: Petulia (1968)

Altman: Terveydeksi (1979)

Lumet: Serpico - kadun tiikeri (1973)

Reisz: Ranskalaisen luutnantin nainen (1981)

Aldrich: Murha asuu sydämessä (1965)

Newman: Rachel, Rachel - haluan rakastaa (1968)

Scorsese: Taksikuski (1976)

Clifford: Frances (1982)

De Sica: Kaksi naista (1960)

Fellini: Fellinin Casanova (1976)

Mazursky: Neukku New Yorkissa (1984)

Fleischer: Vaarallinen lauantai (1955)

Lean: Matka Intiaan (1984)

Benton: Paha porukka (1972)

Reisz: Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (1961)

Kasdan: Silverado (1985)

Mazursky: Myrsky (1982)

Fuller: Tokion alamaailma (1955)

Mankiewicz: Paljasjalkakreivitär (1954)

Walsh: Valkoinen hehku (1949)

R. Scott: Alien - kahdeksas matkustaja (1979)

Welles: Oikeusjuttu (1963)

Anderson: Britannia Hospital - juhlapäivä (1982)

Mankiewicz: Kirje kolmelle naiselle (1949)

Preminger: Langennut enkeli (19459

Mann: Mies lännestä (1958)

Renoir: Suursuon salaisuus (1941)

Ritt: Hombre (1967)

Lynch: Elefanttimies (1980)

Ray: Peilin takana (1956)

Fleming: Ihmemaa Oz (1939)

Lucas: Tähtien sota (1977)

Bertolucci: Bertoluccin kuu (1979)

Reisz: Sweet Dreams (19859

Kazan: Joki tulvii (1960)

Visconti: Tiikerikissa (1963)

Neumann: Kärpänen (1958)

Ashby: Shampoo (1975)

Scola: Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1976)

Ford: Erämaan laki (1946)

(20.11 2011)

MÄKELÄ PERHE-ELÄMÄN PURISTUKSESSA * *

2011-11-16T20:31:00.000+02:00

Kotimaisen elokuvan menestysohjaaja Aleksi Mäkelä (s. 1969) on tehnyt kaikenlaista, viihteellisestä roskasta aivan merkittäviinkin elokuviin. Muistamme positiivisella mielellä elokuvat Häjyt (1988) ja Matti (2003), mutta yhtä hyvin ihmettelemme, miksi hän suostui ohjaamaan Solaris Filmille Vares-dekkareita.
Onneksi Aleksi Mäkelä on päässyt Vareksista irti ja Solariksen Markus Selin on antanut hänelle mahdollisuuden ohjata henkilökohtaisen elokuvateoksen. Sen nimi on ytimekkäästi, joskin arvoituksellisesti Kotirauha.
Aleksi Mäkelä kertoo keski-ikäisen yrittäjän (Samuli Edelmann) elämän alennustilasta. Tai hetkistä, jolloin elämä alkaa luisua alaspäin. Miehen nimi on Sami Luoto. Hänen lähipiiriinsä kuuluvat opettajavaimo ja aikuistuva tytär. Sami Luoto on bisnesmies, jonka taloudelliset näköalat ovat ankeat. Hänellä menee huonosti, mutta hän ei kerro tästä perheelleen. Sami Luoto elää jatkuvassa valheessa.
Kotirauha on huumorilla toteutettu vakava asiaelokuva. Mäkelä ohjaa kuin toimintadraamaa, jossa vauhti on tärkeintä. Elokuva menettää tästä syystä fokuksensa, sillä monin paikoin olisi voitu hidasta tahtia ja jäädä mietiskelemään Sami Luodon elämän suurta petosta. On se kummallista, että kaikki pitää tuoda niin vauhdikkaasti eteemme - ehkä tekijät pelkäävät, että emme jaksa istua pohtivin mielin katsomossa. Tässä suhteessa Mäkelä on mennyt harhaan.
Elokuvassa näytellään hyvin - niin kuin yleensä kotimaisissa uusissa teoksissa. Samuli Edelmann melkein pelastaa Kotirauhan. Hänestä on pikku hiljaa kehittynyt näyttelijä, jolla on paljon annettavaa valkokankaalla ja tv-sarjoissa. Vaimoa tulkitseva Katariina Kaitue on teatterinäyttelijä, mutta nyt hän osoittaa pystyvänsä toimimaan linjakkaasti kameran edessä. Sivurooleista erottuvat Santeri Kinnunen poliisiveljenä ja Kristo Salminen väkivallan miehenä. Sivuosien mies Aake Kalliala on hyvä isänä.

Ajankohtainen kommentti

Tanskalainen tv-sarja Henkivartijat on fiktio, mutta kyllä se heijastelee eräällä tavalla juuttien yhteiskuntaa ja myös eurooppalaisesti sitä iljettävää tapahtumakudosta, joka on nousussa eri maissa - myös Suomessa. Tarkoitan muukalaisvihan nousua ja kansallismielisten (äärioikeistolaisten, fasististen) liikkeiden vahvistumista Euroopassa. Meilläkin oikein lähetetään liittymisanomuksia natsipuolueeseen, jota taantumukselliset hörhöt vetävät. Onneksi heitä ei ole paljon, mutta kuka tietää, mikä on tilanne tämän vuosikymmenen lopussa.
Henkivartijat edustaa korkeaa tanskalaista tv-tekemisen tasoa. On se kumma, että sieltä tulee jatkuvasti hienoja elokuvia ja tv-sarjoja. Henkivartijoiden fokus on politiikassa. On jälleen koulutettu uusi ryhmä vartioimaan poliittisia päättäjiä. Sillä heitä tarvitaan, koska muukalaisviha ja islamisvastaisuus voi saattaa päättäjiä hengenvaaraan. Voisiko ajatella, että sarja kuvaa lähitulevaisuuden Tanskaa, jossa äärioikeistolaiset ryhmät ryhtyvät väkivaltaisiin toimiin, koska jopa muslimiperäisiä tanskalaisia on valittu maan hallitukseen. Tällainen henkilö on tv-sarjassa viehättävä ja liberaali kulttuuriministeri, joka haluaa avartaa käsitystä Tanskasta ja tanskalaisuudesta, haluaa irti kapeakasvoisesta tuijottamisesta pelkkään kantaväestöön. Ministeri esittelee tavoitteitaan televisiossa. Se laukaisee trauman: erään ryhmän keski-ikäinen yllyttäjämies kokoaa samanmielisiä veneelle ja alkaa kysellä päättäväisyyden perään. Ja se tarkoittaa: Olemmeko valmiit koviin otteisiin tällaista ministeriä ja hänen perhettään vastaa?
Henkivartijoita katsoessa tuntee sääliä suomalaisten tv-sarjojen tekijöitä kohtaan. Miten meillä alennetutaan Moskan tapaiseen julkkis- ja juorupyörittelyyn, kun maassa pitäisi ryhtyä kuvaamaan kipeitä ajankohtaisia poliittisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Meillä pelleillään ja hassutellaan, kaiken maailman kokki- tositv- ja kilpailuohjelmat ovat vallanneet ruudun. Tanssi tähtien kanssa on melkein koko suomalaisväestön ainoa mielenkiinnon kohde. Teatterissa sentään tapahtuu, jos ajatellaan viime kevään poleemista ja rohkeaa Eduskunta-näytelmää tai äskettäin ensi-iltaan tullutta Ryhmäteatterin Jatkuvaa kasvua, jonka sanotaan olevan osuva kuva tämän hetken suomalaisesta työelämästä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 112

2011-11-13T18:22:00.000+02:00

Haastattelu (Intervista, 1987), ohjaus ja käsikirjoitus: Federico Fellini, kuvaus: Tonino Delli Colli, leikkaus: Nino Baragli, lavastus: Danilo Donati, pääosissa: Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Sergio Rubini. Tuottaja: Ibrahim Moussa.

Siellä hän seisoo Rossija-hotellin suuren elokuvateatterin lavalla. Martin Scorsesen elokuvien Johnny Boy, Travis Bickle, Jimmy Doyke, Jake la Motta ja Rupert Pupkin. Amerikkalainen näyttelijä Robert De Niro, joka valmistautuu juryn puheenjohtajana jakamaan Moskovan vuoden 1987 elokuvajuhlien pääpalkintoa. De Niro paljastaa palkinnon menevän italialaiselle Federico Fellinille. Elokuva on nimeltään Haastattelu.
Henkeä pidätellen seuraan elokuvamiesten sydämellistä kättelyä. Sitten De Niro kääntyy katsomoon päin: Poikamainen hymy valtaa hetkeksi lavan. Sitten Fellini pitää puheen ja kehuu Neuvostoliiton uutta avoimuuspolitiikkaa. Muistan, miten Fellini kirjoitti "Iloisen valehtelijan totuudenmukaisissa muistelmissaan", että elokuvan 8 1/2 aikaan hän oli myös Moskovassa, mutta joutui poliittisen pelin uhriksi. Se vuosi oli 1963.
Myöhemmin tarkistan kotona, että kahdeksan silloisen juryn viidestätoista jäsenestä äänesti Fellinin elokuvaa vastaan, vaikka hekin olivat kiitelleet ja syleilleet italialaista maestroa. Ja silti, todellakin, 8 1/2 sai pääpalkinnon, sillä se kuvaa taiteilijan tuskallista totuuden etsintää. Elokuva valmistui vuonna 1962.
=====================================================================================================
Metaelokuva Haastattelussa Federico Fellini ohjaa Rooman Cinecittassa tshekki Franz Kafkan "Amerikka"-romaania. Olemme oppineet tietämään, että Cinecitta ja etenkin sen jättinäyttämö Teatro 5 olivat Federico Fellinin oma yksityinen unimaailma, jossa hänen taiteellinen luovuus pulppusi. Nyt japanilainen tv-ryhmä saapuu tapaamaan italialaista mestaria Cinecittaan. Vilpitön valehtelija Fellini purkaa muistojaan, palaa liki kolmenkymmen vuoden takaiseen Roomaan, Via Venetolle, Ihanan elämän aikaan, Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin mondeeneihin, suuren, hienostuneen maailman kohtaamisiin.
Kafkan romaanissa New Yorkiin tullut nuori Karl Rosssmann joutuu pettymysten ja vastoinkäymisten kierteeseen. Rossmann on kafkalainen häviäjä ilman omaa syytään. Häntä nöyryytetään, mutta aina hän löytää uuden tilaisuuden, uuden paikan, uuden ihmisen. Laulajatar Brunelda ja työ ulkoilmateatterissa saattavat palauttaa Rossmannin loukatun ihmisarvon.
Kafkan "Amerikka" on Haastattelussa Fellinille lähtökohta, suurelokuvan haave, mutta ennen kaikkea temppu ja veruke, jonka ympärille kietoutuu omakohtaisten elokuvallisten muistojen ja pyrkimysten hauska ja rikas suma. Fellini katsoo taakse ja nykyiseen. Hän saattaa psykoanalysoida itseään ihmisenä ja taiteilijana, purkaa edellisten elokuvien alle hautautunutta valtavaa energiaa ja luovuutta, joka hahmottuu nyt eräänlaisena haastattelu-, totuus- ja näytemäfilmin sekoitelmana.
Fellini antautuu mysteerien viehtymykselle, mutta muistaa toimivansa elokuvastudiossa, joten hän pitää jalat maassa.
Tuotantonsa selkeisiin suuriin töihin kuuluvassa Haastattelussa taikatemppujen tekijä ei ole vielä kuollut, mutta järki ja tunne ovat nyt tasapainossa. Ja koko elokuvan yllä leijailee tutun Fellinin henki. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Haastattelun
olennainen pointti on taiteilijan itsenäisyys, riippumattomuus ja vapaus. Franz Kafkan "Amerikasta" voisi aivan tosissaan tulla ikääntyneen Fellinin uusi suurtyö, kuten kirjoitin elokuvan tullessa Suomen ensi-iltaan Illusioniin 10.12. 1988. Korostin Fellinin elokuvan olevan "selkeyden ja yksinkertaisuuden haikea ilosanoma, oivallusten, mielikuvien ja unien kahlitsematon virta, mutta kannattaako romaania edes filmata, koska elokuvataide ja -tuotanto eivät ole entisensä". Siihen ajatukseen maestro on päätynyt elokuvassaan.
Nyt kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin voisi lisätä: Federico Fellini sai ohjata neljänkymmenen vuoden aikana omannäköiset elokuvansa, joiden merkitystä kukaan ei voi kieltää. Haastattelu oli Federico Fellinin tien päätepiste, jonka huikeimmassa jaksossa Marcello Mastroianni, ohjaajan alter ego, taikoo Ihanan elämän eloon. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Peter Bondanella on huomauttanut, että Haastattelu on kaiketi ohjaajan kaukopuheisin lausunto elokuvan puolustukseksi fiktiona, illuusiona, persoonallisena itseilmaisuna ja ammattitaitona.
=====================================================================================================
Tätä kirjoittaessani haluan vielä palauttaa vuoden 1962 Moskovan elokuvajuhlien muiston, sillä poimin kirjahyllystä edellä mainitsemani Federico Fellinin muistelmateoksen, joka ilmestyi 1970-luvulla. Maestro kirjoittaa 8 1/2 -elokuvan vastaanotosta Moskovassa: "Sali oli valtava. Läsnä oli ainakin kahdeksan-, yhdeksän tuhatta henkeä, kuvitelkaa. Seisomassa oli ainakin tuhatkunta katsojaa. Festivaalien johto ja lehtimiehet kertoivat, ettei katsomo ollut koskaan ollut niin täynnä. Olin tullut tilaisuuteen vaimoni kanssa. Tie ja Caribian yöt olivat tehneet hänet Nuevostoliitossa kuuluisaksi. Astuessani Giuliettan kanssa näyttämölle saimme välittömästi mitä sydämellisimmät apolodit, jotka henkivät lämpöä ja kiintymystä. Se tuntui suurenmoisen rohkaisevalta."
8 1/2 Moskovan aikaan Federico Fellini oli 42-vuotias. Kun valtaisan Rossija-teatterin yleisö taputti hänelle vuonna 1987 italialainen maestro oli 67-vuotias. Vaikka nuorena filmihulluna en osannut aina ymmärtää Fellinin elokuvien merkitystä, niin Moskovan lavan edessä tajusin jälleen, mitä aarteita Rooman Cinecittan studioiden taikuri oli meille lahjoittanut: Tie, Ihana elämä, 8 1/2, Giulietta ja viettelykset, Fellinin Rooma, Klovnit, Amarcord, Naisten kaupunki. Enkä miehenä voinut unohtaa 1960-luvun alun episodielokuvan Fellini-osuutta Tri. Antonion kiusaus, jossa Anita Ekberg ilmestyi niin elävänä kuin valtavana mainostauluna kankaalle.
Haastattelu on Federico Fellinin viimeinen mestariteos, viimeinen täydellinen saavutus, vaikka ei huono ollut testamentiksi jäänyt La voicer della luna, joka valmistui 1990. Adrianmeren rantakaupungin Riminin kasvatti Federico Fellini kuoli 1994. Sodanjälkeisen euroopalaisen elokuvan ehdottomista mestareista Michelangelo Antonioni eli vielä, samoin Ingmar Bergman, mutta Andrei Tarkovski oli kuollut kahdeksan vuotta, François Truffaut kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta puolalaisen Krzysztof Kieslowskin aika tulisi kaksi vuotta myöhemmin.
Federico kirjoitti vuonna 1972: "Ainoa asia jonka haluan tietää on: Miksi minä olen täällä?Mitä minun elämäni on? En ole varma mistään, mikä on työni ulkopuolella. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän minä tiedän. En noudata mitään määrättyä järjestelmää sen enempää työssäni kuin elämässänikään. Minä vain elän. Minä vain teen jotakin."

SAKSALAISTERRORISMIN TAUSTOISSA * * * *

2011-11-09T16:28:00.000+02:00

Lokakuun puolivälissä Helsingin ohjelmistoon tuli Andres Veielin kirjoittama ja ohjaama Kuka, ellemme me? Se meni silloin minulta ohi, joten pääsin katsomaan elokuvan vasta viime viikolla. Heti täytyy sanoa: Onhan se äärimmäisen kiinnostava dramaattinen analyysi 1980-luvun lopun ja 1970-luvun saksalaisesta terrorismista, jonka tunnetuin ryhmä oli nimeltään Punainen armeijakunta. Sitä paitsi meidän sukupolvea se kiinnostaa eritoten, sillä alun prologin jälkeen tapahtumien kaari kehittyy 1960-luvun vaihteesta 1970-luvun alkuun.
Andres Veielin elokuvan kolme päähenkilöä ovat natsikirjailijan poika Bernward Vesper (August Diehl), hänen tyttöystävänsä Gudrun Ensslin (Lena Lauzemis) ja myöhemmin mukaan ilmestyvä itsekeskeinen Andreas Baader (Alexander Fehling). Vesper ja Ensslin perustavat 1960-luvun alussa pienen kustantamon, joka on aina menossa nurin. Yritystä Vesperiltä ei puutu.
Kirjallisuutta rakastava ja isänsä mustaa muistoa ("kissa on eläinkunnan juutalainen, siksi se pitää ampua") ristiriitaisesti kantava Bernward Vesper yrittää tuoda markkinoille kantaaottavaa yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ensslin on mukana ensin sihteerinä ja rakastajattarena, mutta kun hän kohtaa Baaderin ihmissuhteet mutkistuvat ja vapaan rakkauden aika sallii syrjähypyt.
Kuka, ellemme me? etenee lineaarisesti. Andres Veielin ratkaisu on onnistunut, sillä näin voidaan kuvata sekä yksityisiä elämän tilanteita kuin 1960-luvun poliittis-yhteiskunnallista murroksen aikaa. Fokus on ennen kaikkea Länsi-Saksassa, mutta uutisdokumentit kuorruttavat draamaan osuvia välähdyksiä Kuuban kriisistä, Kennedyn vierailusta Berliinissä, Vietnamin sodasta. Amerikan militantin Mustien pantterit -järjestön osuus välähtää kohtauksessa, jossa Vesper käy haistelemassa Lontoon lehdistötilaisuuden ilmapiiriä.
Lineaarisuus sallii paljastaa vähitellen, pala palalta, vuosi vuodelta elokuvan, kolmen päähenkilön kehityskaaren. Miten Ensslinistä ja Baaderista tuli väkivaltaisia terroristeja, jotka ryhmineen ryhtyivät järkyttämään länsisaksalaisen yhteiskunnan poliittista ja taloudellista pohjaa? Ja miksi Vesper jäi sivummalle, jäi hoitamaan Gudrunin kanssa saatua lasta ja yritti jopa omaa kirjailijan uraakin?
Nykypolvelle Kuka, ellemme me? antaa paljon ajattelemisen aihetta ja oletettavasti kipinän kiinnostua näinä eurooppalaisen turbulenssin aikoina maanosamme lähihistoriasta. Mutta yhtä hyvin Andres Veiel osoittaa, miten terrorismi ja väkivalta johtavat aina siihen ryhtyneiden henkilöiden tuhoon. Siksi elokuvan tärkeimmässä sivuosassa, toki aivan pienessä, nähdään naisvankilanjohtaja, joka ilmaisee kantansa Ensslinille suurin piirtein näin: Muutosta haluavan pitää edetä pienin askelin - neljä askelta eteen ja kolme taakse.

Ajankohtainen kommentti

Hollywoodin 1970-luvun uuden taloudellisen nousun ja blockbuster-ilmiön luoja Steven Spielberg on aina ollut ihastunut belgialaisen Hergén eli Georges Remin (1907-1983) sarjakuvasankari Tinttiin. Kaverilla on päälaellaan se kumma töyhtö, joka on vetänyt puoleensa yhä uusia ja uusia sukupolvia maailman mittakaavassa. Tintin kanssa ovat seikkailleet ovela koira Milou ja juopahtava kapteeni Haddock, jonka huudahdus "Turkinpippuri" on klassikko.
Steven Spielbergiä ovat elokuvantekijänä kiinnostaneet aina poikamaiset seikkailuaiheet ja satuluomukset (E.T., Indina Jones -sarja). Ja onhan Spielberg tehnyt elokuvan Peter Panin ja kapteeni Koukun edesottamuksista. Kerrotaan, että Spielberg halusi tehdä Tintin jo 1980-luvulla - Jack Nicholsonin piti esittää Haddockia. Projekti ei toteutunut, koska ei löydetty toimivaa näytelmäelokuvakäsikirjoitusta. Nyt kun elokuvateknologia on kehittynyt huippuunsa, digitaalinen ilmaisu, animoitu 3-D ja niin sanottu "liikkeenkaappaustekniikka" (näyttelijä antaa animaatiolle liikkeensä, piirteensä, jopa hivenen kasvojakin) ovat käytössä kera Hollywoodin hurjat taalakasat, Spielberg on voinut toteuttaa unelmansa.
Tintin seikkailut : Yksisarvisen salaisuus perustuu muun muassa Hergén luomaan merirosvosarjakuvaan. Uutta materiaaliakin kirjoitettiin. Uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson (Taru Sormusten herrasta -sarja) ja britti tv-käsikirjoittaja Steven Moffat olivat Spielbergin apuna projektissa. Viime viikolla teattereihin tullut animaatioseikkailu on hurjaa, huippuunsa ahdettua actionia ja tietokoneviihdettä. Spielbergin ja kumppanien luomus on enemmän ilmiö kuin elokuvallinen taideteos.
Huono puoli elokuvassa on kapea amerikkalainen näkökulma. Hergén vannoutuneet ystävät ovat ehtineet jo harmitella, että se ei vastaa mitenkään alkuperäisten "älysarjakuvien" henkeä. Spielberg onkin tähdännyt elokuvansa Amerikan markkinoille, mutta ottanut ison riskin muuttamalla partiopoikamaisesta Tintistä nykyelämän ADHD-nuorukaisen. Elokuvan suora väkivalta on myös selvä osoitus siitä, että Steven Spielberg ei ole aivan ymmärtänyt vuonna 1929 Tintti-sarjat aloittaneen belgialaistaiteilijan pyrkimyksiä.

P.S Viime viikon mediauutinen oli Helsingin Sanomien ja Nelosen uutisfuusio. Nelosen uutiset muuttaa ensi vuonna Sanomataloon ja uutispalvelut yhdistetään. Nelosen uutistoimituksen väki siirtyy HS:n leipiin vanhoina työntekijöinä. HS ja Nelonen ovat samaa Sanoma-konsernia, joten fuusion voi ymmärtää, vieläpä siitä näkökulmasta, synergiaetuja on löydtetävä, koska media on nykyisin isossa murroksessa. HS:n puolella fuusio nähdään hyvin positiivisena, mutta tietoa Nelosen uutisväen kannanotoista ei ole ollut saatavilla. HS:n johto on selittänyt positiivisuutta vahvuuksien lisääntymisellä ja - sillä seikalla, että Helsingin Sanomat muodostuu nykyisin monista kanavista: printtilehdestä, nettipalvelusta, radiosta ja koko pörssinoteerattu konserni laajemmin vielä kirjoista ja aikauslehdistä.
Fakta on silti, että "kukaan" ei katso Nelosen "viihde on hyväksi" -tv- kanavan uutisia. Joskus niitä vilkuilen, ja silmiinpistävää on uutishankinnan omaleimaisuus. Kun Ylen ja MTV3:n uutistarjonta näyttää hyvin samanlaiselta, jos ajatellaan päivän uutisaiheiden valintaa, niin Nelosella on yritetty jotakin poikkeavaa ja uutta. Fakta on edelleen katsojamäärä, johon nykyisin tuijotetaan joka puolella sähköisessä mediassa (lukijamäärät ovat tärkeitä printinkin puolella). Jos Ylen pääuutislähetys saattaa kerätä 800 000 katsojaa ja MTV3:n Kymmenen Uutiset pääsee 600 000 yli, niin Nelosen uutiset ovat pudonneet 200 000 silmäparin alle.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 111

2011-11-06T15:38:00.000+02:00

Agonia - kuolinkamppailu (Agonia, NL 1981), ohjaus: Elem Klimov, käsikirjoitus: Sergei Lungin ja Ija Nuskinov, kuvaus: Leonide Kalasnikov, pääosissa: Aleksei Petrenko, Anatoli Romashin, Velta Line, Alissa Freindlich, tuotanto: Mosfilm.

Moskova heinäkuun 16.päivä 1987.
Tapaan uuden neuvostoelokuvan mestareihin kuuluvan Elem Klimovin, jolta olemme nähneet Suomessa Valentin Rasputinin romaaniin perustuvan fantastisen Jäähyväiset Matjoralle (1982). Olemme katsoneet täydessä Rossija-hotellin elokuvateatterissa (jos en väärin muista, sinne mahtui yli 2000 katsojaa) Klimovin uuden elokuvan Agonian - kuolinkappailun, josta on tulossa Gorbatshovin perestroikan airut.
Se siitä, mutta Elem Klimov on onnellinen, sillä sali oli täynnä ja sensuurimiehet loistivat poissaolollaan. "Niin raskaasti olemme saanet kokea neuvostosensuurin paineet viime vuosina, minä en ole aina jaksanut, mutta kollegani Nikita Mihalkov on pärjännyt paremmin."
Heinäkuussa 1987 Moskovassa mietti, miten on mahdollista, että Neuvostoliitossa voidaan tehdä elokuva uskonnollisesta henkilöstä ja tsaarin perheestä. Elokuvahan valmistui jo kuusi vuotta aikaisemmin, mutta ei päässyt levikkiin. Elem Klimov piti ohjaajan mahdollisuuksia arpapelinä, mutta jälleen hän viittasi presidentti Gorbatshoviin, joka tulee muuttamaan täysin neuvostojärjestelmän. Niin uskoimme silloin Moskovassa, jossa oli uskomaton helle ja filmijuhlien toisella viikolla perjoskat pantiin kinni, koska Moskovan alueen johtaja oli kavaltanut rahat. Meille suomalaisille tuli vakava paikka: Mistä olutta jonoon. Onneksi Rossija-hotellin ihana tarjolijatyttö rupesi rahtaamaan meille tsekkiläistä olutta.
=====================================================================================================
Agonia - kuolinkamppailu kertoo uskon miehestä Rasputinista, joka ilmestyi erään kerran Siperian kylmyydestä Pietariin. Hän pääsi vaikuttamaan tsaarin hoviin, koska siellä uskottiin, että Rasputin on pyhimys, joka poistaa sairauden. Toiset olivat sitä mieltä, että Rasputin on irstailija ja peto, joka häpäisee Venäjän tsaarin hovin.
Oli miten oli, mutta Elem Klimov näyttää elokuvassaan Rasputin kaikki puolet. On kohtauksia, joissa Rasputin siunaa, on kohtauksia, joissa Rasputin heittäytyy seksuaalisen nautinnon synkimpiin leikkeihin. On kohtauksia, joissa tsaari Nikolai II:n puoliso Alexandra hellii "Jumalalle suosiollista" miestä, antaa taikauskon vallassa Rasputinin tulla niin lähelle itseään, että kaikki häpeämätön alkoi olla mahdollista. Itse asiassa Rasputinin valta hovissa perustui siihen, että hän pystyi lääkitsemään perintöruhtainas Aleksein verenvuotokohtausia.
Agonia - kuolinkappailu on valtavalla kuvallisella voimalla toteutettu elokuva Venäjän tsaarinvallan viimeiseistä päivistä. Elem Klimov sekoittaa fiktiota ja domumenttia ainutlaatuisen herkällä tavalla. Klimov on saanut hankittua elokuvaansa varten sellaista aineistoa, jota ei aikaisemmin ei ole ollut saatavilla. Siksi hänen elokvansa on sekä historioitsijan merkkiteos, mutta myös elokuvaohjaajan luovan mielen pulssista syntynyt taideteos, jossa yksilön ja kansan, tsaarin ja Venäjän viimeiset kouristuksen vuodet rinnastetaan Rasputinin vuoden 1916 kuolinkamppailuun, joka tapahtuu pitkässä jakosssa Nevan lumisilla rannoilla.
=====================================================================================================
Vuonna 1987 Moskova edusti jotakin uutta. Gorbatshovin perestroika ja glasnost näkyi jo joka puolella, mutta kaikki ei ollut vielä muuttunut. Edelleenkin kauppojen edessä nyhjöttivät jonottavat kansalaiset, edelleenkin ravintolasta poistettiin festivaaliväki heti, kun Kremlin politbyron eliitti oli tulossa juhlimaan. Mutta Rossijan festivaalipalatsin kerroksissa velloi ilo ja vapaus - Klimovin Agonian esityksen jälkeen virolaiset festivaaliedustajat tulivat kertomaan, miten Ylen ja Mainos-Television lähetykset ovat suoneet heille illuusion vapaudesta ja tilaisuuden nähdä hienoja ulkomaalaisia elokuvia. Me vastasimme kyynisesti: "Siis kapitalistisesta."
Agonia - kuolinkamppailu on siinä mielessä merkittävä elokuva, että se taustaa meille ne tapahtumat, jotka opimme jo nuorena nähtyämme Sergei Eisensteinin Lokakuun. Klimovin elokuvassa tulevan vallankumouksen tapahtumat ovat aistittavissa, elokuvaan liittyy hieno kohtaus, jossa tsaari Nikolai II (1868-1918) seuraa duuman poliittista keskustelua omasta aitiostaan - raottamalla hetken ajan verhoa. Nikolai II oli kuulemma heikko tsaari, mutta hänen puolisonsa oli vahva joka suhteessa. Klimovin elokuvassa Alexandrian ja Rasputin suhde on kuvattu intiimisti, mutta tietyllä pieteetillä. Liittyikö siihen seksuaalisuutta - sen Klimov jättää auki.
Mutta Agoniassa on kuuluisa pitkä jakso, jota voisi kuvata seksuaalisen hurmion ylityslauluksi. Rasputin ottaa vastaan "potilaita", joiden ainoa tarkoitus taitaakin olla "ihmeiden tekijän" seksuaalisen kosketuksen saaminen. Elem Klimov rakentaa tuosta jaksosta eräänlaisen Sodoman ja Gomorran parabelin, jota katsoessa elokuva saavuttaa inhorealistiset mittasuhteet. Aivan hurjaa kuvaa Klimov vyöryttää eteemme.
Tuskin monesti neuvostoelokuvassa on nähty vastaavaa näyttelijätyötä, jonka Aleksei Petrenko tekee Rasputinina. Petrenko on koko elokuvan kiintopiste, hän on kokija ja näkijä, jonka liikkeiden, toimien ja ajatusten mukana katsoja kokee lähes helvetillisen elokuvanautinnon. Monesti sanottiin myöhemin, että Petrenko luo Rasputinin hahmoon viekkaat silmät ja saatanallisen aistillisuuden. Se huomattiin Rossija-teatterin täydessä katsomossa kesällä 1987, kun elokuvan loputtua hyppäsimme seisomaan ja taputimme minuutteja Elem Klimoville, joka nousi pystyyn aitiossa ja saattoi tuntea voittaneensa vihdoinkin jotakin, jonka stalinistinen hallinto oli häneltä aikaisemmin evännyt.
=====================================================================================================

Elem Klimov

Agonia - kuolinkamppailu tuli sitten syksyllä Kosmos-Filmin mahantuomana ensi-iltaan Presidentti-teatteriin. Olin tykittänyt ison jutun Helsingin Sanomiin kesällä Moskovasta, joten kaikki kriitikot tiesivät, mitä odotettavissa tulee olemaan. Kriitikkoesityksen jälkeen arvostamani kollegat Lumirae&Lindqvist pyörittivät päitään, ja myöhemmin heidän asteikollaan Klimovin elokuva sai vain kaksi tähteä. Tämä on jäänyt muistiini, mutta myöhemmin elokuvasta kirjoitettiin todella myönteisiäkin arviointeja. Jyväskyläläinen Jarmo Valkola totesi: "Klimovin käyttämä montaasitekniikka on ilmeisen komposioitua, dialektiseen suhteeseen kuvan ja materiaalin välillä pyrkivää. Agonia ei jää pelkäksi historiallisten näkökulmien faktaesittelyksi, vaan ponnistautuu kohti tietyn aikakauden synteettisempää hahmotusta, myyttien olevaisuuden näkökulmaa, jonka kaiken keskipisteenä Rasputinin paikoin yli-inhimillisiä piirteitä saava hahmo valtoimeen riehuu." (Elokuvat kertoivat 1, 1984).
Elem Klimov ohjasi vuonna 1984 maanisen sotafilmin Tule ja katso, jossa Neuvostoliiton isänmaaliselta sodalta riisutaan kaikki ihanteellisuus. Työtään ohjaajana Klimov ei pystynyt enää 1990-luvulla neuvostojärjestelmän kaaduttua jatkamaan. Ei muuten moni, moni muukaan entinen hieno neuvosto-ohjaaja. Elemin kuolinviesti 26.10. 2003 hätkähdytti. Ilmeisen erakoitunut Klimov oli täyttänyt 70-vuotta. Hän kertoi minulle silloin kerran Moskovassa, että tarvitsemme vapautta taiteessa ja mielipiteissä, mutta vain sosialismi turvaa taiteilijoiden täyden liikkumis- ja työvapauden.
Näinhän ei useinkaan käynyt, ei Elem Klimovin eikä sen suuren venäläisen ohjaajan Andrei Tarkovskin kohdalla, mutta Mosfilm ja Lenfilm sekä eri osavaltioiden studiot takasivat aikanaan lukuisille neuvosto-ohjaajille vakituista työtä. Tuotettujen elokuvienkin määrä oli iso. Nyt on toisin. Tai - emmehän me enää tiedä juuri mitään venäläisestä elokuvasta.

KIRURGI IHON JA SUKUPUOLEN KIMPUSSA * * * *

2011-11-02T15:48:00.000+02:00

Antonio Banderas on palannut kotiin. Hän esittää loistokkaasti kirurgi Robert Legardia, joka on rakentanut kartanoonsa leikkaussalin ja laboratorion. Robert on huippukirurgi, joka etsii keinoa korjata palovammoista kärsivien potilaiden ihon. Se ei jää tähän, vaan Robert siirtyy vähitellen moraalin ylpuolelle: Hän muuttaa moottoripyöräpoika Vicenten (Jan Cornet) ihon ja sukupuolen. Se on kostotoimi, jonka kirurgi suorittaa uskoessaan Vicenten raiskanneen hänen tyttärensä Norman (Bianca Suárez) .
Iho jossa elän on parasta Pedro Almodovaria (s. 1949) sitten upean Puhu hänelle -elokuvan, joka valmistui vuonna 2002. Tuossa ehkäpä Naisia hermoromahduksen partaalla -elokuvan (1988) ja Intohimojen labyrintin (1982) ohella Almodovarin pääteoksessa oltiin tekemisissä lääketieteen kanssa. Mieshoitaja huolehtii parantolassa päivästä toiseen kauniista naisesta, lahjakkaasta tanssijasta, joka on vaipunut koomaan. Elokuva oli Almodovarin kunnianosoitus ihmisen auttamishalulle ja rakkauden syvälle tunnekokemukselle.
Iho jossa elän on toista maata. Pedro Almodovar kehittää kirurgistaan eräänlaisen Frankensteinin modernin inkarnaation, moraalittoman ja julman miehen, joka synnnyttää leikkaussalissaan itselleen morsianta. Frankenstein-vertaus voi olla oikeutettukin, mutta Almodovar ei tyydy helppoihin päätelmiin, vaan hän syventää hetkittäin kauhufilmin väristyksiä saavan elokuvansa teeman yleismaailmalliseksi. Almodovar näyttää pala palalta kehittyvän, yllätyksellisen ja rankan tarinan kautta mitä tapahtuu, kun lääkäri ryhtyy muuntelemaan ja korjailemaan luonnon luomaa. Elokuva varoittaa myös koston mielettömyydestä ja oman käden oikeuden vaaroista.
Pedro Almodovarin elokuvassa on myös toinen iljettävä mieshahmo, Robertin väkivaltainen veli Zega (Roberto Alamo), joka lähes tunkeutuu eräänä päivänä kirurgin taloon. Hän saapuu tiikerin asussa, koska on karnevaalien aika, mutta muutenkin hänen täytyy peittää identiteettinsä. Zega on pahantekijä, jota etsitään. Robertin talossa hän toteuttaa eläimellisiä vaistojaan, nai heti kaikkea, mikä liikkuu. Zegan tullessa talossa on Vicentestä Veraksi muuttunut "vanki" (Elena Anaya) ja Robertin vanha palvelijatar (Marisa Parades), joka luottaa täysin isäntäänsä.
==========================================================================================
El Grecon (1541-1614) lukuisista maaluksista tunnetussa Toledossa, Keski-Espanjassa, toteutetttu Iho jossa elän on ohjaukseltaan, kuvaukseltaan ja näyttelijätyöltään hyvää Almodovaria. Espanjalaisohjaaja on luonut julmuuden pelilleen hienon visuaalisen ilmiasun, jossa korostuvat interiöörien loppuun saakka mietityt tila- ja esinemaailmat sekä värien ja vaatetuksen ainutlaatuinen hehku. Vaikuttaa kuin Pedro Almodovar olisi halunnut tehdä elokuvan, jossa ei olle mitään halpaa tai keinotekoista. Thierry Jonquetin romaanitausta "Tarantula" on ollut tiettävästi vain lähtökohta ja inspiraation lähde. Eikä Almodovarin luomusta kannata verrata mihinkään mahdollisiin aikaisempiin elokuviin, sillä Almodovar ohjaa täysin omillaan.
Elokuvassa käytetään aseita. Loppupuolella Iho jossa elän saa rikosfilmin melodramaattisia ominaispiirteitä. Joku voi pitää tätä tyylirikkona, mutta eivätkö ratkaisukohtaukset ole kaiken aikaisemmin nähdyn itsestään selvä johtopäätös ja yhteenveto. Pedro Almodovar sulauttaa sicifin, kauhun ja melodraaman kokonaisuuteen niin, että tyylilajeja ei edes huomaa ihmetellessään ja kauhistuessaankin hetkittäin kiehtovaa ja hetkittäin vastenmielistäkin elokuvallista orkesterointia.

Ajankohtainen kommentti

Suomen elokuvasäätiö on jakanut jälleen tuotantotukea kotimaiselle elokuvalle. Elokuvateattereiden kankaalla nähdään usein mainospala, jossa kotimaisen elokuvan tuen ilmoitetaan olevan kokonaan Veikkauksen tuottoa. Tällä kertaa elokuvasäätiö osoitti suurimman tukisumman Timo Koivusalolle, jonka aikaisemmat kehnotkaan elokuvat eivät ilmeisesti merkitse mitään päättäjien tajunnassa. Koivusalon uudelle elokuvaprojektille Vuonna 85 - Manserock päätettiin antaa 800 000 euroa.
Huh, huh! Eikö tämä 1980-luvun suomalaisen rockmusiikin tarina Tamperetta ja muita paikkakuntia myöten ole käsitelty eri medioissa riittämiin. On dokumentteja, on elokuvia - Saimaa-ilmiö esimerkiksi - on tv-sarjoja, on tv-ohjelmia, on radio-ohjelmia, on lehtikirjoituksia. Ja albumeja on ostettu. Kuka muu kuin tamperelainen jaksaa enää innostua aiheesta.
Jos nyt sittenkin innostutaan, niin pakko on verrata Timo Koivusalon saamaa 800 000 euroa vaikkapa Peter Lindholmille ja Helsinki-Filmille vaativasta ja pitkäkestoisesta ajankuvasta onnistuneesti rakennetun Missä kuljimme kerran -elokuvan saamaan 200 000 euron säätiötukeen. Onko tässä mitään suhteellisuuden tajua?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 110

2011-10-29T19:34:00.000+03:00

Noiduttu sydän (Angel Heart, USA 1986) ohjaus: Alan Parker, käsikirjoitus: Parker - perustuu William Hjortsbergin romaaniin "Falling Angel", kuvaus: Michael Seresin, musiikki: Trevor Jones, Mickey Rourke (Harry Angel), Robert De Niro (Louis Cyphre), Lisa Bonet (Epiphany), Charlotte Rampling (Margaret Krusemark)Michael Higgins (tri. Albert Fowler). Tuotanto Andrew Vajna, Alan Marshall, Elliott Kastner/ Caralgo.

Lontoolaisen Alan Parkerin (s. 1944) pääteos tuli meillä teattereihin 17.4. 1987. Noiduttu sydän oli myös Mickey Rourken bravuurityö. Rourke oli lunastanut jo suuret odotukset 1980-luvun karismaattisena amerikkalaisnäyttelijänä, jonka roolitulkinnoissa korostuivat niin pehmeä kuin raaka puoli. New Yorkissa vuonna 1952 syntynyt Rourke oli näytellyt 1970-luvulla Off-Broadwaylla, opiskellut hetken Actor´s Studiossa ja väitellyt roolitulkinnoista ohjaajien kanssa. Muutto Los Angelesiin 1970-luvun lopulla muutti kaiken.
Rourke sai pieniä osia elokuvissa, herätti huomiota Lawrence Kasdanin Huumassa (1981) ja suoritti läpimurtonsa Barry Levinsonin Dinerissä (1982). Rourkesta povattiin Marlon Brandon, James Deanin, Robert De Niron ja Al Pacinon perillistä, ja suoritukset Francis Ford Coppolan Taistelukalassa (1983), Michael Ciminon Lohikäärmeen vuodessa (1985) olivat vahvoja näyttöjä. Sellainen oli myös boheemikirjailija Charles Bukowskin hahmoon ja tarinaan perustuva Barfly/Baarikärpänen (1987), joissa Rourke kehitteli nuhruisen antisankarin muotokuvan nuoruutensa idolin John Garfieldin hengessä.
Noiduttu sydän on ohjaaja Alan Parkerin, Mickey Rourken ja muutamassa kohtauksessa hämmästyttävästi esiintyvän Robert De Niron yhteistyön hedelmällinen tulos. Se on myös Parkerin vakiokuvaajan Michael Seresinin taidokkaan miljöö- ja ulkokuvakohtausten sommittelun juhlaa - 1950-luvun ajankuvan lähes pikkutarkkaa rekonstruointia.
Alan Parker oli väläytellyt 1970-luvun lopun elokuvassa Midnight Express, ohjannut vuonna 1982 visuaalisesti henkeäsalpaavan, älykkään ja surrealistisen Pink Floyd the Wall -albumielokuvan, joka puhalsi lisää energiaa kuuluisan yhtyeen musiikkiin. Oli Parker raapinut pohjiakin, etenkin Fame-elokuvassa (1980).
=====================================================================================================

"Vain sielu on kuolematon. Ja sinun kuuluu minulle", nousee Noidutun sydämen avainrepliikiksi.
Mickey Rourke on newyorkilainen yksityisetsivä Harry Angel, joka jäljittää kadonnutta Johnny Favoritea, samalla omaa identiteettiään. Etsintä johtaa Harry Angelin etelään, mystisten ja satanististen tapahtumien verilammikkoon. Kysymys on rituaalimurhista, joiden uhriksi on joutunut muun muassa Lolita-kasvoinen kaunotar.
Harry Angelin etsintää avittaa sivulta ja hänen sitä aina tietämättä omituinen dandy-hahmo Louis Cyphre (De Niro) - Luciferin inarkaatio kaikkineen. Alan Parker pallottelee ajatuksella, onko Cyphre sittenkin hyvyyden perikuva, mies jonka sydän lyö oikeudenmukaisuudelle vai onko hän paradoksaalinen henkilö, joka yrittää poistaa pahan?
Tämä johtaa kysymykseen: Onko Alan Parkerin Noiduttu sydän elokuva myyttinen ja metafyysinen Faust-analogia, 1980-luvun neofilm noir -trilleri vai kauhuelokuva, jossa pahan kosketus on niin voimakas, että matka hissillä manalaan alkaa? Siksi Parkerin elokuva täytyy katsoa loppuun, sillä lopputekstien alla kulkeva kuva on täynnä merkityksiä. Tätä vaadin aikanaan arvionnissani.
=====================================================================================================

Noidutusta sydämestä ei innostuttu Suomessa, mutta Saksassa ja ranskalaisessa Cahiers du Cinema- lehdessä se sai ymmärtävät kritiikit. Yhdysvalloissa se kauhistutti elokuva-alan ihmisiä ja ohjelmiston "moraalia" valvova MPPA asetti elokuvan X-luokkaan. Oli selvää, että amerikkalainen teatterilevitys ei voinut onnistua. Alan Parkerin mestariteoksen mahdollisuudet tuhottiin naurettavin selityksin.
Mickey Rourken ura oli kuitenkin vahvassa nousussa Euroopassa. Noidutun sydämen Harry Angelissa nähtiin muistumia Robert De Niron Travis Bickle -hahmosta Martin Scorsesen Taksikuskista (1976). Ehkä Noiduttu sydän oli avaintekijä, kun Mickey Rourke kutsuttiin 1987 Cannesin filmijuhlille. Provokatiivinen, vaikeaksi sanottu näyttelijä nähtiin Cannesissa Barbet Schroederin maukkaassa Baarikärpäsessä. Ilmeet ja liikkeet kapakassa, tappelut kapakan takapihalla tai onnen tavoittelut juopponaisen (Faye Dunaway) asunnossa ovat huikeaa Rourkea - ikään kuin kulttikirjailija Charles Bukowski olisi ollut mukana näkymättömänä "opettajana".
Kävimme 1980-luvun lopun Etelä-Ranskan matkalla myös Cannesissa. Etsimme hotellin, jossa Mickey Rourke oli asunut festivaalien aikana. Tuo kaikki piti tallentaa muistiin, sillä minusta oli tullut Rourke-fani. Ostin myöhemmin Lontoosta Rourke-kirjan vanhimmalle pojalleni, joka oli myös innostunut Robert De Niron ja Al Pacinon ohella keskeisestä 1980-luvun amerikkalaisesta miesnäyttelijästä.
Siihen se sitten tyssäsi, sillä Mickey Rourke meni mukaan seksipitoisiin filmeihin, aloitti nyrkkeilyn ja on viime vuosina näytellyt keskinkertaisissa tai heikoissa väkivalta- ja toimintaelokuvissa. Löytyy sentään poikkeus, elokuva, jonka sanotaan pelastaneen näyttelijän elämän: Darren Aronofskyn The Wrestler (2008), josta Rourke nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, kruunattiinkin Bafta- ja Golden Globe -palkinnoilla.
Alan Parkerin myöhäisimmistä elokuvista innostavin on englantilainen The Commitments (1991), Roddy Doylen Barrytown-trilogian ensimmäiseen osan perustuva irlantilaisdraama, jossa ilmaistaan rakkaus soulmusiikkiin. Kiinnostava on myös Seitsemännen portaan enkeli (1999), joka perustuu amerikanirlantilaisen Frank McCourtin tragikoomiseksi sanottuun omaelämäkerralliseen romaaniin.

MISSÄ KULJIMME KERRAN - WESTÖÄ UPEASTI ELOKUVANA * * * *

2011-10-24T20:36:00.000+03:00

Viime aikoina on kysytty, miksi kotimainen elokuva tarkertuu menneisyyteen. Toki joitakin hienoja historiallisia kuvauksia on nähty viime vuosina - Jari Halosen Kivi-elokuva ja Aku Louhimiehen Käsky -, mutta kovin aneemisia ja yhdentekeviä ovat olleet esimerkiksi Timo Koivusalon Pohjantähti-filmit ja Juha Wuolijoen Hella W. Edellinen oli pelkkää kuvausta, jälkimmäinen kuin "juosten kustu". Eivätkä tämän vuoden nykyaikaan sijoittuvat kotimaiset elokuvat ole oikein vakuuttaneet. Onneksi aivan äskettäin ohjelmistoon tulivat Joona Tenan Syvälle salattu ja Rax Rinnekankaan Matka Edeniin. Ne kirkastivat selvästi suomalaisen elokuvan vuoden 2011 kokonaiskuvaa. Aleksi Mäkelän Kotirauhaa en ole vielä nähtyt, ja Aki Kaurismäen Le Havre on enemmän ranskalainen ja kansainvälinen elokuva. Toki suomalaisuutta siinä ilmenee paljon.
Peter Lindholmin (Anita, Leijat Helsingin yllä) Helsinki-Filmille ohjaama Missä kuljimme kerran on eeppisenä historiallisena elokuvana toista maata. Se on vuoden elokuva, ehkäpä upein kotimainen elokuvateos vuosiin. Sävytykseltään se on vanhanaikainen elokuva, mutta positiivisessa mielessä. Se palauttaa uskon kotimaisen elokuvan tekemisen ammatilliseen osaamiseen.
Kjell Westön menestysromaanin ajallisesti pitkä kaari - vuodesta 1906 aina talvisodan syttymiseen - lisättynä epilogilla - ja runsas henkilögalleria pysyy vahvasti ohjaan käsissä. Siitä kannattaa onnitella Lindholmia, joka on ohjannut tähän saakka suurimman ja vaativimman elokuvansa. Käsikirjoituksen sovitustyö on tehty kaikella huolella Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneestä romaanista. Kirjoittajina ovat olleet tuottaja Aleksi Bardy ja Jimmy Karlsson.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on suomenruotsalaisen yläluokan kuvaus. Tosin vain yäluokan vangiksi ei jäädä, vaan Westön romaanin pohjalta käsitellään myös työväestön todellisuutta. Viime vuosisadan alkupuoli ja etenkin sisällissodan aika korostuu elokuvassa. Niin punaisten kuin valkoisten terrori näytetään realistisesti, ankarin ja rankoinkin kohtauksin. Lailliset ja laittomat teloitukset todistavat sisällissotamme verisistä kasvoista. Peter Lindholmin elokuva avaa myös näkökulman suomenruotsalaisten osuuteen sisällissodassa - ja sen jälkeisessä Suomessa. Ei sitä niin paljon ole avattu.
Missä kuljimme kerran on yläluokkaisten Lucien, hänen veljensä Cedin, valokuvaaja-ystävä Eccun ja työväenluokkaisen, jalkapalloa harrastavan Allun tarina. Kiinnostava sivuhenkilö on Ivar Grandell, liberaali humanisti, josta tulee lehtimies. Grandell ja Eccu välttelevät kannanottoja. Eccu kulkee kuin unessa Cedin kanssa valkoisten joukoissa. Allu tekee rakkauden siivin loikan yläluokkaan, mutta palaa takaisin "omiensa pariin". Itsepäinen, periaatteellinen Allu ei suostu pelaamaan jalkapalloa kuin työväenseurassa, joten hän tyrmää HIFK:n tarjouksen, vaikka se mahdollistaisi hyvän työpaikan.
Elokuvan tapahtumien ja henkilöiden katalysaattori on kaunis Lucie Lilliehjelm, jota kaikki miehet tavoittelevat. Hän on porvarisperheen kapinallistyttö, joka ajattelee omilla aivoillaan ja tekee mitä tahtoo. Luciessa kytee mondernin elämän kaipuu. Hän tuo Helsinkiin mustan jazzorkesterin, hän välttelee sitoutumista, ja siksi esimerkiksi Lucien saavuttamattomasti rakastunut Eccu kokee masennuksen puuskia ja putoaa lopulta alkoholismiin. Toisaalta Lucie on luokkansa hyväntekijä, joka auttaa muita ja yrittää viimein pelastaa käpykaartilaisena jatkosodassa piileskelleen Allun.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on täynnä hienoja ja eläviä jaksoja, huolella rakennettua historiakuvaa. Peter Lindholm on löytänyt kuvaajansa Rauno Ronkaisen ja lavastajansa Kaisa Mäkisen kanssa osuvia, jopa ainutlaatuisia Helsinki-kuvia. Ja onko Espoon saaristoa aikaisemmin kuvattu näin kauniisti. Myös Anna Vilppusen vaatetus on luontevaa, ei historian museoihin jäykistynyttä.
Alkupuolella elokuva on velkaa Ingmar Bergmanin Fannylle & Alexanderille ja joissakin joukkokohtauksissa välähtää Warren Beattyn Punaisten muisto. Silti on syytä korostaa, että elokuva on Peter Lindholmin persoonallinen luomus, jossa niin interiöörit kuin eksteriöörit ovat tasapainoisessa vuorovaikutussuhteessa. Harvoin on kotimaisessa elokuvassa nähty vastaavaa eeppisen kerronnan imua, eivätkä erilliset jasot jää irrallisiksi, vaan kerronnan jatkumosta syntyy vahva kokonaisuus.
Olen ymmärtänyt lukukokemuksen pohjalta, että että Kjell Westö säilyttää romaanissaan objektiivisuuden kuvatessaan suomenruotsalaisuutta tai luokkasuhteita. Elokuvaversiossa korostuu vasemmistolainen näkökulma. Onko se sitten pahe ja virhe, jääköön jokaisen katsojan pääteltäväksi. Se on varmaa, että suomenruotsalaisuuteen ei ole suhtauduttu näin kriittisesti aikapäivin. Kysymys on tietenkin menneisyydestä, nuoren Suomen kriisiajoista, jolloin ihmisluonnon hyvyys ja pahuus ottivat mittaa toisistaan.
Ei liene sattuma, että Missä kuljimme kerran on eräällä tavalla historiallinen julmuuksien "käsikirja". Laittomuuksien ohella jonkun Ivar Grandellin muilutus näyttää tämän päivän näkökulmasta järkyttävältä. Sopii kysyä, miksi Cedi ryhmineen valkoisten sisällissodan kostotoimien jälkeen on vielä valmis heittäytymään 1930-luvun alussa Lapuan liikkeen äärioikeistolaiseen imuun?
Kjell Westö antaa siihen yhden perustelun romaanissaan: "Uusi vuosikymmen oli alkanut, ja poliittinen levottomuus oli suurta: Cedi ja monet muut odottivat kärsimättömästi että kaikki se mikä kupli ja kyti kansan syvissä riveissä räjähtäisi avoimeksi konfliktiksi joka nostaisi miehisen rohkeuden ja suoran toiminnan kunniaan." Tässä katsannossa Peter Lindholmin elokuva varoittaa myös tämän päivän äärioikeistolaisesta liikehdinnästä.
==========================================================================================
Ensi perjantaina ensi-iltaan tuleva Missä kuljimme kerran, Där vi en gång gått on täysiverinen ruotsinkielinen kotimainen elokuva. Se esitetään suomenkielisin tekstein. Ruotsinkielisyys voi olla riski - tuotantobudjetti oli 900 000 euroa, josta Suomen elokuvasäätiön osuus vain 200 000. Kieli saattaa olla myös testi - miten "pakkoruotsista" valittavat suomalaiset ottavat vastaan elokuvan, joka koskettaa meitä kaikkia yhteiskuntaluokkaan, kieleen tai sukupolveen katsomatta.
Peter Lindholmin elokuvan näyttelijätyö on niin korkeatasoista, että jo sen uskon houkuttelevan väestöä elokuvateattereihin. Allun roolissa on lupaava nuori kasvo Andreas af Enehjelm, Lucien ison osan näyttelevässä Jessica Grabowskissa on tähtiainesta, Oskar Pöysti on fantastisen hyvä iljettävänä Cedinä ja Jakob Öhrman kuin romaanista repäisty puolueettomana porvarina, elämänsä kadottavana valokuvaaja Eccuna.

Ajankohtainen kommentti

Lauantai-iltana heti Yle TV1:n Tv-uutisten, Loton & Jokerin ja Urheiluruudun jälkeen tulee viidentoista minuutin YleLeaks. Se uusitaan aina seuraavana lauantaiaamuna, heti Ykkösaamun jälkeen. Yle Leaks on satiirinen ajankohtaisviihdeohjelma. Se on parasta, terävintä ja ilmavinta satiiria moneen, moneen vuoteen. Se on raikas ja rento, hyvin kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Näyttelijäryhmä ei ole kovin iso; näkee että on harjoiteltu ja tehty kotiläksyt. Satiiristen henkilöhahmojen tulkinta ja puheilmaisu ovat näyttelijöiden hallussa. Jokaisessa YleLeaksin jaksossa nähdään vierailija, joka esittää itseään ja kommentoi omista lähtökohdistaan maailmanmenoa.
YleLaks on kuin TV2:n ja Ruben Stillerin kuningastyön Pressiklubin satiirinen ja koominen versio. Siksi toivoo jälleen, että Pressiklubi säilyttää jatkossa vahvan asialinjan. Se onnistuu, kun kommentaattoreiksi valitaan sanavalmiita ja kriittisiä toimittajia. Niin kuin viime perjantaina.
YleLeaksissa kommentoidaan Pressiklubin tavoin viikon poliittisia, yhteiskunnallisia ja mediahenkisiä tapahtumia sekä ilmiöitä. Joka ohjelmassa paljastetaan Top-5 -lista viikon "polttavista" puheenaiheista. Kommentaattori-näyttelijät istuvat vierekkäin uutispöydän ääressä ja antavat sanan palaa. Iskuja tulee, iskuja menee, mutta verrattuna esimerkiksi Presidentin kansliaan tekijät ovat löytäneet satiirisen ilmaisun elegantin linjan. Pakotetun maku on kokonaan poissa.
YleLeaksia ohjaavat Tuomas Summanen ja Jaakko Kangas. Kirjoittajia on useita. Koomikko Pirjo Heikkilä vetää kommentaattori-näytelijäryhmää, jonka muodostavat Mari Perankoski, Joonas Nordman, Teemu Laajasalo ja Kari Hietalahti. Ohjelma on Yellow Film-TV:n ja Yle Draaman tuotantoa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 109

2011-10-23T07:00:00.000+03:00

Riivaajat (Ossessione, Italia 1943) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Mario Alicat, Giuseppe de Santis, Gianni Puccini - perustuu James M. Cainion romaaniin "The Postman Always Ring Twice" (Vahinko ei tule kello kaulassa), kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala, musiikki: Giuseppe Rosati, pääosissa: Clara Calamai (Giovanna Bragana), Massimo Girotti (Gino Costa), Juan de Landa (Giuseppe Bragana, Giovannan aviomies), Dhia Cristiani (Anita, ballerina), Elio Marcuzzo, Vittorio Duse. Tuotanto: Libero Solaroli//I.C.I.

Huomaan jälleen palaavani italialaiseen mestariin Luchino Viscontiin (1906-1976). Mutta se johtuu osittain siitä, että 1980-luvulla elokuvakulttuuri oli vielä voimissaan Suomessa, vaikka VHS-kasetit olivat tulleet vuosikymmenen alussa ja esimerkiksi Helsingin Pursimiehenkadulla toimi lukuisia videoliikkeitä. Ne kyllä menivät sitten nopeasti konkurssiin.
Tarkoitan sitä, että Helsinkiin tuotiin uusintoina tai vaikkapa ensi-iltoina elokuvahistorian merkkiteoksia. Näin kävi Viscontin esikoisteokselle Ossesionelle/Riivaajille, joka oli esitetty aikaisemmin 1960-luvulla televisiossa. Viscontin huikea elokuva sai 139 minuutin mittaisena versiona teatteriensi-illan Suomessa vasta 1980-luvulla. Riivaajat tuli ensi-iltaan Urania-filmin maahantuomana ja täydellisellä kopiolla 5.12. 1986 Illusioniin, HYY:n laatuelokuvateatteriin, jota ei tietenkään enää ole.
Miksi sanon "huikea". Siksi, että Luchino Visconti, Pavian alueen kreivi ja marxilainen humanisti filmasi esikoiselokuvanaan amerikkalaisen James M. Cainin tunnetuimman teoksen, joka ilmestyi meillä aikaan nimellä "Vahinko kello kaulassa". Cain tunnettiin kovaksi keitetyn romaanin mestarina.
Visconti ei ollut suinkaan Cain-filmatisoinnin kanssa myöhässä, päinvastoin, sillä ensimmäisen amerikkalaisen version Kohtalon tuomio ohjasi 1946 Tay Garnett. Ja jo vuonna 1939 Pierre Chanal oli ohjannut Ranskassa oman versionsa, joka on jäänyt unholaan - suurenmoisesta pääosanesittäjä Michel Simonista huolimatta. Muistetaan vielä, että amerikkalainen Bob Rafelson, jonka elokuvia olisin halunnut saada tähän sarjaan (etenkin Rajut kuviot, Vain unelmilla on siivet) toteutti Cainin romaanista oman versionsa Postimies soittaa aina kahdesti 1980-luvun alussa - pääosissa sähäkät Jack Nicholson ja Jessica Lange.
=====================================================================================================

Riivaajat kertoo cainilaisen kolmiodraaman. James M Cainin romaanissa ajelehtiva Frank Chambers pysähtyy eteläkalifornialaiselle sivutielle, "Kahden tammen majataloon". Sitä isännöi vanheneva mies, kreikkalaissyntyinen Nick Papadakis. Nickin vaimo Cora on aistillinen kaunotar, joka kaipaa seksuaalista läheisyyttä. Kuten ymmärtää saattaa, Frankin ja Coran välille syntyy suuri intohimo.
James M Cainin romaanin elokuvaversioista Tay Garnettin luomus - pääosissa John Garfiled ja Lana Turner - ei seurannut tarkkaan kirjailijan realistisia painotuksia, vaan ohjaaja halusi tarjota unta katsojille - ajankohdan mustan filmin periaatteiden mukaan.
Luchino Viscontin Riivaajat on toista maata. Visconti perustaa todellisuushakuisuuteen ja paikan tuntuun. Adrianmeren ympäristöjen psykofyysinen läsnäolo on vahva. Viscontin elokuva onkin lähempänä Rafelsonin eroottisen teoksen realismia. Rafelsonilla 1930-luvun lamakausi oli näkyvästi esillä.
Luchino Viscontin Riivaajien intohimoisia rakastavaisia ovat Gino ja Giovanna. Nainen on Ferraran lähellä sijaitsevan Codigoron tienvarsikahvilan omistajan nuori ja kaunis vaimo. Giovanna on elänyt miehensä uskollisena palvelijana. Hänet on ikään kuin suljettu nukkekotiinsa, jossa hän kaipaa elämältä jotakin uutta.
Gino on ollut töissä Triesten (James Joycen kaupunkeja) satamassa, Adrianmeren pohjoisessa pohjukassa. Etelään kulkiesssan Gino pysähtyy Codigoron tienvarsikahvilaan. Intohimo, seksuaalinen halu syntyy Giovannan ja Ginon välille heti, ensisilmäyksellä.
Riivaajissa Giovannan aviomies lähtee papin kanssa sorsajahtiin. Tuona hetkenä Giovannan ja Ginon täytyy ratkaista rakkautensa pysyvyys: lähteäkö pakoon vai tappaako aviomies. Luchino Visconti kehittää taitavasti Ginosta ja Giovannasta toistensa vapauttajat, joiden välille intohimon jälkeen kasvaa syyllisyys.
Kuvio monimutkaistuu, kun Gino tapaa "langenneen enekelin" Anitan. Uuden naisen kanssa Gino voisi aloittaa uuden elämän, jälleen kerran, mutta mies ei pääse irti syyllisyydestään. Kohtalo on varannut Ginolle kuten Giovannalle toisenlaisen tuomion.
Riivaajat saattaa olla Luchino Viscontin elokuvista "se kaikken italialaisin". Syvä italialaisuus paistaa elokuvan jokaisesta kuvasta, jokaisesta näkymästä. Se oikein tihkuu Ferrara-kohtauksissa, juna- ja automatkojen aikana sekä satamakaupunki Anconassa, jonne Gino tekee pakoyrityksen. Siellä Adrianmeren välkehtii taustalla, siellä torielämä kuhisee, siellä "Ystävien kahvilassa" kaikuu Traviata, siellä Gino ja Giovanna tapaavat vielä kerran - sen jälkeen kohtalon tuomiolle, miehen pakkomielteelle, naisen vapautusyritykselle, intohimolle, joka olikin illuusio, lyödään lopullinen sinetti.
=====================================================================================================
Kahdeksankymmenluvun puolivälin tienoilla kuljimme Bibionesta, Venetsian rannikolta, autolla kohti Toscanaa ja myöhemmin Etelä-Ranskaa. Ajoimme Adrianmeren länsipuolta alas. Saavuimme lähelle Ferraraa ja näimme pienet kylät, hiljaiset talot ja trattoriat, vanhat miehet istumassa pääkadun varrella. Juuri samanlaisia paikkoja, samanlaisia miljöitä tunnistin intohimoisesta kolmiodraamasta Riivaajista, jota Luchino Visconti ryhmineen oli kuvannut Ferraran seudulla sotavuonna 1942. Ja kuppiloiden edustat, kadut ja ihmisten vaatetus ei paljoakaan poikennut 1940-luvun elokuvasta. Italia saattaa elää pienillä paikkakunnilla samaa hiljaista unta vuosikymmenestä toiseen.
　

KÄDET HYVYYDEN YLLÄ * * * *

2011-10-19T15:45:00.000+03:00

Rovaniemeläissyntyisen kirjailijan, valokuvaajan ja ohjaajan Rax Rinnekankaan käsittääkseni ensimmäinen kokoillanelokuva tuli lähes huomaamatta Helsingin teatteriohjelmistoon. Ensi-ilta oli 30.9. En huomannut siitä arvosteluja ja minullakin meni kaksi viikkoa aikaa ennen kuin osasin mennä Kino-Palatsiin. Sitä on esitetty klo 17.00 teatterin nelossalissa. Esityksessä oli aika paljon katsojia, jotka seurasivat elokuvaa äärimmäisen hiljaa - kuin olisivat rukouksen äärellä.
Matka Edeniin on kaikkien kuvataiteeseen uskovien elokuva. Kuvittelen, että joskus 1970-luvulla se olisi nostettu arvoon arvaamattomaan. Nyt elokuvalle toivoisi myös laajaa kiinnostusta. Uskottavasti sisäisen kertojan äänen siivittämä hieno teos saa kiinnostusta Euroopassa. Se on täysin espanjankielinen, joten ainakin siellä elokuvalle odottaa arvostusta.
Rax Rinnekangas on hyvin perillä Espanjasta ja tässä kokoillanelokuvassaan hän liikkuu Baskimaassa, La Riojan tunnetulla viinialueella Pohjois-Espanjassa. La Rioja Alavesassa sijaitseva Remellurin viinitila on hartaan ja filosofisen, ristiriitaisesti uskonnollisen ja skeptisen elokuvan keskeinen tapahtumapaikka.
Rax Rinnekangas (s. 1954) on saanut mainetta valtionpalkinnon voittajana niin kuvataiteilijana kuin valokuvaajana. Hän on pitänyt näyttelyitä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on julkaissut useita kirjoja, joista mainittakoon "Muisti on valon toinen mieli", "Hiljaisuus Biskajanlahdella" ja "Muodonmuutos: Yksinpuhelu Rainer Maria Rilkelle". Rinnekangas on liikkunut usein Espanjassa ja kerännyt aineistoa valokuvateoksiinsa.
Rinnekangas näyttäisi olevan yksinäinen ajattelija ja taiteilija, jolle maailman omakohtainen näkeminen ja hahmottaminen on tärkeää. Hän ammentaa eurooppalaisesta sivistysperinteestä. Taiteilijana Rinnekangas on auteur, joka luo teoksiaan välittämättä muiden arvostelusta tai mielipiteistä. Tällaisiakin taiteilijoita tarvitaan.
Matka Edeniin kertoo hiljaisin, "ajattelevin" kuvin kahdesta ikääntyvästä eurooppalaisesta taiteilijasta, baski-nykysäveltäjä Ignaciollasta ja sveitsiläisestä piirtäjästä Comazista. Molemmat miehet elävät luovuuden kriisiä. He lähtevät matkalle Pohjois-Espanjaan, etsimään luovuuden uutta ponninta, mutta samalla he haluavat käydä kirkoissa ja luostareissa katsomassa maalauksia, joissa on käsiä.
Comaz on piirtänyt mallinsa Lucian käsiä, mutta naisen mielestä kuvat eivät enää elä. Ignaciolla on suomalainen tytär, joka joutui koulumatkalla onnettomuuteen. Tytär makaa koomassa helsinkiläisessä sairaalassa. Isä tuntee syyllisyyttä, koska ei valvo tyttärensä vuoteen vierellä, vaan matkaa itsekkäästi baskimaassa.
Rax Rinnekankaan elokuvassa kädet ikään kuin siunaavat ihmisen hyvyyden, kohottavat ihmisyyden uudelle, ehkä jopa jumalalliselle tasolle. Remellurin viinitilan rakennuksessa miehet kohtaavat taideteokset, joissa ollaan Danten hengessä matkalla Edeniin, paratiisiin. Teosten tekijä on kuuluisa baskitaiteilija, agnostikko Vicente Ameztoy (1946-2001), joka työskenteli Remellurissa 1990-luvun lopulla. Rinnekankaan elokuvan huikein jakso on Ameztoyn maalausten tarkkailu - kohokohtana viimeinen teos, jossa taiteilija on maalannut modernin tulkintansa Aatamin ja Eevan viimeisestä onnellisesta hetkestä paratiisissa.
==========================================================================================
Matka Edeniin vaatii täydellisen keskittymisen. Kahden taiteilijan kulku La Riojassa ja lopulta oleskelu Remellurissa tarjoaa sellaisen henkistävän elämyksen, joka aivan kuin hiipii varovasti silmiä ja mieltä tunnustellen katsojan sisimpään. Ignaciolla ja Comaz kokevat eräänlaisen sielullisen katharsiksen. Kysymys ei ole enää uskosta tai epäilystä, vaan kahden ihmisen mahdollisuudesta avata jälleen portti omaan luovuuteen, taiteen tekemisen voimaan. Kirkkojen ja luostarien vanhojen maalausten kädet heräävät elämään, ja kun Ameztoyn maalauksen kiehtova paratiisi avautuu, Comaz voi jälleen kohdata mallinsa ja Ignaciolla ojentaa isänä käden tyttärelleen.
Ihmeellinen elokuva edustaa Rax Rinnekankaan taiteelle ominaisia realistisia ja metafyysisiä ulottuvuuksia. Kuvissa häivähtää venäläisen Andrei Tarkovskin muisto - tosin vain epäsuorasti. Rinnekangas on tuottanut, ohjannut ja kuvannut itse elokuvan. Kiitetään nyt Suomen elokuvasäätiötä, joka on tukenut 220 000 eurolla budjetiltaan 350 000 euron elokuvateosta. Taiteilijoita esittävät persoonalliset Hugo Wirz ja Nacho Angulo.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teema juhli viime viikolla kymmenvuotistaivaltaan. Painopisteeksi oli valittu tv-teatteri ja draama. Tv-teatterin tarjontaa nähtiin muun muassa 1960-luvulta - Lasse Pöystin briljantti näyttelijätyö August Strindbergin Kustaa III:ssa -, mutta kiinnostavia olivat myös tämän ajan teatterin esitykset. Tarkoitan Kansallisteatterista nauhoitettua Tuntematonta sotilasta, jonka Kristian Smeds ohjasi suurenmoisena postmoderdina tulkintana teatterin suurelle näyttämölle jokin vuosi sitten.
Koska näin esityksen Kansallisessa, en puutu siihen, vaan haluan nostaa esille viikko sitten Teemalla näytetyn Paperiankkurin, joka tuotiin kantaesitykseen Kansallisen pienelle näyttämölle. Yle Teeman televisiointitaltiointi oli suora lähetys Kansallisen lavalta. Se onnistui hyvin hetkellisistä äänellisistä puutteista huolimatta.
Koreografi Hanna Brotheruksen ohjaama tanssillinen ja draamallinen Paperiankkuri iski suoraan suomalaiseen nykytodellisuuteen. Näytelmässä kuvattiin maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten suhteita. Kuultiin ja nähtiin maahanmuuttajien karmeita kokemuksia lähtökohtamaista ja byrokraattisia kohtaamisia suomalaisissa vastaanottokeskuksissa. Esitykseen osallistui maahanmuuttajia ja suomalaisia näyttelijöitä. Lapsiakin nähtiin lavalla. Kansallisen Jussi Lehtonen toimi kertojana ja tulkkina. Ja Broheruksen ryhmän tanssiliikkeet kertoivat todella jotakin konkreettista kohtaamisista ja kokemuksista.
Paperiankkurin keskeinen sanoma kantasuomalaisille oli tämä: Kukaan pakolainen ei ole tullut Suomeen omasta tahdostaan. Asian ilmaisi iskevästi muuan maahanmuuttajaisä, joka korosti halunneensa jäädä kotimaahansa, mutta vainon takia päätti pelastaa ainakin lapsensa. Taustalla on aina sortoa, väkivaltaa ja perheiden kokemia traagisia menetyksiä. Se kannattaisi nyt muistaa, kun perussuomalaisten jytkyn jälkeen sivistyneetkin kantasuomalaiset ovat lipumassa maahanmuuttokriittisiksi.
==========================================================================================
Jopa sattui, kun Yle Radio 1:n Enbuskessa keskusteltiin viime torstaina perussuomalaisista ja mediasta. Kovaan ääneen koilottava naiskeskustelija, oikein kansanedustaja, oli siirtynyt sosiaalidemokraateista perussuomalaisiksi. Ohjelman loppupuolella keskustelija paljastui maahanmuuttokriittiseksi. Eihän tämä ole mikään uutinen, mutta kyllä keskustelijan itsekkäät puheet suututtivat - etenkin Paperiankkurin tuoreen katsomiskokemuksen jälkeen.
Lieksassa jo leimahti viime viikolla, joten maahanmuuttokriittiset puheet alkavat ruokkia väkivaltaa. Eikö esimerkiksi Enbusken koilottava naiskeskustelija ole koskaan ajatellut sitä rankkaa kärsimystä, mitä moni pakolainen ja turvapaikanhakija on joutunut kokemaan omassa maassaan. Älyllisellä harkinnalla, iInhimillisyydellä ja empatialla, ihmisarvon kunnioittamisella ja laajemman maailmankuvan tajuamisella, on nyt Suomessa iso kysyntä.

P.S. Yleisradio on vihdoinkin tehnyt merkittävän linjapäätöksen: Kotikatu lopetetaan 8.12. 2012. Aikaisemminkin olisi voitu panna piste sarjalle. Yle on perustellut lopettamista draamatuotannon uudistamisella, mutta varmasti löytyy muitakin syitä: Sarjan taso on pudonnut samaa tahtia kuin katsojaluvut (huippuvuosien miljoonasta alle neljänsadantuhannen); ruudussa ei enää nähdä Eeva Litmasen, Sulevi Peltolan, Risto Aution, Matti Raninin yms. kaltaisia persoonallaisia näyttelijöitä; eikä Salkkareista matkittu nuorten kasvojen runsas käyttö purrut katsojiin.
Kotikaudun lopettamispäivämäärään on vielä aikaa, joten toivottavasti Ylen draamaosastolla tehdään ratkaisevia uudistuksia. Aikanaan Kari Kyrönseppä ja Hannu Kahakorpi ideoivat ja tuottivat mallikkaasti Kotikatua, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. On myös selvää, että nykyisessä säästötilanteessa Ylen omana tuotantona tehty Kotikatu on ollut liian kallis (vuosittain se maksaa 3,5 miljoonaa auroa). Tuolla summalla tuottaisi muutaman hyvän yleläisen tv-elokuvan, joiden perinne on katkennut tyystin. Kannattaisiko Ylen houkutella joku persoonallinen elokuvantekijä uudistamaan draamatuotantoa ja vastaamaan linjasta joksikin aikaa?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 108

2011-10-16T07:00:00.000+03:00

Providence - viimeinen kirja (Providence, Ranska 1977) ohjaus: Alain Resnais, käsikirjoitus: David Mercer, kuvaus: Ricarda Aronowitsch, Philippe Brun, musiikki: Miklos Rozsa, pääosissa: John Gielgud (Clive Langham), Dirk Bogarde (Claud Langhan), Ellen Burstyn (Sonia Lanham),David Warner (Kevin Woodford). Tuotanto: Philipppe Dussart.

Alain Resnaisin suurin töihin kuuluvaa Providencea - viimeistä kirjaa ei tuotu meillä koskaan teattereihin. Tv-esitys tapahtui 22.11. 1985 Ylen ykkösverkossa. Siis kahdeksan vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen. Se on Resnaisin tärkeimpiä teoksia kuuluisimpien elokuvien Hiroshima, rakastettuni (1959), Viime vuonna Marienbadissa (1961), Muriel (1963) ja Sota on loppunut (1966) ohella.
Alain Resnais ei ole ollut mikään kaupallinen ohjaaja, joten hänen elokuviaan ei tuotu niin vain Suomeenkaan. Oikeastaan jo 1930-luvun lopulla lyhytfilmien ja dokumenttielokuvien tekijänä aloittaneen Resnaisin uran kaupallisesti menestyneitä elokuvia oli 1974 valmistunut Stavisky - Ihana lurjus, joka ajoittuu vuoden 1934 Ranskaan. Oliko syynä Jean-Paul Belmodon hurmaava näyttelijätyö.
Resnais kertoo elokuvassa Trotskin tulosta maanpakolaisena Ranskaan. Samaan aikaan rikollinen, seurapiirihuijari Stavisky rakentaa imperiumiaan. Tässä elokuvassa näkyy selkeänä Resnaisin kiinnostus visuaaliseen tyyliin: Kiehtovasti ohjaaja tavoittelee 1930-luvun tyyliä ja värejä (mm. sanomalehdet), jotka liitetään saumattomasti ajankohdan todellisuuteen.
Alain Resnais ei kuulunut Ranskan uuden aallon keskeisiin tekijöihin. Hän oli selvästi vanhempi kuin Cahiers du Cinema -lehdestä tulleet ohjaajat. Toisaalta Resnais ei uuden aallon nuorten ohjaajien tavoin ollut omien elokuviensa käsikirjoittaja. Hänen on sanottu tyytyneen ohjaajan rooliin, hän oli "metteur en-scéne", joka soi arvon käyttämilleen toisten henkilöiden laatimille käsikirjoituksille.
Sakari Toiviainen toteaa kirjassaan "Elokuvan hengenveto - Ranskan uusi aalto ja sen perintö" (1995), että Resnaisin elokuvien vahvoja kirjailijapersonallisuuksia ovat olleet Marguerite Duras (Hiroshima, rakastettuni), Alain Robbe-Grillet (Viime vuonna Marienbadissa), Jean Cayrol (Yö ja usva, Muriel), Jorge Semprun (Sota on loppunut), Jacques Sternberg (Rakastan sinua, rakastan sinua), David Mercer (Viimeinen kirja) ja Jean Grualt (Amerikan setä, La vie est un roman).
Providence - Viimeinen kirja on malliesimerkki Alain Resnaisin taidosta uudistaa elokuvan ja kirjallisuuden, kuvan ja sanan väliset suhteet. Jos romaanin rakenteet muuttuivat, jos kirjailija pyrki eroon psykologisesta juonesta, niin elokuvantekijä Resnais pystyi luomaan kuvallisen kartaston, jossa juoni tai subjekti ei määrännyt ajan tarkastelua, siirtymiä menneisyydestä nykyhetkeen tai päinvastoin.
Osuva on Cahiers-kriitikko ja elokuvaohjaaja Eric Rohmerin toteamus, että Resnais oli äänifilmin ensimmäinen moderni elokuvantekijä, joka toteutti töissään saman kuin kubistit maalaustaiteessa. Vertauksia tehtiin myös säveltaiteeseen, sillä toinen cahierslainen kriitikko ja ohjaaja Jacques Rivette näki Resnaisin yhteydet Igor Stravinskiin.
=====================================================================================================
Providence - Viimeinen kirja sijoittuu Rhode Islandille. Lähes kahdeksankymppinen kirjailija Clive Langham elää yksikseen kartanossaan, jonka nimi on Providence. Clive on alkoholisti, joka kaipaa kuollutta vaimoaan. Clive yrittää kirjoittaa aina yön sylissä sitä viimeistä suurta romaaniaan - yleensä viinan ja lääkkeiden voimalla. Clive Langham käyttää romaaninsa henkilöhahmoina omia lapsiaan. Kirjoituksen edistyessä hahmot alkavat elää omaa elämäänsä.
Alain Resnais tutkii jälleen fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja todellisuuden välisiä yhteyksiä. Nämä elementit lomittuvat hienosti elokuvaan, jossa eri aikamuodot vaihtelevat. Jotkut tutkijat ovat nimenneet elokuvan metafyysiseksi jännitysfilmiksi, jossa vanhan kirjailijan elämän tilitys muistuttaa Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (1958) sävyjä. Resnaisin elokuvassa Cliven lapset ovat aivan kuin Bergmanilla tärkeässä osassa. Resnaisilla "näytellään" erään perheen viimeistä ristiriitapeliä, jossa risteilevät inhon ja raakuuden, myötäelämisen ja ilkeyden ääriviivat.
Elokuvan keskeinen ominaisuus on kieli, jonka ilmaisimiseen iäkäs kirjailija yrittää ponnistaa henkiset ja fyysiset voimansa. Clive kertoo, miten hänen teostensa keskeinen tavoite on ollut henkilökuvauksen inhimillistämisen kiihkeä etsintä. Kuitenkin Clive on sitä mieltä, että hän tavoittelee kirjoituksissaan tunnetta ilmaisevaa muotoa. Samalla tavalla elokuva on Clive Manghamin muistojen ja tuntemusten peili, resnaisilainen palapeli, jonka leikkaustekniikka lopulta järjestää yhteen.
Kysymys on Cliven elämästä, Cliven perheen pettymyksistä, mutta yhtä hyvin fiktiosta, jonka iäkäs kirjailija on luonut - ei vain romaaneihinsa, vaan myös ympärilleen Rhode Islandin aurinkoterassilla. Merkityksellisiä ovat Cliven lasten nimet, jotka viittaavat maailmankirjallisuuteen. Isossa osassa on Cliven poika Claude, joka on katkeroitunut ja kylmäkiskoinen mies. Hän ei pysty näyttämään tunteitaan. Resnais leikkii nerokkaasti ihmisten todellisilla mielialoilla ja fiktion kyllästämillä tunteilla. Jossain vaiheessa elokuva saavuttaa uskomattoman tehojen jännitteen,. jolloin "providencessa" välähtää ihmisen läpi kulkeva jumalallinen katse.
Providence - Viimeinen kirja on joka solultaan ranskalainen elokuva, vaikka tapahtumapaikka sijoitettiin Connecticutin Rhode Islandille. Siellä sijaitsee myös elokuvan nimen mukainen paikkakunta. Tiettävästi Alain Resnais ryhmineen kuvasi taustoja paikakkunnalla vain viikon ajan. Se ei haittaa, se ei näy puutteena, sillä lopullisessa elokuvassa kaikki loksahtaa paikoilleen, joten tunnemme eläytyvämme täysin Providencen lumoon.
=====================================================================================================
Alain Resnaisin elokuvan suuri näyttelijä on Sir John Gielgud (s. 1904). Hän esitti pääosan myös Peter Greenawayn ohjaajan uran yhteenvedossa, shakespearelaisessa Prosperon kirjoissa. Näin elokuvan Lontoon matkalla 1991. Kirjoitin siitä päätösjutun 1993 lehessämme ilmestyneeseen sarjaan "Elokuvakulttuuria etsimässä".
Ajattelin silloin, että Greenawayn ohjaus ja Gielgudin suoritus ovat ikään kuin modernin elokuvataiteen päätepiste. Ehkä asia ei ollut aivan näin, mutta Gielgudin suoritus Shapespearen "Myrskyn" ihmeellisen saaren taikojentekijänä jäi lähtemättömästi mieleen Piccardilly Circusin elokuvateatterin lumossa.
John Gielgud oli brittiläisen teatterin ja elokuvan kultakauden näyttelijöitä. Heitä oli paljon, aina Sir Laurence Olivierista lähtien. Toisen maailman sodan jälkeen he kansoittivat valkokankaat. Etenkin Sir Alec Guinness, Sir Ralph Richardson, Trevor Howard, John Mills, Sir Rex Harrison, Michael Redgrave, Jack Hawksins, Stanley Baker, Richard Burton, Sean Connery - ja Providencessa - Viimeisessä kirjasssakin
näyttelevä Dirk Bogarde ovat jääneet englantilaisen elokuvan historiaan.
John Gielgud kuoli toukokuussa vuonna 2000. Alain Resnais elää vielä. Hän täytti viime kesäkuussa 89 vuotta, ja lehtitietojen mukaan hän ohjaa uutta elokuvaa. Me olisimme täällä Suomessa iloisia, jos näkemättä jääneitä Resnais- elokuvia tuotaisiin vaikkapa tv-kanaville: La vie est un roman (1983), L´amour a mort (1984), Smoking (1993), Les Herbes folles (2009)...Elokuva-arkistossa on sentään nähty kiitettävästi sellaista Resnaisin tuotantoa, joka ei ole tullut teattereihin.
　

SYVÄLLE SALATTU - KRISTA KOSOSEN TÄYSOSUMA * * * *

2011-10-12T19:49:00.000+03:00

Joona Tenan ohjaama ja Matila-Röhr -kaksikon tuottama Syvälle salattu on hieno psykologinen trilleri, jossa kumuavat vanhojen tarujen ja legendojen äänet. Mutta siinä näkyvät myös nykyajan luonnonsuojelulliset hankkeet ja ehkäpä lopulta menneisyyden salat, jotka on pakko paljastaa, jotta elämä voisi jatkua. Tapahtumat sijoittuvat pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle. Väki on ennakkoluuloista ja hiukan ahdasmielistä.
Krista Kosonen esittää elämänsä roolissa juristiäiti Julia Mannerlaa, joka matkustaa pikkupoikansa kanssa lapsuutensa paikkakunnalle. Vanhemmat ovat toimineet kyläkoulun opettajina. Juristiäiti haluaa esitellä kyläläisille Pyhälammen suojeluohjelman. Kokouksiakin pidetään, paikkakuntalaisista jotkut - Peter Franzen, Kari Hietalaheti - tulevat juristille tutuiksi, mutta varsinaisesti tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee Kai Lehtisen esittämä Leo-Ukki, joka on salannut tyttäreltään Pyhälammen traagiset tapahtumat. Ne paljastetaan lopulta veden päällä ja veden alla. Julia joutuu sukeltamaan syvälle menneisyyteen.
Joona Tena (s. 1965) on valmistunut vuonna 1998 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolta. Hän aloitti lyhytfilmien tekijänä jo 1990-luvun vaihteessa. Tenan ehkä paras lyhytfilmi oli erään sotilan tarinan punova Saattajat (1995). Sodan mielettömyys näkyy kuvastossa, ja temaattisesti on kysymys sotilaan yrityksestä pelastaa pikkutyttö sota-alueelta.
Lyhytfilmien (mm. Kulkurin taivas, Lapin poika) jälkeen Joona Tena siirtyi hiljalleen pitkän fiktion pariin. Esikoispitkä FC Venus valmistui vuonna 2005. Naisjalkapallojoukkueesta kertova elokuva oli hajanainen ja jotenkin ideatasolle jäänyt. Huumori kyllä toimi ja Tenan henkilöohjauksessa oli riittävää potkua. Käsikirjoitus olisi kaivannut vielä uuden hahmotuksen ja selkeyttämisen.
Uutuus Syvälle salattu osoittaa Joona Tenan kyvyn kertoa kuvalla ja luoda maisemallisia visioita. Tena vaihtelee taivasti ryösähtäviä jännitystehoja ja katsojalle mietiskelyyn tilaa antavia hiljaisuuden kuvastoja. Psykologisen trillerin ote pitää, ja etenkin vesisymboliikka on todella kiehtovaa. Kjell Lagerroosin kuvaustyö ja Juha Hakasen äänisuunnittelu ovat kotimaista huippuluokkaa. Myös musiikilliset tehot toimivat. Elokuvan todellinen "priimus motor" on nuori näyttelijä Krista Kosonen, joka tekee juristiäidin osassa lähes maanisen, hetkittäin hurjan räjähtäviin ja hetkittäin katseilla puhuviin pelon tunnelmiin syöksyvän näyttelijätyön.
Myös Kai Lehtinen on pitkästä aikaa hyvässä vedossa. Lehtisen ukissa ja salaisuuksien paljastajassa on karua miehistä jääräpäisyyttä. Mutta katsokaapa ratkaisevia loppukohtauksia, joissa Lehtisen kasvot melkein itkevät halua vapautua vihdoinkin puristavasta menneisyyden otteesta.

Ajankohtainen kommentti

Jari Tervon kirjoittama, Pirkka-Pekka Peteliuksen ohjaama ja Säihkyn tuottama tv-sarja Moska alkoi sunnuntaina Ylen TV1:n Kotikatsomossa. Tekijöiden on sanottu tutkivan viihdelehdistöä (sano: roskalehdistöä) suomalaisessa mediamaailmassa. Sen on todettu olevan jopa yhteiskunnallinen voima ja vaikuttaja. Kahdeksanosaisessa tv-sarjassa fokus on hinattu politiikan ja median välien tarkastelemiseen. Tervo on todennut haastatteluissa, joita on taas ilmestynyt tiuhaan eri medioissa (melkein heti hänen uusiman romaaninsa julkisuushehkutuksen jälkeen), että politiikan ja median suhde on nykyään jopa surrealistinen.
Onkohan? No, entisenä iltapäivälehden toimittajana Jari Tervo tuntee ainakin osan median toimintatavoista. Valitettavasti Moska-sarja on moskaa. Siinä ei ole mitään uutta roskalehdistä (esikuva on ilmeisesti Seiska), joskin ensimmäistä osaa katsoessani mieleen hiipi jälleen ajatus, että journalismin etiikka on Suomessa ainakin osittain hukassa. Moraali on myyty, rahalla saa, huoraaminen kannattaa ja politiikan hevosella pääsee, kun vain osa puukottaa puoluetovereita ja kanssaihmisiä sopivan tehokkaasti selkään. Toisaalta sarjan toteutus - ohjaus, näyttelijätyö ja kuvaus - on kuin Petelius rahaa säästääkseen olisi luovuttanut työn lukiolaisten videokerholle.
Itse sarja ei tähän vielä paneutunut, mutta ehkä Tervo ja Petelius ujuttavat sarjaansa myöhemmin jonkinlaisen eettisen tasapainon. Ja jonkin vastapoolin. Vaikutti kyllä siltä, että kaikki politiikka- ja media-asiat sekä roskan tekemisen ja julkaisemisen strategia tuli kerrotuksi jo tässä aloitusjaksossa.
Vielä tuosta vastapoolista. Moska-lehden toimituksessa aloittava nuori valokuvaaja voisi olla jatkossa sarjan kiinnostavin henkilö, jos hänestä tehtäisiin radikaali vastarinnan kiiski. "Kuulkaa päätoimittaja, nyt riittää, nyt pannaan piste valehtelulle ja ihmisarvon alentamiselle!" No, todellisuudessa se ei niin mene, koska jokainen pelkää työpaikkansa puolesta, mutta fiktiivisessä tv-sarjassa se voidana tehdä, jotta saataisiin jokin myönteinen viesti heitetyksi kotikatsomoon ja ehkä sitä kautta muhimaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

P.S. Katsoimme tätä mediaani hoitavan poikani kanssa eilen Unkari-Suomi - karsintamaaottelun, jonka Ylen TV2 välitti Budapestistä. Lähetys alkoi klo 20.30. Nyt täytyy kehua Ylen uutta, energistä panostusta jalkapalloon. Puolen tunnin studio-osuus ennen ottelun alkua toimi hyvin. Kommentaattorit Juha Reini ja Erkka V. Lehtola ovat asiantuntevia, intohimoisia jalkapallon ystäviä ja edistäjiä. Lehtola käsittääkseni toimii nuorten valmennuksen parissa. Ylen Pariisin kirjeenvaihtaja Raine Tiessalo osoitti jälleen haastattelupätevyytensä myös jalkapallon alalla. Vasta hän kävi haastattelemassa puolustaja Jukka Raitalaa Espanjan Osasunassa. Nyt hän käsitteli Budapestissä unkarilaista juniorivalmennusta. Se vain, että ottelun selostaja saisi eläytyä enemmän peliin ja jättää triviatiedon jakelun vähemmälle.
Yle näytti saman matsin lisukkeineen samaan aikaan internetissä. Tuli mieleen, että kuka enää viitsii maksaa tv-lupamaksua, kun Ylen netti tarjoaa ikkunan kohta lähes kaikkeen, mitä televisiotarjonnassa on esillä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 107

2011-10-09T07:00:00.003+03:00

Tiedon puu (Kundskabens trae, Tanska 1982), ohjaus: Nils Malmros, käsikirjoitus: Malmros ja Fred Cryer, kuvaus: Jan Weincke, pääosissa: Eva Gram Schjolldager (Elin), Jan Johansen (Niels-OLone Elliott (Maj-Britt)Line-Arlien Soborg (Anne-Mette), Marian Wendelbo (Elisebeth). Tuottaja: Id Tardini/Per Holst Filmproduktion.

Tanskalaisen uuden elokuvan hedelmälliset vuodet ajoittuivat 1970- ja 1980-luvuille. Uusia ohjaajakykyjä tuli tuotantoon, heistä esimerkiksi tässä huomioitava Nils Malmros, Tahdotko nähdä nätin napani -elokuvan (1978) Soren Kragh-Jacobsen Pelle valloittajan (1988) Bille August. He valmistelivat 1990-luvun Dogma-räjähdystä sekä Lars von Trierin maailmanluokan elokuvien tuloa. Von Trier on nykyisin kansainvälisesti arvostettu tanskalaisohjaaja, mutta viime vuosien tulokkaista voidaan mainita etenkin Kosto-elokuvan mestari Susanne Bier.
Nils Malmrosin (s. 1944) Tiedon puu on pieni mestariteos. Se on Malmrosin ehjin ja kypsin elokuvatyö. Malmros herätti ensimmäisen kerran huomiota 1970-luvun alun nuorisokuvauksella Lars Ole 5 C. Vuosikymmenen lopulla hän ohjasi varsinaisen teatterielokuvaesikoisensa Pojat ovat poikia. Malmrosista alettiin puhua syystä Pohjolan François Truffautina.
Tanskalaisohjaaja kertoi nuorista ja varttuvista lapsista samanlaisella myötäelämisen tavalla kuin ranskalainen esikuvansa.

Tiedon puu on kolmas elokuva Nils Malmrosin ns. Århus-trilogiassa. Osaksi ohjaajan omiin kokemuksiin perustuva trilogia välittää todellisia ja syvällisiä kuvia murrosikäisten kasvamisesta sekä yksilöllisistä ja yhteisöllisista perustilanteista 1950-luvun loppupuolen kaupunkitodellisuudessa. Ohjaajan omakohtaiset tuntemukset ovat vahvasti esillä.Tiedon puu ajoittuu 1950-luvun loppuun ja 1960-luvun alkuun. Nils Malmros seuraa erään koululuokan oppilaiden elämää kahden vuoden ajan. Koululuokan nuoret varttuvat 13-vuotiaista 15-vuotiaiksi. Malmrosin elokuvassa viaton uteliaisuus muuttuu kokeiluiksi ja toiminnaksi. Malmros käytti elokuvansa valmistukseen kaksi vuotta, joten nuoret näyttelijät kasvavat aidosti kameran edessä.
Keskushenkilö Niels-Ole on tyttöjen suosima. Hän seurustelee Maj-Brittin kanssa. Kaksi nuorta rakastavaista pyrkivät eroon luokan ristiriidoista ja mustasukkaisista tilanteista. Toinen keskushenkilö on luokan kaunotar Elin, jota pojat tavoittelevat ja joka kehittyy ulkoisesti muita nopeammin. Näistä keskushenkilöistä huolimatta Malmrosin päätarkoitus on kuvata luokkaa kollektiivisesti, yksilöinä ryhmän sisällä ja lopulta ulkopuolella.
Kirjoitin syksyllä 1985 nuorisokuvauksesta muun muassa seuraavaa: "50-luku elää kuvissa tuttuna, tunnistettavana: Malmros tietää asioista, kulttuuritaustasta, musiikista, filmitähdistä, vaatteista ja aatteista - hän kokee ne eräällä tavalla uudelleen elokuvan nuorten näyttelijöiden kanssa. Siksi Tiedon puun kuvat, tilanteet, tapahtumat, ongelmat, ilot, surut, ristiriidat - tuo kaikki ulkoinen ja sisäinen arsenaali tuntuu tavattoman koskettavalta ja eletyltä."
Tiedon puussa valotetaan myös koululuokan vanhempien taustoja, mielipiteitä ja elämäntapaa. Vanhemmat vaikuttavat kykenemättömiltä ymmärtämään murrosikäisten asioita. Nuorten uusi elämäntyyli saa vastaansa vanhempien konsrvatiivisuuden. Mainitsin myös: "Silti Malmros jättää vanhemmat taustalle Nicholas Rayn Nuoren kapinallisen (1955) ja François Truffautin 400 kepposen (1958) antamien esimerkkien tavoin."
=========================================================================

Nils Malmros

Tieodon puu tuli meillä ensi-iltaan 23.8. 1985 Illusionissa, Walhallan maahantuomana. Nils Malmrosin elokuva otettiin mukaan Suomen elokuvasäätiön ja Suomen Filmikamarin laatuelokuvan esityskokeiluun. Olin mukana tekstin tekijänä kokeilussa, johon kuului kaikkiaan yhdeksän elokuvaa. Niitä esitettiin 44 paikkakunnalla. Tuo elokuvakulttuuriponnistus oli hyvä esimerkki 1980-luvun aktiivisuudesta, josta nykyisin näkyy merkkejä jonkun Espoo Ciné ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin syksyisissä ohjelmasarjoissa.
Neurokirurgi Richard Malmrosin poika Nils opiskeli ensin lääketiedettä. Nähtyään Truffautin Julesin ja Jimin nuori medisinaari päätti tulla elokuvaohjaajaksi. Hän ei käynyt elokuvakoulua, vaan opiskeli itse elokuvan ohjaamisen alkeet. Nils Malmrosin Århus-trilogia todistaa synnynnäisestä lahjakkuudesta. Truffautin ohella Malmrosin tärkeitä "opettajia" ja vaikuttajia on ollut elokuvakriitikko, filmintekijä ja leikkaaja Klaus Rifberg,
Nils Malmrosista emme kuulleet kovin paljon Tiedon puun jälkeen. Hän täydensi lääketieteen opintonsa ja valmistui 1988 Århusin yliopistosta. Vuonna 1989 ohjatusta Århus by Night -elokuvasta kyllä kohuttiin, samoin huomiota herätti pari vuotta sitten ohjattu Kaeresteorger. Merkilliseksi on luonnehdittu 1983 julkaistua Kaunotarta ja hirviötä, aiheena on isän ja pojista kiinnostuneen tyttären jännittynyt tila. Tanskassa näyttelijäliitto otti Malmrosin hampaisiinsa, koska hän on käyttänyt amatöörinäyttelijöitä.
Huomautettakoon, että Tanskan kulttuuriministeriö valitsi vuonna 2008 Tiedon puun "kulttuurin kanoniin"
　

MALICKIN ELÄMÄNPUU * * * * *

2011-10-05T14:17:00.000+03:00

Terrence Malickin uusin elokuva The Tree of Life - käsittääkseni järjestyksessä vasta neljäs - on syksyn ja koko vuoden tapauksia. Kirjoitan siitä vasta nyt, jostain syystä, jota en pysty yksilöimään, vaikka elokuva on ollut ohjelmistossa kuukauden. Malickin elokuva on amerikkalaisen elämänmuodon kiinnostavimpia, ilmaisullisesti ja rakenteeltaan niin hätkähdyttävän omaperäinen, että ei tällaisia onnistumisia synny monta vuosikymmenessä.
Terrence Malick (s. 1943 Ottawassa) muistetaan aina kahdesta 1970-luvun kiihottavasta amerikkalaisesta elokuvasta, joiden kestävyydestä en voi olla aivan varma. Ensimmäinen oli Martin Sheenen näyttelemä Julma maa (Badlands, 1972) ja toinen Richard Geren tähdittämä Onnellisten aika (1978). Julma maa on Bonnie & Clyde -tyyliä tavoitteleva moderni pakotarina, jossa Sheenen esittämä roskakuski hairahtuu väkivallan tielle, säntää pakoon ja saa koko osavaltion virkakoneiston peräänsä. Onnellisten aika on romanttinen kertomus rakkaudesta vanhassa Texasissa. Molemmissa elokuvissa visuaalinen tyyli herättää innostusta.
Öljy-yhtiössä johtajana toimineen isän ja eri puolilla Texasia kasvaneen Terrencen ura alkoi Harvardin opintojen jälkeen journalistina Newsweekissa, New Yorkerissa ja Lifessä. Elokuva alkoi kiinnostaa nuorta Terrenceä. Hän opiskeli American Film Institutessa ja ohjasi 1971 ensimmäisen lyhytelokuvansa Lanton Mills. Pian lahjakas Terrence kirjoitti käsikirjoitusta Jack Nicholson -elokuvaan Sähinää, se sanoi ja työskenteli ohjaajana Don Siegelille kuuluisassa väkivaltaisessa poliisielokuvassa Dirty Harryssa. Molemmissa elokuvissa Malickin ideat ja laatimat ehdotukset heitettiin romukoppaan.
Todellakin: Terrence Malickin kolmas elokuva, hyvin henkilökohtainen Veteen piirretty viiva valmistui vasta 1998. Syitä on muutama: Julma maa ja Onnellisten aika eivät olleet mitään kassamenestyksiä, ja nuoren ohjaajan jatko riippuu aina Hollywoodissa kaupallisesta menestyksestä. Malick vetäytyikin Onnellisten ajan jälkeen syrjään, vietti aikaansa Pariisissa jaTexasissa, mutta pohti ja suunnitteli uusia elokuvaprojekteja. Silti me hämmästyimme, kun Terrence Malickin nimi palasi julkisuuteen sotaelokuva Veteen piirretyn viivan yhteydessä.
==========================================================================================
The Tree of Life on äärimmäisen tiukka, omalla tavallaan kaunis elämänvaltaus. Loistava Sean Penn näyttelee viidenkympin ikään päässyttä Jackia, jonka veli kuolee. Surullinen tapahtuma syöksee Jackin miettimään lapsuuttaan 1950-luvun Texasissa. Kysymys on miehen matkasta mielessään oman perheen elämään ja ennen kaikkea muusikkona elantoa hankkineen isän (Brad Pitt) todellisuuteen. Musiikki ei tuo rahaa perheelle, joten isä työskentelee pomona tehtaalla. Hän kasvattaa poikansa ankaralla kädellä, kun taas äiti (Jessica Chastam) tuo perhe-elämään lempeyttä ja sovinnollisuutta.
The Tree of Lifessä lapsuuden muistoihin kätkeytyy usko luonnon merkitykseen. Näyttäisi, että Terrence Malick purkaa omaa lapsuuttaan Texasissa. Harvassa nykyamerikkalaisessa elokuvassa luonto on niin merkittävässä asemassa kuin nyt Malickilla. Ajoittan tulee mieleen Robert Redfordin hieno A River Runs Through It (1992), jossa kuvataan nuoruutta ja perhokalastusta. Terrence Malickilla kuten Redfordilla on uskomattoman läheinen suhde amerikkalaiseen maisemaan. Kuin molemmissa elokuvissa kuulisi Jumalan kuiskaukset. Tosin Malickin elokuvan perussävy on pessimistinen: Isän opetukset periksiantamattomuudesta eivät sittenkään ole saavuttaneet pysyvyttää Jackin omassa elämässä.
The Tree of Life on hämmästyttävän rohkeasti muotoiltu elokuvateos. Terrence Malick luottaa kuvan voimaan, kuvan kykyyn "puhua" ja ilmaista. Emmanuel Lubecki on elokuvan kuvaaja, ilmeisesti nouseva kyky amerikkalaisessa elokuvassa. Lubeckin huikeat otokset täydennettynä hyvin valitulla musiikkitaustalla ja näyttelijöiden huippusuorituksilla takaavat todellisen elokuvaelämyksen.
Joku voisi pitää elokuvaa liian pitkänä, mutta itse ajattelin elämän puun erilaisia haaroja seuratessani halunneeni katsoa vielä jotakin lisää. Mutta pulinat pois, kyllä Terrence Malick on ohjannut elokuvan, joka jää nykyamerikkalaisen filmin historiaan American Beautyn, Tuntien ja Lost in Traslationin ohella.

Ajankohtainen kommentti

Yle TV2:n perjantain Pressiklubi on ollut viikon odotetuin ohjelma. Syyskauden alkaessa ohjelma on menettänyt jotakin aikaisemmasta tasostaan. Ihmetellä täytyy, että kommentaattoriksi hyväksytään Matti Apunen, joka ei ole enää journalisti, vaan elinkeinoelämän puhemies. Toisaalta viime perjantain ohjelmassa vieraili Timo Soini, josta on tulossa Ylen lemmikki. Jotenkin vaikutti, että Ruben Stiller on joutunut viihteellistämään ohjelmaansa. Hauskanpito on etusijalla, kun ennen rautainen asia oli pääosassa. Toivotaan, että Pressklubista ei tule täysin viihteellistä asiaohjelmaa. Todellinen, vakava kulttuurin ja median seuraaminen näyttää painottuvan Ylessä pelkästään radion puolelle.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 106

2011-10-02T07:00:00.000+03:00

Maan hiljaiset (Los Santos inocentes, Espanja 1984) ohjaus: Mario Camus, käsikirjoitus: Camus, Antonio Larreta, Manuel Matji, kuvaus: Hans Burmann, musiikki: Anton Garcia Abril, pääosissa: Alfredo Landa (Paco, El Pajo), Terele Pavéz (Régula), Bélen Ballesteros (Nives), Francisco Rabal (Azarias). Tuotanto: Télevision Española-TVE/Ganesh/Julian Mateos.

Francon vuonna 1975 tapahtuneen kuoleman jälkeisen demokratisoitumisen ja liberalisoitumisen ajan Espanjan elokuvan suuria ohjaajanimiä olivat Carlos Saura (tunnetuimmat Korppi sylissä, Elisa elämäni, Tango, Goya), Mario Camus ja Victor Erice (Etelä). Muitakin ohjaajia oli, mutta nämä kolme mainittua elokuvantekijää aloittivat jo 1960-luvun alussa.
Tuolloin maanpaossa vuosikymmeniä Ranskassa, Yhdysvalloissa ja lopulta Meksikossa toiminut Luis Buñuel oli ohjannut lähes salaa huikean provokaativisen Viridianan, joka kiellettiin Espanjassa, mutta saavutti valtavan arvostuksen ulkomailla. Espanjan elokuva oli vapautumassa jo 1960-luvulla, koska maan kasvavan turismin uskottiin murtavan francolaisia muureja. Carlos Sauran varhaistuotannon helmi Metsästys (1966) kiellettiin kyllä Espanjassa, mutta Mario Camusin suuria lupauksia herättänyt Nuori Sanchez (1964) pääsi ilmeisesti sensuurin kynsistä.
Mario Camus syntyi 20.4. 1935 Santanderissa. Vartuttuaan hän halusi ohjata kiihkeästi elokuvia. Camus pääsi kokeilemaan kykyjään käsikirjoittajana vuonna 1960 Carlos Sauran esikoiselokuvaan Los Golfos (Katupojat), jossa käsiteltiin vaarallisesti nuorten ja rikollisuuden suhdetta. Pian Camusille avautui mahdollisuus ohjata. Mario Camusin 1970-luvun elokuvista tärkein on Korppikotkat odottavat, joka valmistui aivan vuosikymmenen alussa. Mario Camusin luovin kausi ajoittuu 1980-luvulle, jolloin hän sai toteuttaa vapaasti ideoitaan ja harjoittaa yhteiskunnallisesti painavaa kritiikkiään vallanpitäjiä kohtaan. Elokuvat Mehiläispesä (1982) ja Bernarda Alban talo (1987) ovat sykähdyttävää Camusia. Muuten Mehiläispesä perustuu Camilo José Celan romaaniin. Elokuva voitti Kultaisen Karhun pääpalkinnon vuonna 1982 Berliinin elokuvajuhlilla.
Mehiläispesä on monivivahteinen kansanelämän kuvaus Espanjan sisällissodan jälkeisestä Madridista. Celan herkulliselle romaanille uskollisesti Mario Camus antaa kameran helliä ja ilakoida madridilaisessa kapakassa. Elokuvan kokoava henkilö on mahtavan takamuksen omaava, anisviinaa päivät pitkät hörppivä kapakoitsija Dona Rosa, joka vihaa asiakkaitaan.
Bernard Alban talo perustuu Frederico Garcia Lorcan (1898-1936) näytelmään. Suomessakin takavuosina teattereissa esitetty Lorca oli rakastettu andalusialainen näytelmäkirjailija, jonka falangistit murhasivat sisällissodan melskeissä. Lorca kertoo vahvasta andalusialaisesta äidistä ja tämän kuudesta tyttärestä isän kuoleman jälkeisinä päivinä.
Mario Camusin elokuvaversio vangitsee hallitulla muodon tajullaan ja tyylikkäällä toteutuksellaan. Tietoisesti rajatussa tilassa toimiva, näennäisesti näytelmällinen elokuva alkaa elää vähitellen omaa vastustamatonta kuvien, tunnelmien ja sanojen elämää.
=====================================================================================================

Mario Camus

Maan hiljaiset on Mario Camusin ehdoton mestariteos. Gaudeamus toi elokuvan Suomen ensi-iltaan Uudella Ylioppilastalolla, Bio-Bion vieressä sijaitsevaan Illusioniin, joka oli Dianan ja Nordian ohella merkittävin laatuelokuvan esityspaikka Helsingissä. Ensi-ilta oli 25.1. 1985.
Camusin teos on aivan erilainen kuin vaikkapa 1980-luvun alussa aloittaneen Pedro Almodovarin elokuvat. Almodovar on nykysin Espanjan elokuvan tunnetuin kansainvälinen nimi. Almodovar peilasi värikkäästi elokuvissaan Intohimon labyrintti (1982), Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) ja Sido minut (1989) Espanjan modernia elämää ikään kuin francolaista historiaa ja menneisyyttä ei olisi koskaan ollutkaan. Almodovar kertoi ironisesti ja vapautuneesti urbaanista espnjalaiselämästä, jossa tabut rikkoutuvat ja irvokkaat kuvaelmat lomittuvat hersyviin tlannehuomiointeihin.
Maanläheinen, yhteiskunnan vähäosaisia katsova Maan hiljaiset on velkaa Luis Buñuelille. Eikä ole mikään ihme, että Buñuelin Nazarinin (1958) päänäyttelijä Francisco Rabal on mukana elokuvassa. Eikä Camus ollut ainoa 1960-luvulla aloitellut espanjalaisohjaaja, joka vannoi Buñuelin nimeen. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikka katolisen kirkon ikuinen irvijä ohjasi vain muutaman elokuvan kotimaassaan, hänen merkityksensä on ollut äärimmäisen tärkeä Espanjan uusille elokuvaohjaajille.
Luis Buñuelin uskontovastaisuus ei riittänyt uusille ohjaajille, vaan jo 1960-luvulla tekijät ryhtyivät tutkimaan köyhyyttä ja eriarvoisuutta espanjalaisessa yhteiskunnassa. Tyylilaji saattoi olla ironia, mutta myös groteskeja virityksiä käytettiin, kun haluttiin kuvata riiston todellisuutta. Jos sodanjälkeinen, 1940-luvun italialainen elokuva näytti neorealismin keinoin yhteiskunnan rankat epäkohdat, niin Espanjassa samaan päästiin vasta 1960-luvulla - silloinkin tosin tekijöiden täytyi puhua epäsuorasti ja uuden vihjaavan kielen avulla epäkohdista. Francon hallinto oli vielä vahvasti vallassa, vaikka repeytymisen merkkejä näkyi siellä täällä yhteiskunnassa. Nuoret ja opiskelijat suorittivat 1960-luvun lopulla salaisia iskuja hallintoa vastaan. Espanjaankin levisi samanlainen vallankumouksellinen henki, mikä ilmeni Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Mutta etenkin Madridissa ja suurissa kaupungeissa francolainen väkivaltakoneisto piti huolen siitä, että mahdollisuuden tullen kapinoitsijat taltutettiin ja suljettiin virumaan vankiloihin. Turismin, television ja eurooppalaisen kanssakäymisen tähden Espanjan nuoriso oli tietoinen etenkin kaupungeissa, miten vapauden tuulet puhaltavat muualla Euroopassa. Espanjan maaseutu oli aivan toista maata - kuin jäänne maaorjuuden ajoilta.
Maan hiljaiset tapahtuu Extremaduran maaseudulla. Extremadura koostuu kahdesta maakunnasta, Cáceresista ja Badajozista. Pinta-alaltaan maakunnat ovat Espanjan suurimpia. Maakunnat sijaitsevat Länsi-Espanjassa. Extremadurassa huomion vievät vihreät vuoret, villieläinten asuttamat metsät, kaupungien vanhojen osien romanttinen ilmapiiri, roomalaisvaikutteinen arkkitehtuuri, roomalaiset sillat ja antiikkiset muurit.
Extremadurasta olivat kotoisin monet konkistadorit ja Amerikan uudisraivaajat. Ja
Luis Buñuelin kuuluisa 1930-luvun alun raju köyhyyskuvaus ja uskontokritiikki Maa ilman leipää kuvattiin Cáceresissa sijaitsevalla, eristyneellä Las Hurdes -nimisellä paikkakunnalla, jonne tie saatiin tiettävästi vasta 1950-luvulla. Elokuva saatiin lokakuussa 1971 Suomeen, Aito Mäkinen esitti sen Esplanadin La Scala-elokuvateatterissa.
=====================================================================================================

Kirjoitin Camusin elokuvasta vuonna 1985 Suomen elokuvasäätiön julkaisemaan ensi-iltaelokuvien kortistoon, jota olin tomittamassa muun muassa Jerker A. Erikssonin, Jouko Jämsän, Sakari Salkon ja Antti Lindqvistin kanssa: "Alkukevään 1985 ja ilmeisesti koko vuoden kovimpia maahantuonteja on Mario Camusin buñuelilainen Maan hiljaiset, oiva näyte Espanjan uuden, Francon kahleista vapautuneen elokuvan elinvoimasta (vrt. Sauran, Aragonin elokuvat)." Jatkoin samassa kortissa: "Mario Camus kertoo maanomistajien ja vuokraviljelijöiden, rikkaiden ja köyhien, alistajien ja alistettujen suhteista 1960-luvun Espanjassa, Extremaduran maaseudulla."
Siinä se ydin on.
Maan hiljaiset on taiteilijan, ei sosiologin elokuva. Camusin kerronta on visuaalisesti eloisaa - kuin maaseutu kaikkineen hengittäisi ihmeellisen painottomasti kuvissa. Camus välttää tosikkomaisuuden, hylkää saarnat, mutta nostaa silloin tällöin esille läntisillä seuduilla kukoistavan huumorin.
Camusin elokuvan rakenne on siinä mielessä oivallinen, että hän käyttää takautumia, jotta syntyisi kahden aikakauden kontrasti. Maaseudun alistettujen ponnistelut kerrotaan köyhän vuokraviljelijän pojan näkökulmasta. Eikä ollut virhe verrata espanjalaista moraliteettia italialaisen Ermanno Olmin Puukenkäpuuhun (1978), joka oli Suomessakin aikanaan hyvin arvostettu taideteos.

CHANDA - URHEA AFRIKKALAISTYTTÖ * * * *

2011-09-28T13:50:00.000+03:00

Alkusyksyn positiivisia yllätyksiä Helsingin valkokankaalla on ollut Oliver Smitzin ohjaama Elämä ennen kaikkea. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eteläafrikkalaiseen Elandsdoornin kylään, jossakin lähellä Johannesburgia. Khomotso Manyaka esittää upeasti 12-vuotiasta Chanda-tyttöä, jonka suruaikaan kuuluu pikkusiskon hautajaisista selviytyminen. Chandan äiti on sairas, pelko aidsista leviää kylässä, jonka asukkaat ovat ennakkoluuloisia. Chandan isä on rapajuoppo, joka viettää pitkiä aikoja muualla kuin kotona. Kyläläiset väittävät sairauksien olevan kirous.
Kapkaupunkilainen Oliver Schmitz (s. 1960) on eteläafrikkalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän herätti huomiota 1988 Cannesin filmijuhlilla elokuvallaan Mapantsula. Viime vuosikymmenellä valmistuivat elokuvat Hijack Stories ja Paris, je t´aime. Todellinen kansainvälinen läpimurto Elämä ennen kaikkea oli Etelä-Afrikan valinta kevään 2011 Oscar-juhlien ulkomaisten elokuvien palkintoehdokkaaksi. Se ei voittanut, vaan palkinto meni tanskalaisen Susanne Bierin loistavalle Kostolle.
Elämä ennen kaikkea on niin koskettava, niin aito eteläafrikkalaisen elokuva, että en muista nähneeni vuosiin vastaavaa. Schmitz on ikään kuin hiljentynyt kameran taakse ja antanut Chandan ja tämän perheen elää elämäänsä. Dokumentaarisuus on silmiinpistävä, vaikka Elämä ennen kaikkea on fiktioelokuva. Ja tuskinpa monessa länsimaisessa elokuvassa nähdään Chandan kaltaista urheaa ja toimeliasta tyttöä, joka alhaisesta iästään huolimatta ottaa vastuuta kuin täysi aikuinen. Ilman Chandaa kylän elämä ei pysyisi pystyssä.
Elämä ennen kaikkea on valtava eteläafrikkalaisen kyläelämän valtaus. Chanda ei ole vain urhea ja päättäväinen, vaan myös hyvin älykäs. Eri asia on sitten, hautautuvatko Chandan koulutus ja urahaaveet muiden auttamiseen keskittyvän toiminnan alle. Chandassa näyttää olevan myös modernin naisen vahvuutta, sillä hän uskaltaa olla oma itsensä ja taistella kylän vääriä pelkoja ja uskomuksia vastaan. Jopa huorana toimivan Chandan ystävätär saa turvapaikan ja huolenpidon.

Ajankohtainen kommentti

DVD-hankintojen Top 10 -lista oli Suomessa alkusyksyllä hiukan omituinen. Ymmärrän, että englantilainen Oscar-voittahja Kuninkaan puhe sijoittui kärkeen. Kohuttu ja palkittu Black Swan oli neljäs listalla. Kymmenikköön sijoittuivat samoin teatterimenestykset Rango ja Kohtalon valvojat. Mutta, on niillä televisiossa parhaillaan esitetyillä Hercule Poirot -sarjalla kova kysyntä myös DVD-puolella. David Suchetin ainutlaatuisesti tulkitseman Hercule Poirotin 13 tuotantokausi oli kahdeksas ja kausi 12 sijoittui kymppilistan loppuun. Myös MTV3:n esittämän, Hugh Laurien näyttelemän absurdin House-sarjan viides kausi löytyi Top Ten -listalta.
Kävin Stockmannin keskustan liikkeen alakerroksessa tutkimassa dvd- osastoa. Kyllä siellä on tarjolla yllättävän paljon tv-sarjatuotantoa. Ehkä on niin, että katsojat eivät ehdi aina seurata televisiosta suosikkisarjojaan, joten niitä hankitaan kotiin dvd-pakettina.
=========================================================================================
Ylen tv-teatteri täytti äskettäin viisikymmentä vuotta. Teatterin toiminnasta ja suuntaviivoista on tehty kolmiosainen dokumentti. Ylen uutisissa Tv-teatterin sanottiin hiipuneen elokuvien alle. Elokuvia ovat tv-kanavat täynnä, se on totta, mutta kyllä Tv-teatteri olisi saanut toimia jossakin muodossa. Sehän muutettiin Yle-draamaksi, jonka puitteissa tuotettiin vielä viime vuosikymmenen alussa merkittäviä tv-elokuvia. Nyt niidenkin teko on kuihtunut. Uskon, että katsojat kaipaisivat kotimaisia tv-elokuvia. Tv-sarjoja tosin vielä tuotetaan ja näytetään, mutta niistä vastaavat useimmiten pienet alihankkija-tv -yhtiöt.
Jos TV1:n Kotikatu nykyisessä ala-arvoisessa muodossaan edustaa Ylen tv-draamasta vastaavien tavoitteita, niin kauas on kuljettu edellisten vuosikymmenien tekijöiden aktiivista ja taiteellisesti laadukkaasta tuotannosta.

P.S. Printtimediassa on ilmennyt elokuva-aiheisia kirjoituksia, joiden mukaan Rakkautta & Anarkiaa festivaali on kasvanut hongkongilaisen actionin leimaamasta festivaalista kansainvälisen laatuelokuvan tärkeäksi esityspaikaksi (HS. 25. 9.). Totta se on, ja syyskuisen R&A:n merkitys korostuu, koska laatuelokuvan maahantuonti on supistunut viime vuosina. Vaikka olen vuosaarelainen, niin haluan tasapuolisuuden vuoksi korostaa, että meillä unohdetaan usein elokuisen Espoo Cinén merkitys samanlaisena kansainvälisen laatuelokuvan tärkeänä esityspaikkana. Sen ohjelmisto on nyt ollut joka suhteessa korkeatasoista. Tuli vain mieleen, että molemmat pääkaupunkiseudun festivaalit ovat ajankohdallisesti liian lähellä toisiaan. Eikö talvella tai keväällä voisi järjestää myös samanlaisia kansainvälisen laatuelokuvan festivaaleja?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 105

2011-09-25T07:00:00.001+03:00

Neiti Julie (Fröken Julie, Ruotsi 1952), ohjaus Alf Sjöberg, käsikirjoitus: Sjöberg - August Strindbergin näytelmästä (1888), kuvaus: Göran Strinnberg, lavastus: Bibi Lindström, musiikki: Dag Wire´ n, pääosissa: Anita Björk (neiti Julie), Ulf Palme (palvelija Jean), Märta Dorff (keittäjä Kristin), Anders Henrikson (Julien isä, kreivi Carl), Lissi Alandh (kreivitär), Max von Sydow (tallirenki). Tuotanto: Rune Waldekranz /Sandrews

Sodanjälkeisen ruotsalaisen elokuvan suuria ohjaajia ei ollut vain Ingmar Bergman, joka vahvisti asemaansa kansainvälisesti merkittävimpänä pohjoismaalaisena elokuvataiteilijana etenkin 1950-luvulta 1980-luvun alkuun. Tärkeitä olivat myös osittain Hasse Ekman (Flickan med hyacinter) ja ennen kaikkea Alf Sjöberg. Hän on ruotsalaisen elokuvan mestareita Bergmanin ja mykän kauden Victor Sjöströmin ja Mauritz Stillerin ohella. Kuten Bergman myös Sjöberg (1903-1980) jakoi taiteellisen työnsä teatterin ja elokuvan kesken. Näyttämötaide ja elokuva kulkivat rinta rinnan.
Alf Sjöbergin tunnetuin elokuva Neiti Julie sai uusinta-ensi-iltansa 21.1. 1985 Nordiassa, pohjoismaalaiseen elokuvan erikoistuneen Walhallan maahantuomana (molempia yrityksiä ei ole enää olemassa). Elokuvan maine oli meille tuttu monista historiateoksista - tai oikeastaan ranskalaisen Marcel Martinin perusteoksesta "Elokuvan kieli" (1968), jonka Otava julkaisi Suomen elokuvakerhojen liiton aloitteesta vuonna 1971.
Sjöbergin elokuva on taidokas sovitus August Strindbergin intiimistä, kolmen henkilön näytelmästä, johon kirjailija sisällytti omia aviollisia ja yksityisiä kokemuksiaan. Strindbergin näytelmä oli filmattu aikaisemminkin - mykän kauden aikana Ruotsissa, Saksassa, Venäjällä ja 1940-luvun lopulla Argentiinassa. Yleismaailmallinen aihe kiinnosti elokuvantekijöitä.
Neiti Julie tapahtuu juhannuksen yöttömän yön taianomaisessa ilmapiirissä. Dramaattinen jännite syntyy aatelisen Julien ja renki Jeanin suhteesta, jossa näkyvät niin luokkaristiriidat, sääty-yhteiskunnan rasitteet kuin miehen ja naisen välinen intohimo ja valtapeli. Elokuvan aikana miehen valta vaihtuu naisen hallinnaksi. Herkkä, asemastaan tietoinen, mutta intohimolle altis Julie näyttäisi sulavan juhannusyön kukaksi ra´an Jeanin puristuksessa, mutta strindbergiläisittäin asetelma muuttuu. Sitä ennen kuvataan naisen häpeää ja Jeanin humaltumista, koska hän on pettänyt luokkansa antautumalla palvelijalle.
August Strindbergin näytelmässä kuten Alf Sjöbergin elokuvassa talon keittiö on keskeisessä asemassa. Se on joko naisen toimintapaikka, mutta keittiön ovi viittaa myös naisen vapautumiseen. Kaikkineen elokuva on Julien ja Jeanin traagisen, melkein väkivaltaisen kielletyn rakkauden laulu. Seksuaalisen frustraation kuvaamista symbolisoidaan kreikkalaisella patsaalla ja koiralla.
Eräässä kohtauksessa Julie käsittelee koiraa kuin sirkustaiteilija. Sjöberg haluaa osoittaa tällä, että Julie on tosissaan seksuaalisissa toiveissaan ja haluissaan: Jos Jean ei kesytä häntä, niin hän kesyttää miehen. Strindbergin näytelmässä samanlainen "skandinaavinen masokismi ja sadismi" (Peter Gowie) ei ilmennyt yhtä voimakkaana kuin Sjöbergin elokuvaersiossa. Elokuvan karkea, maalaismainen musiikkitausta korostaa tätä.
==========================================================================================

Alf Sjöberg

Alf Sjöberg opiskeli 1920-luvun alussa muun muassa Greta Garbon kanssa Tukholman Dramaattenin teatterikoulussa. Sjöberg ohjasi ensin näytelmiä, osoitti lahjakkuutensa, mutta nähtyään 1920-luvun lopulla Sergei Eisensteinin elokuvia hän vaikuuttui elokuvataiteen kerronnallisista mahdollisuuksista, kompositioiden luomisesta ja montaasista.
Esikoiselokuva Den starkaste (1929) oli velkaa Eisensteinille, mutta jostakin syystä Sjöberg asettui kameran taakse seuraavan kerran vasta vuonna 1940. Sjöberg toimi koko 1930-luvun teatterissa. Dramaattenin oppilaskoulun johtajana Sjöberg koulutti liudan uuden polven ruotsalaisia näyttelijöitä, joiden ilmaisu soveltui myös elokuvaan.
Alf Sjöbergin 1940-luvun elokuvatöistä huomattavia olivat Kotiin Babylonista (1941), Tie joka taivaaseen vie (1942), Kiihko (1945) ja Hän oli vain äiti (1949). Nuori Ingmar Bergman kirjoitti käsikirjoituksen Kiihkoon. Tutkijoiden mukaan tästä teoksesta alkoi ruotsalaisen elokuvan toinen tuleminen (ensimmäisestä vastasivat Sjöström ja Stiller mykällä kaudella).
Hän oli vain äiti-elokuvassa ovat oraalla ne ilmaisulliset ominaisuudet, jotka Alf Sjöberg kehitti huippuunsa Neiti Juliessa. Hän oli vain äiti -elokuvassa Sjöberg on kertonut tavoitelleensa kuvatajun ravistelua. Edesmenneen Nya Pressenin kriitikko Jerker A. Eriksson täsmentää, miten ohjaaja lisäsi niin Äiti-elokuvan kuin Neiti Julien intensiivisyyttä: "Sjöberg muotoilee hienot kuvakompositionsa ja ohjauksensa yhtä kylmän terävästi. Hänen työnsä on nautinto kokea, sillä hänen shokkivaikutuksensa ja yllätysmomenttinsa ovat muodoltaan tiukkoja, mielekkäitä."
Neiti Julien jälkeen Alf Sjöbergin elokuvaohjaajan ura jatkui epätasaisena. Uskonnollinen Barabbas (1953) oli epäonnistuma, mutta Kaarina Maununtytär (1954) vakuutti historiallisena melodraamana. Sjöberg niin kuin moni muukin ohjaaja jäi pakostakin Ingmar Bergmanin varjoon. Bergmanin nerokkaat elokuvat ja kansainvälinen maine olivat sitä luokkaa, että muilla ei ollut mahdollisuutta pullikoida vastaan - kunnes 1960-luvun alkupuolella uusi ruotsalainen elokuva syntyi Bo Widerbergin johdolla. Widerberg kirjoitti jopa pamfletin, jossa hän kritisoi Bergmanin liiallista asemaa ja valtaa.
Alf Sjöberg jatkoi elokuvassa aina 1960-luvulle. Hänen suuria saavutuksiaan olivat ruotsalaisen kansankodin sovinnaisuuksia repivä Tuomari (1960), mutta etenkin Isä (1969), komea perhedraama sukupolvien raastavasta ristiriidasta. Elokuvassa on muuan hätkähdyttävimpiä toiminnallisia jaksoja, jossa kopistellaan korskeasti hevosvaunuilla pihaan.
=========================================================================================

Alf Sjöbergin on sanottu Neiti Juliessa vapauttaneen yksinkertaisen nerokkaasti filmi-ilmaisun aikakäsitteen kahleista. Marcel Martin puhuu ajan katoamisesta. Hän on verrannut kolmea elokuvaa - Neiti Julie, Laslo Benedekin amerikkalainen Kauppamatkustajan kuolema ja Kenji Mizoguchin japanilainen Kalpean kuun tarinoita - jotka valmistuivat 1950-luvulla melko samoihin aikoihin.
Kaikki kolme ohjaajaa pystyivät kuvallistamaan menneisyyden nykyisyydessä ilman takautumia, "flashbackeja". Martin ottaa esimerkiksi Neiti Julien kohtauksen, jossa palvelija kertoo lapsuudestaan juhannusyönä Julielle. Sjöberg ei ilmaise sitä takautumalla, vaan näyttää ilman kuvanvaihtoa Jeanin ja Julien kävelemässä nykyisyydessä ja omenia lapsuudessa varastaneen pikkupoika-Jeanin paon. Kohtaus päättyy Julien kasvoihin, jotka ilmaisevat katsojalle, että ollaan nykyisyydessä - tai kuten Martin sanoo, "tajunnan nykyhetkesä."
Martin selittää: "Sjöbergin näin toteuttama ajan moniarvoisuus on ilmaisullisesti tavattoman väkevä ja huolimatta rohkeudestaan ja lukemisen suhteellisesta vaikeudesta, psykologisessa katsannossa täysin pätevä huolimatta ilmeisen epärealistisesta luonteestaan.
Kauppamatkustajan kuolemassa Laslo Benedek turvautuu Marcel Martinin mukaan samalla mestaruudella aikatasojen sekoitukseen yhden ainoan draamaattisen tilan sisällä. Kalpean kuun tarinoissa Mizoguchin aikatasojen muuttumista kuvaavat ekspressionistiset valot ja vaihtuvat lavasteet ovat Martinin mielestä kaikkein kauneimpia, koska ne ovat yhtäaikaa unenomaisia ja runollisia. Samoja sävyjä ei esiinny Benedekillä eikä Sjöbergillä.
Eli, kertauksena: Niin Neiti Julie kuin Benedekin ja Mizoguchin elokuvat ovat huomattavia siksi, että "ne aineellistavat rohkeasti ja realistisesti kahden aikamuodon sulauttamisen yhteen samassa dramaattisessa tilassa. Ennen ne pystyttiin ratkaisemaan vain kaksoiskopioinnilla ja takautumilla".