Nicole Kidman on Grace Kelly * * *

Finnkino Oy

Cannesin filmijuhlien avajaiselokuvaksi oli valittu ranskalaistekoinen, mutta hyvin kansainvälinen Grace of Monaco. Olivier Dahanin elokuvalle vihellettiin uutistoimistojen mukaan esityksen loputtua. Ohjaaja on väittänyt, että kaikki elokuvassa on totta,

Grace of Monaco kertoo tietenkin 1950-luvun Hollywood-näyttelijästä Grace Kellystä, jota esimerkiksi Alfred Hitchcock käytti monissa elokuvissa –, Takaikkuna, Täydellinen rikos, Varkaitten paratiisi. Olivier Dahanin elokuvan tapahtumavuosi on 1962, jolloin Lintujen kanssa painiskellut Hitchcock yritti suostutella Kellyä takaisin Hollywoodiin. Elokuvassa on hauska, fiktiivinen kohtaus, jossa Hitchcock ja Ranskan silloinen presidentti de Gaulle käyvät Monacossa.

Nicole Kidman on ehostettu Monacon ruhtinaaksi, joka on sitoutunut hallitsijaperheeseen ja antanut Rainierille lapsia. Monacon ruhtinaana nähdään Tim Roth. Nuo ajat ja tapahtumat täältä kaukaa Suomesta lehtien ja uutiskatsausten pohjalta seurannut ei voi pitää Rothia hyvänä valintana, vaikka hän näytteleekin erinomaisesti. Ehkä nuori polvi hyväksyy paremmin Rothin Monacon ruhtinaaksi, mutta Nicole Kidman on elokuvan moottori. Hän liihottelee kohtauksissa kuin Andersenin sadun olento.

Jos Gracen ja Rainierin, ruhtinattaren ja ruhtinaan, rakkaustarina on vedetty romanttiselle asteelle, niin elokuvan ehkä kiinnostavin anti liittyy ajankuvaan. Ohjaaja Olivier Dohan viittaa selkeästi 1960-luvun alun eurooppalaisiin ongelmakohtiin. Dohan ei unohda, että Monacon puristukseen asettanut Ranska sotii edelleen Algeriassa. Charles de Gaullen osuutta tapahtumiin ei kaunistella, mutta vastapainoksi Monacon ruhtinasperheen elämää sievistellään. Ohjaaja on luovuttanut visionsa liikaa kaupallisiin tarkoitusperiin.

Grace of Monaco on sittenkin kiinnostavista poliittisista yksityiskohdista huolimatta silkkaa todellisuuspakoista elokuvaa. Tietysti Alfred Hitchcockin ohjauksen taiteen ihailija saattaa vuodattaa muutaman kyyneleen, koska Grace Kelly hylkäsi Hollywoodin liian aikaisin. Pitää kuitenkin olla tasapuolinen ja muistuttaa, että vaikka Hitchcock yritti saada Kellyn Lintujen pääosaan, niin ei Tippi Hedren sittenkään ollut huono valinta. Päinvastoin.

Ajankohtainen kommentti

Kotimainen ensi-iltakevät päättyi 9.5. Yhteistyöelokuva Koomikot, jossa Kati Outinen näyttelee tshekkiläisten kanssa, ja Tonislav Hristovin ja Kaarle Ahon ohjaama ”burgalialaishenkinen” Love& Engineering, jossa tarkastellaan insinöörejä ja naisia, olivat viimeiset ensi-iltafilmit. Kotimainen syksy käynnistyy 1.8. Inari Niemen ohjaamalla komedialla Kesäkaverit. Se on kuvaus tytöistä, muistosta ja Hangon kesästä.

Kevät 2014 ei ollut mikään kotimaisen elokuvan merkittävä ensi-iltakevät. Mitään suurta ei nähty, yleensä tuollaista kolmen tähden elokuvia ja niitä varman päälle tehtyjä kummeleita ja ristoräppääjiä. Lastenfilmiestä Onneli ja Anneli oli viehättävä uutuus. Anssi Mänttärin Romanssi toimi hyvin. Dokumenteista erottuivat Virpi Suutarin Eedenistä pohjoiseen ja Lasse Keson Tolonen.

Juliette Binoche vaarojen poluilla * * * *

Atlantic film

Norjalaisohjaaja Erik Poppe (Siistiä, Hawaiji, Oslo) on saanut tehdä yhteistuotantona uuden elokuvan Tuhat kertaa hyvää yötä , joka ravistelee meitä näkemään, mitä maailmalla oikein tapahtuu. Nyt ei le kysymys Itä-Ukrainasta, vaan maapallomme lukuisista kriisikentistä. Juliette Binochen hienosti esittämä kuvatoimittaja Rececca Thomas kiertää kriisikentillä kameran silmin.

Rebecca Thomas lähtee työmatkoille Irlannista, jossa hän asuu meritutkimukseen perehtyvän miehensä (Nikolaj Coster-Waldan) kanssa. Pariskunnalla on lapsia. Vaara uhkaa jo elokuvan alussa Rebeccaa, joka kohtaa Kabulissa pommi-iskun. Rebecca haavoittuu ja joutuu miettimään monta kertaa ammattinsa merkitystä. Olisiko jatkettava vai palattava kotiin?

Erik Poppe ohjaa varmaotteisesti. Hän on kertonut olleensa Afganistanissa hetkellä, jolloin oma henki oli vaarassa mennä sekuntien kuluessa. Poppen elokuvassa onkin henkilökohtaista todistusvoimaa, mutta kaiken moottori on Juliette Binoche. Hän tuo vaaran poluille tunteensa koko skaalan, ja jopa perheen talossa kuvatut kohtaukset toimivat.

Tuhat kertaa hyvää yötä on vahva moraalidraama. Juliette Binochen kuvatoimittaja asettaa koko ajan katsojan eteen kysymyksiä, miten kauan voi toimia kriiseissä, joita ei voi hallita. Elokuvassa on riittävästi väkeviä toimintakohtauksia, jotka eivät ole Hollywood-viihdettä. Valokuviakin vilautellaan, joten Erik Poppe on saanut elokuvaansa monipuolista visuaalista voimaa.

Ajankohtainen kommentti

Tsekkielokuva oli suurta huutoa etenkin 1960-luvulla. Milos Forman (Musta Pekka, Vaaleaverikön rakkaus), Jiri Menzel (Tarkoin vartioidut junat) ja Vera Chytilova (Tuhatkaunokit) nostivat uuden tshekkielokuvan kansainväliseen tietoisuuteen.

Suomeenkin tuotiin lukuisia tshekkielokuvia. Järjestettiin jopa tshekkielokuvan viikkoja. Kaikki melkein romahti elokuun 1968 jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti orastavasta vapaudesta merkkejä näyttävän Tshekkoslovakian.

Lukuisat ohjaajat muuttivat Milos Formanin tavoin länteen. Ohjaajista oikeastaan vain Forman pystyi luomaan huippu-uran Yhdysvalloissa (Yksi lensi yli käenpesän, Ragtime, Amadeus). Tsekkiläisen uuden elokuvan merkkiohjaajista Jiri Menzel ja Vera Chytilova (1929-2014) jäivät maahan. Meillekin tuotiin Menzelin komediallinen Tyttö kaljassa (1981) ja tunnustuksellinen Minun kyläni (1987).

=====================================================================================================

Viktor Tausin ohjaama Koomikot on pitkästä aikaa tshekkielokuvan maahantuonti Suomeen. Elokuva on yhteistuotanto, sillä Kinosto Oy on toiminut tshekkiläisten partnerina.

Tausin elokuvassa 1980-luvun kuuluisa prahalainen koomikkotrio hajoaa, kun yksi jäsen muuttaa länteen. Mutta ei hätää. Hän palaa jälleen Prahaan, joka on aivan toisenlainen kuin ennen Itä-Euroopan kansandemokratioiden hajoamista. Viktor Taus kuvaa koomikkotrion uutta tulemista, mutta pystyvätkö ikääntyneet klovnit enää nuoruuden kaltaiseen menestykseen.

Koomikot on esillä Helsingin Kino-Palatsissa.

Kitaravirtuoosin koskettava tarina * * *

Pirkanmaan elokuvakeskus

Yle mainostaa dokumenttituotantoaan logolla ”Dokumenttiprojekti Goes Cinema”. Ihan Hyvä. Nykyisin suomalaiset dokumenttielokuvat saavat aikaa ja tilaa valkokankailla. Viimeisin dokumenttielokuva on Lasse Keson ohjaama Tolonen, jossa kerrataan kitaristivirtuoosi Jukka Tolosen elämän vaiheet.

Nuori Tolonen oli 1970-luvun alussa kuuluisan Tasavallan presidentti -yhtyeen kitarahahmo. Hän sai jopa kansainvälistä nostetta. Tolosta on ehditty jo kritisoida siitä, että elokuvassa näytetään niin vähän Jukka Tolosen nuoruuden taiturimaisia esityksiä. Ehkä niistä ei ole ollut saatavilla live-esityksiä.

Jukka Tolonen (s. 1952) soitti jo 14-vuotiaana kitaraa. ”Ei maitoa/Lady Jane” ennusti kovaa uraa kitaristina. Vaikka tiedän musiikista vähän, niin Tolonen oli monipuolinen kyky. Vuodesta 1969 hän soitti jazzia, rockia, reggaeta ja jopa flamencoa. Rauli ”Badding” Somerjoen musiikin ihailijat muistanevat, että Tolonen soitti muistettavan kitarasoolon ”Paratiisi”- kappaleeseen.

Tolonen on myös hyvä muistutus kaikille niille, jotka huumeisiin ja viinaan sortuvat. Jukka Tolonen löysi ikääntyneenä rauhan uskonnosta. Hän pääsi eroon huumekierteestä, joka käsittääkseni kesti vuosia. Tuli vankilatuomiokin. Sormet eivät enää taivu kitaran soittoon, mutta pianon koskettimilla voi vielä toimia. Rytmi-lehti kirjoitti helmikuussa 2013: ”Langennut enkeli nousi siivilleen”.

Nyt Jukka Tolonen säveltää vain uskonnollista musiikkia. Otokset nuoresta ja vanhasta Tolosesta ovat hätkähdyttäviä. Oikeaoppisen dokumenttielokuvan tavoin Lasse Keso kirvottaa myös läheisten haastatteluilla lisää syvyyttä elokuvaan.

Kuka on Tolosen ohjaaja Lasse Keso? Hän on Jukka Tolosen tavoin muusikko, mutta myös kuvaaja, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Tolonen-dokumentti sai muuten elokuvasäätiöltä tukea 56 000 euroa.

Ajankohtainen kommentti

Edesmennyt amerikkalainen mestariohjaaja Robert Altman toteutti 1994 mustan komedian ja terävän satiirin Pret-a- Porter muotibisneksestä. Joukko journalisteja ja muotisuunnittelijoita kokoontuu tarkastelemaan muodin tilaa Pariisiin. Ei vain näytetä muotinäytöksiä ja suunnittelijoiden työskentelyä, vaan Altman vilauttelee ihmisiä piinaavien demonien myllerryksissä. Elokuva on hajanainen, mutta kuuluisa nimekkäästä näyttelijäryhmästään, johon kuuluivat muun muassa Anouk Aimee, Lauren Bacal, Kim Basinger, Sophia Loren, Marcello Mastroianni, Tim Robbins, Teri Garr ja Linda Hunt.

Pret-a-Porter olisi ollut sopiva virkistysruiske Yle Teeman viime viikon muotiviikon ohjelmistoon. No, muodista kiinnostuneet elokuvan ystävät voivat mennä Kino-Palatsiin katsomaan ranskalaispitoista Yves Saint Laurentia. Kauniiksi mutta hiukan tyhjäksi mainittu elokuva kertoo ranskalaisen muotisuunnittelijan elämästä ja työstä. Hän vauhditti 1950-luvun lopulla Christian Diorin ateljeen muotiluomukset kansainväliseen tietoisuuteen.

Yle Teeman muotiviikon kiinnostavin ohjelma oli englantilainen dokumentti Tinkimättömät tyylitaiturit, joka valmistui 2013. Dokumentissa ryhmä eri-ikäisiä, jopa aivan iäkkäitä ”tyylinaisia” esitteli pukujaan ja vaatekaappejaan.

Viime viikon muita ohjelmia oli erikoislaatuinen Neuvostomuodin huipulla, joka piirsi kuvaa glasnostin ajan vapautuneista muotipiireistä. Viime lauantaina muotiviikko huipentui sitten kuuluisien mallien esittelyyn.                                                                                                                         

John Turturron löysä komedia gigolosta * *

C 2103 Zuzu Licensing, LLC, Allrights Reserved

En tiedä, onko tuottaja vaatinut Woody Allenin mukaan elokuvaan Fading Gigolo, joka yrittää olla romanttinen komedia – aivan kuin 1980-luvun lopun suosikin Pretty Womanin miehinen versio. Mutta John Turturron kirjoittama ja ohjaama komedia on todella huono. Käsikirjoitus on puolinainen, ohjaus hyvin epätasainen. Ja musiikkikappaleiden jatkuva soitto ärsyttää. On kai leikkauspöydässä ajateltu, että kerronta ei kanna ilman musiikkia.

Fading Gigolo yhdistää kirjakauppias Murrayn (Woody Allen) ja kukkakauppias Fioravantellen (John Turturro) elämät. Ollaan Brooklynissa, ja ollaan oikein juutalaisessa yhteisössä. Murrayn kauppa joudutaan sulkemaan – kukapa enää kirjoja lukisi – joten hän ehdottaa ystävälleen Fiorovantelle, että tämä ryhtyy osa-aikaiseksi gigoloksi. Murray haluaa toimia parittajana ja saada osuuden ”isoista rahoista”.

John Turturron elokuvaa katsoessa melkein naurattavat monet kohtaukset, joissa näytetään ”kimppakivaa” tai kuullaan juutalaisyhteisön johtajien tuomion lukemiset. Niin kuin oltaisiin Daavidin maailmassa, niin kuin mikään ei olisi muuttunut 2010-luvulla brooklyniläisessä juutalaisyhteisössä. Sivuhenkilöksi tuodaan yhteisön moraalipartion jäsen, joka rakastaa leski Avigalia (Vanessa Paradise). Se vain, että Fioravantelle on myös kiintynyt leskeen. Saa nähdä, kuka saa Avigalin.

Elokuvan naisista Sharon Stone ja Sofia Vergara ovat kauniita, mutta kimppakivan aikana huomaamme, että näyttelijätyö jää vaatimattomaksi. Muutenkin elokuvassa näytellään huonosti, jopa Woody Allen on koko ajan tasonsa alapuolella. Jos John Turturro on halunnut, että Fading Gigolo kunnioittaa Brooklyniä ja juutalaisyhteisöä, niin olisi hän voinut karsia aika paljon juutalaisviitteitä.

Ajankohtainen kommentti

Uskomattoman hyvä on elokuva-arkiston kesäohjelmisto Eerikinkadun Orionissa. Arkiston eli nykyisin Kavan lähettämän kausiesittelyn mukaan teemana on amerikkalais-ranskalainen ohjelmisto. Helmikuussa huumeiden yliannostukseen menehtynyt Philip Seymour Hoffman saa oman sarjansa. Loistavalta luonnenäyttelijältä nähdään kesällä Onni, Capote ja harvinaisuus Before the Devils Know´s You Are Dead. Helsingin normaaliohjelmistossa on edelleen esillä mm. Hoffmanin näyttelemä A Late Quartet.

Ranskalaista tarjontaa edustaa muun muassa 1960-luvun uuden aallon mestari Jean-Luc Godard, jonka uutuuselokuva on valittu pian alkavien Cannesin festivaalien ojelmistoon. Godardin 1960-luvun tuotannosta arkistossa näytetään muun muassa Viimeiseen hengenvetoon ja Viikonloppu. Jean-Louis Trintignantin näyttelijätyöstä ovat esimerkkejä Brigitte Bardot -elokuva Ja jumala loi naisen vuodelta 1956 ja tuore Rakkaus.

Arkisto muistaa myös ensimmäisen maailmansodan satavuotistapahtumaa. Elokuvana on muun muassa amerikkalais-englantilaisen Joseh Loseyn 1964 valmistunut Kuningas ja isänmaa, jota ei ole useinkaan nähty ohjelmistoissa. Meitä pyöräilyn harrastajia kiinnostavat varmasti Fillarijengi (1979), Lystikäs kirjeenvaihtaja (1949) ja kiinalainen Polkupyörävarkaat (2001)