tiistaina, lokakuuta 29, 2013

Catherine Deneuven isoäiti lähtee matkalle * * * *
















Uskomattomalta se vaikuttaa, mutta totta se on. Kahdeksan päivää sitten 70 vuotta täyttänyt Euroopan ehkä suurin naistähti Catherine Deneuve hallitsee nuorekkaalla suorituksellaan uutta ranskalaiselokuvaa Bettien matka. Emmanuelle Bercotin roadmoviessa Deneuve esittää ravintoloitsijaa ja isoäitiä, joka päättää häipyä työpaikaltaan muille mitään kertomatta. Hän lienee tajunnut, että ravintola ei enää kannata ja maksutkin ovat myöhässä.
Bettien matkassa päähenkilö lähtee ajamaan autolla päämäärättömästi. Hän tupsahtaa maalaiskapakkaan ja saa yöseurakseen nuoren miehen. Myöhemmin Bettie kohtaa maanisen tyttärensä Murielin (Camille) 11-vuotiaan pojan Charlyn (Nemo Schiffman), joka on todella vaikea tapaus. Vaikkakin viehättävä jos haluaa käyttäytyä kunnolla.
Tupakka on Emmanuelle Bercotin elokuvan nimittävä tekijä. Vaikka maassa kuin maassa yritetään kitkeä tupakanpolttoa erilaisin lainsäädännöllisin keinoin ja EU:kin säätää direktiivejä, niin Bettien matkassa ollaan poliittisesti epäkorrekteja. Suotakoon se taiteelle. Ei tämä mikään tupakanpolton mainoselokuva ole, vaan savukkeet ovat vain autolla liikkuvalle Bettielle tapa rauhoittaa hermonsa.
Catherine Deneuve näyttää hetkittäin kuin 1960-luvun ranskalaistähdeltä, joka sai työskennellä lukuisten huippuohjaajien kanssa. Läpimurto oli tietenkin Jacques Demyn raikas Cherbourgin sateenvarjot (1963). Sitten tuli Roman Polanskin makabeeri Inho (1965) ja lopulta Luis Bunuelin eroottinen Päiväperho (1967).
Deneuve yhdisti työnsä Bunuelin kanssa vielä vuonna 1970 Tristanassa. Francois Truffautin ohjauksessa Deneuve työskenteli 1969 Mississippin velhossa ja 1980 Viimeisessä metrossa. Catherine Deneuven isoja töitä oli Indokiina (1992), josta hänet nimettiin Oscar-ehdokkaaksi.
================================================================================================
Bettien matka on lukuisia eri ihmisiä tapaava roadmovie, mutta se on myös eräänlainen yhteenveto Catherine Deneuven urasta. Jo elokuvan alussa vilautetaan valokuvaa nuoresta Catherinesta. Kysymys ei ole elokuvaroolista, vaan Bettien matkan sisälle rakennetusta nuoruuden ja ikääntymisen kontrastista. Bettie oli nuorena ranskalainen aluemissi, joka suostuu nyt matkansa aikana kohtaamaan kaikki muut entiset missit. Jos en väärin huomannut, niin tapaaminen järjestetään Como-järvellä, Italian puolella.
Emmanuelle Bercotin elokuva tekee siis kunniaa vanhenemiselle. Missi-kokoontumisessa näyttäytyy myös toinen entisaikojen ranskalaitähti Myléne Demongeot (s. 1936), joka esiintyi muun muassa 1958 Otto Premingerin Tervetuloa ikävä -elokuvassa. Demongeotista ei koskaan tullut lähellekään Catherine Deneuven kaltaista huipputähteä.
Bettien matka on myös kuvaus yhteisöllisyydestä ja läheisten kokoamisesta yhteen maaseutuasuntoon, jossa Bettien enstinen mies odottaa tietoja kylän pormestarinvaaleista. Elokuvan mukaan perhe on paras turvaverkko silloin, kun kaikki romahtaa.
Bettien matka on hyvä esimerkki ranskalaisen nykyelokuvan laadusta ja tasosta. Vaikka suurten ohjaajien aika on ohi, niin Emmanuelle Bercotin tapaiset kyvykkäät telijät pitävät liekkiä vielä palamassa.

Ajankohtainen kommentti

MTV3:n vaikeudet jatkuvat. Nyt on kerrottu yhtiön lopettavan kaksi ajankohtaisohjelmaa, nimittäin 45 minuuttia ja aamulla tuleva Huomenta Suomi. Tosin jälkimmäinen ulkoistetaan, sitä alkaa tuottamaan ulkopuolinen tv-yhtiölle. Saa sitten nähdä, joutuuko aamulähetystä vuosia juontanut Lauri Karhuvaara siirtymään sivuun. Taas 45 minuuttia on ollut pitkään epätasaisuudestaan huolimatta MTV3:n ainoa varteenotettava asiaohjelma - tv-uutisten ohella. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin tämän ohjelman ja uutisten tasot ovat pudonneet selvästi takavuosien laaadusta. Onko niin, että tekijät ovat joutuneet viihteellistämään ajankohtaistarjontaansa, jotta yleisöä saataisiin lisää?
Meidän veronmaksajien kukkarosta kustannettava julkisen palvelun Yle porskuttaa myötätuulessa. Ajankohtasohjelmia riittää melkein viikon jokaiselle päivälle. Juontajat eivät ole aina tasokkaassa vedossa, mutta tuskinpa se kovin paljon haittaa, jos aiheet ovat ajankohtaisia ja kiinnostavia. Esimerkiksi A-Talk oli edustava käsitellessään nuorten asioita työmarkkinoilla ja paljon puhuttua syrjäytymisuhkaa. Oli hienoa nähdä insertti nuorten työpajasta, jossa vallitsi iloinen ja optimistinen tunnelma. A-Talkiin pyydetty työtön nuori mies vakuutti rehellisyydellään ja halullaan tehdä töitä, jos niitä vain löytyisi. Kursseja on käyty ja työtä haettu, mutta ei ole tärpännyt.
================================================================================================
MTV3 oli takavuosina melkein täyden palvelun tv-kanava, jossa omat toimittajat näkyivät ja kuuluivat ruudussa. Viihdepuoli oli tietenkin korostunut, mutta asiastakaan ei tingitty. Käykö nyt niin, että kanavalla ei ole enää muuta omaa kuin Seitsemän ja Kymmenen uutiset? Lopputarjonta on sitten amerikkalaista tv-sarjaa ja elokuvia. Ja tosi-tv -rykäyksiä.
Talouskriisin koetellessa Suomeakin on selvää, MTV3:n aikaisempi panostus maksukanaviin ei enää tuota samanlaista mammonaa kuin ennen, jolloin katsojat kerääntyivät seuraamaan muun muassa Formula-kisoja. Ja lätkäkin siirtyi Neloselle. Pahalta näyttää ruotsalaisomisteisen tv-kanavan tulevaisuus.

P.S. Jos kuuntelitte viime sunnuntaina Yle-radion Pääministerin haastattelua, niin panitte varmasti merkille, miten Jyrki Katainen oli huolissaan kaupallisen median tilanteesta. Kataisen mukaan sivistysyhteiskuntaan kuuluu moniääninen mediakenttä. Nyt se alkaa siis rapistua. Muuan viime aikojen vireistä mediakeskustelijoista oli Helsingin Sanomien sivistynyt ex-päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka analysoi lehtien tulevaisuutta ja yleensä median murrosta erittäin syvällisesti Yle-television ajankohtaisohjelmassa. Miten Sanomilla oli varaa potkia tällainen näkijä ja tekijä ulos HS:n vastaavan päätoimittajan paikalta?

tiistaina, lokakuuta 22, 2013

The Grandmaster Kiinasta * * *

















Valpas arvoelokuvien maahantuoja Cinema Mondo on ottanut ohjelmistoon Wong Kar-Wainin uuden elokuvan The Grandmaster, jonka on sanottu kokoavan yhteen ohjaajan aikaisemman tuotannon. Elokuva oli katsotuimpia syksyn R&A -festivaaleilla.
Toisaalta kysymys on elokuvasta, jossa käydään läpi viidenkymmenen vuden tapahtumia. Näin ymmärsin, mutta saatan olla hakoteilläkin, sillä en tunne kovin hyvin ohjaajan aikaisempia teoksia. Kamppailumestari Bruce Leen muskelit ovat sentään tuttuja.
Wong Kar-Wain on kertonut löytäneensä vielä 1990-luvun lopulla valokuvia Bruce Leestä, vaikka hänen kuolemasta oli kulunut parikymmentä vuotta. Wong Kar-Wain alkoi suunnitella elokuvaa tästä ”kansainvälisestä ikonista”. Grandmasteriksi tuli mies nimeltä Ip Man, joka valkokankaan ulkopuolella toimi Bruce Leen opettajana. Elokuvaa tehtäessä tavattiin monia muita Kung fu´n harjoittajia eri puolilla Kiinaa. Historiallisena faktana pidetään, että Kung fu -traditio on jatkunut 4 000 vuotta. Siis perinnettä löytyy.
Elokuvassa Ip Mania tulkitsee Tony Leung, joka kertoo katsoneensa Bruce Leen elokuvia pikkunassikkana. Bruce Leen Kung fu -elokuvia on pidetty pelkkänä kamppailuryöpytyksinä, joissa ei ole ollut toiminnan ja väkivallan lisäksi mitään sen syvällisempää. Nyt Wong Kar-Wain haluaa uudella elokuvallaan todistaa, että kamppailun ja tappelun lisäksi oli pyrkimys päästä zenbuddhismin -tilaan. Mitä se sitten tarkoittaa, ehkä ihmisten välistä rauhaa ja sopusointua.
Tony Leung on tuttu Wong Kar-Wainin aiemmista elokuvista. Ohjaajan kertoman mukaan Leung esitti liian kauan murheellisen hahmon ritareita, mutta uudessa elokuvassa hän saa hymyillä ja riemuita. Sitä paitsi elokuvassa yritetään muovata Ip Manista todellinen sivistynyt gentleman. En tiedä, mutta monissa jaksoissa tämä pyrkimys hautautuu toimintaryöpytysten alle.
Wong Kar-Wain elokuva ”lavastettiin” sääolosuhteiltaan lähes trooppisille Kiinan eteläisille seuduille. Ohjaaja rakennutti sinne pienen kaupunkiyhteisön, jossa on saatavilla kaikki inhimillisen elämän hienoudet. Ymmärrän, että Wong Kar-Wain halusi tehdä myös runollisen rakkaustarinan, jossa ei ole kovin onnellista loppua. Naisosassa nähdään Kiinan tunnetuin elokuvatähti Zhang Ziyi.
Ohjaaja Wong Kar-Wainin töiden tuntijat ovat kehuneet pukuja ja ennen kaikkea Shigeru Umebayashin musiikkia. Ohjaajan läheinen työtoveri William Chang Suk Ping vastaa lavastuksista, puvuista ja leikkauksesta.
En le totta vie tällaisten elokuvien ystävä, mutta The Grand Master murtaa ennakkoluulojani. Ehkä nykyinen elokuvataide tarvitsee Wong Kar-Wani´n kaltaisia näkijöitä ja – aivan oikein – visuaalisia tyyliniekkoja.

Ajankohtainen kommentti

Kiinnostava kotimainen elokuvasyksy

Syksyn R&A -festivaaleilla, joilla kävi ennätyksellisesti 60 000 katsojaa, oli näkyvässä osassa sarja ”Villi Pohjola”, jossa esitettiin uusia suomalaisia elokuvia. Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän herätti huomiota. Viime viikonvaihteessa suosituimmaksi teattereissa kohonneen elokuvan teatteriensi-ilta oli 18.10. Kiehtovia olivat Pirjo Honkasalon Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision 1980-luvun alun romaaniin, ja Pekka Lehdon taiteilijaodysseia Palsa. Se julkaistaan 29.11. Jari Halosen kunnianhimoinen, loistalias Kalevala – uusi aika tulee valkokankaille 15.11. Pirjo Honkasalo on arvostettu suomalainen dokumenttiohjaaja, taiteilija Bergmanin ja Tarkovskin hengessä. Honkasalon ehkä kuuluisin dokumenttielokuva on 1993 valmistunut Tanjuska ja 7 perkelettä. Honkasalon uutuus Betoniyö on fiktioelokuva. Honkasalo ei ole ohjannut vuosiin fiktiota, mutta Betoniyössä hän aivan kuin luo nahkansa uudelleen. Päähenkilö on nuori Simo (Johannes Brotherus), joka tuijottaa peiliin ja alkaa kuvitella yön johtavan maailmanloppuun. Anneli Karppinen esittää Simon äitiä ja Jari Virman isoveljeä, jota odottaa vankilatuomio. Kerrankin kotimainen elokuva, jossa nähdään tuoreita näyttelijäkasvoja. Betoniyön ensi-ilta on 1.11.
Pekka Lehto ohjasi yhdessä Pirjo Honkasalon kanssa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla fiktioelokuvia, joista tunnettuja ovat Tulipää ja Da Capo. Ohjaajakaksikon tiet erosivat, mutta he jatkoivat omillaan tekemällä erikoislaatuisia elokuvia. Lehdon uusi elokuva on omaperäinen kertomus kuvataiteilija Kalervo Palsasta (1947-1987), kittiläläisestä eksentrikosta ja kaupunkilaisten hyljeksimästä alakultuurin edustajasta. Elokuva kuvattiin kymmenisen vuotta sitten, mutta sitten kaikki pysähtyi: Ei ollut enää rahaa jälkituotantoon. Nyt tämä toden ja fantasian rajoja kokeileva hurjan kaunis elokuva sitten on valmistunut ja tulossa teatterilevikkiin.
================================================================================================
John Anderson on muuten kirjoittanut kirjan Pirjo Honkasalosta, hänen elokuvistaan ja teemojensa odottamattomia linjauksista. Kirjan nimi ”Armoton kauneus” kuvaa olennaisesti Honkasalon taidetta. 

tiistaina, lokakuuta 15, 2013

Dome Karukoski skinimaailmassa *

LEIJONASYDÄN: Teppo (Peter Franzén), Salif (Jani Toivola) ja Harri (Jasper Pääkkönen). Edessä Rhamadhani eli Ramu (Yusufa Sidibeh). Kuva: Jaana Rannikko © 2012 Helsinki-filmi Oy







Käsikirjoittaja Aleksi Bardy ja ohjaaja Dome Karuskoski kuvaavat uusperhettä Leijonasydämessä. Tekijät sivuavat skinien toimintaa, mutta kuten Bardy on todennut, ytimessä on kertomus siitä, miten rakkaus voittaa vihan. Ehkäpä valkoista Suomea ajavien skinien ennakkoluulotkin karsiutuvat vähitellen.
Peter Franzén näyttelee Leijonasydämen päähenkilöä Teppoa. Franzén on kovasti esillä tänä syksynä. Uusi romaani on kaupoissa. Oma esikoisohjaus Tumman veden päällä perustuu Franzénin esikoisromaaniin. Näyttelijällä on kysyntää myös ulkomailla.
Leijonasydämen Teppo viittaa Joensuun takavuosien ikäviin tapahtumiin, joissa paikalliset skinit kävivät mustaihoisten maahanmuuttajien kimppuun. Musta ihonväri on ennakkoluuloiselle Tepolle myrkkyä. Hän pitää väkivallasta. Hän ahdistelee skinikavereidensa kanssa ihmisiä, joiden ihonväri poikkeaa suomalaisen valtaväestön ihosta.
Dome Karukosken elokuvassa Teppo kohtaa baarin tarjoilijan ja mumminsa asunnossa asuvan Sarin (Laura Birn) ja tämän mustaihoisen pojan Ramun (Yusufa Sibideh). Sari taitaa rakastua Teppoon. Joutuu kysymään, onko tässä taas esillä nainen, joka heittäytyy rentun seuraan. Ja väkivaltaisen rentun. Teppokin rakastuu Sariin, ja lapsikin on kohta tulossa. Ramu suhtautuu epäluuloisesti Teppoon. Ja väkivallan kierre tihentyy, kun intistä lipettiin löhtevä Tepon velipuoli (Jesper Pääkkönen) saapuu Tepon, Sarin ja Ramun uusperheeseen.
Leijonasydän ei täytä tekijöidensä ideaa, että rakkaus voittaa vihan ja väkivallan. Elokuva on alusta loppuun täyttä väkivaltaa. Dome Karukoski sirottelee tarinaan jatkuvasti takautumia, jossa Teppo ja Tepon skinikaverit tekevät hirvittäviä asioita - ”valkoisen Suomen puolesta”. Kaikki takautumat on tehty tarkoituksella, kaupallisista syistä, vaikka ajattelenkin, että toimintaväkivaltaelokuvia harrastavat nuoret eivät tule katsomaan Leijonasydäntä, koska siitä puuttuu kaikki rymistely ja ammuskelu.
Aleksi Bardyn käsikirjoitus taitaa olla syynä Leijonasydämen onnettomaan lopputulokseen. Inhoan tätä elokuvaa, enkä oikein jaksa innostua Peter Franzénin suorituksesta, en Jasper Pääkkösen Harrista. Dome Karukoski ohjaajana näyttää sittenkin jäävän Bardyn ja Helsinki-Filmin kaupallisten tavoitteiden uhriksi. Vaikka Ramusta kehittyy vähitellen elokuvan kiinnostavin henkilöhahmo, niin se ei pelasta lopputulosta.
Suomalaiseen elokuvaan 2000-luvun alkupuolella tullut Dome Karukoski (Tyttö sinä olet tähti, Tummien perhosten koti, Napapiirin sankarit) on tällä kertaa todellakin karauttanut mahdolliset lahjansa metsään. Eikö ole totta, että Leijonasydämen kaltainen elokuva olisi pitänyt tehdä jo 1990-luvulla, jolloin Joensuussa skiniporukka terrorisoi yhteisöä.
(Ensi-illassa perjantaina).

 


Atlantic Film
Matt Damon konsulttina farmiseudulla * * * *

Gus van Sant on ohjannut jälleen todella hyvän elokuvan. Ei hän huonoja ole tehnytkään. Van Sant kertoo nyt elokuvassa Promised Land kuihtuvasta amerikkalaisesta maaseudusta, jonka farmarit tarvitsisivat rahaa taatakseen toimeentulonsa. Hirvittävästi näyttelijän töitä tekevä Matt Damon esittää miljardiluokan maakaasuyhtiön konsulttia Steve Butleria, joka lähetetään ostamaan maita apulaisensa Suen (Frances McDormand) kanssa farmiseudulle. Seudun maaperästä on löydetty isoja ja rikkaita maakaasuesiintymiä.
Louisvilleläislähtöinen Gus van Sant (s. 1953) muutti Rhode Islandiin, New Yorkin seudulle, opiskellakseen muotoilijaksi. Elokuva vei kuitenkin van Santin mukanaan. Hän kuului niihin nuorten ohjaajien joukkoon, jotka saivat ohjaajan oppinsa Roger Cormanin tallissa. Gus van Sant herätti ainakin allekirjoittaneen huomion vuonna 1991, kun teattereihin ilmestyi hieno poikien ystävyyskuvaus My Private Idaho eli Matkalla Idahoon. Sitten tulivat Will Hunting (1997), Elämän edessä (2000), Elephant (2003) ja Milk (2008). Kiistelllyin näistä töistä on kouluampumista käsittelevä Elephant.
Teattereihin viime viikolla tullut Promised Land on vähitellen kehittyvä ja syvenevä kuvaus ajankohtaisista luonnonsuojelun ja taloudellisen hyötymisen välisestä ristiriidasta. Elokuvan omatunto on Hal Holbroookin (s. 1925) upeasti näyttelemä paikkakuntalainen Frank Yates, joka on opettanut yliopistossa ja tuntee luontoa uhkaavat vaarat. Mitä jos kaasuesiintymisten porausten jälkeen maa saastuu ja farmarien eläimet kuolevat?
Elokuvan ovelin henkilö on luonnonsuojelija ja ympäristöaktivisti Dustin (John Krasinski), joka alkaa tapella maakaasukonsultteja vastaan. Vähitellen Steve ja Dustin ovat napit vastakkain, ja molemmat yrittävät kilpailla farmarien sieluista. Steve uskoo, että raha ratkaisee niin kuin maailman sivu on käynyt, mutta asia ei ole näin yksinkertainen.
Gus van Santin elokuva perustuu Dave Eggersin käsikirjoitukseen ja tarinaan. Matt Damon on ollut myös mukana kirjoittamassa käsikirjoitusta. Van Sant ohjaa rauhallisesti, varmaotteisesti, maaseudun luontoa rakastaen ja farmariyhteisöä laajakuvana tutkien. Sieltä nousee eläkkeellä olevan yliopisto-opettajan lisäksi kylän koulun opettaja Alice (Rosemarie deWitt), jota niin Steve kuin Dustin kärkkyvät tyttöystäväkseen.
Promised Land tarjoaa erittäin kiinnostavan katsomiskokemuksen, joka ei etene yksiviivaisesti. Loppupuolelle on kehitetty todellinen yllätys. Niinhän se on, että suuryhtiöt tekevät mitä haluavat ja yhteiskunnallinen vastuu ilmastonmuutoksesta on hukassa. Arkinen, tavallinen, ”suomalainen” Matt Damon on jälleen erinomainen, samoin Frances McDormand, tuo Hollywoodin tähtikultille piut paut sanonut luonnenäyttelijä.

Ajankohtainen kommentti

Helsingin syksyn toinen elokuvafestivaali Cinemaissi alkaa keskiviikkona. Argentiinalaissyntyinen Jaime Potenze on festivaalin perustajia ja taiteellinen johtaja. Festivaali on syntynyt Suomessa asuvien latinalaisamerikkalaisten maahanmuuttajien toimesta. Festivaaleilla esitetään kahdentoista latinalaisamerikkalaisen maan elokuvia, jopa kaikkiaan komekymmentä. Festivaalin esitysteattereita ovat muun muassa Andorra, Maxim ja Kino Engel.
Festivaalin kiinnostavia uutuuksia on vuonna 2011 valmistunut trilleri Juan de los muertos, jossa liikutaan Havannan kaduilla. Juan on elokuvan sankari, joka alkaa kamppailla tappajia vastaan. Puerto Ricosta tulee draamaelokuva América (2011), Sonia Fritzin kehuttu kuvaus nuorten rakastavaisten paosta trooppisesta puertoricolaisskylästä. Mielenkiintoinen on Jeanine Meerapfelin ohjaama El amigo ale´man (2012), draama saksalaisten asemasta Argentiinassa toisen maailmansodan jälkeen. Brasilian muutospaineisiin pureutuu Fábio Barreton ohjaama Lula, filho de Brasil eli Lula, Brasilian poika (2012). Taas meksikolainen El Alberque (2012) kuvaa keskiamerikkalaisten yrityksiä päästä Yhdysvaltoihin, ja samaan aiheeseen pureutuu Los Invisibles (2010).
Tässä vain muutama esimerkki festivaalin elokuvista. Yleiseksi teemaksi festivaalin tekijät ovat määritelleet muutoksen, joka on nähtävissä Latinalaisessa Amerikassa. Edistysaskeleita alkaa jo näkyä, vaikka lukuisat ja lukuisat mantereen asukkaista elävät kurjuudessa ja köyhyydessä.

P.S. Tv-kanava Nelonen yllätti minut viime torstaina. Johtuiko se siitä, etten katso juuri koskaan tätä kanavaa. Vai johtuiko se siitä, että uuden keskusteluohjelman Sarasvuo ennakko-odotukset pettivät. Helkkari, Jari Sarasvuon paluu televisioon oli loistava. Sarasvuo vetää ohjelmansa rauhallisesti, hän on kypsynyt ja syvällistänyt itsensä. Rehellisesti sanoen Sarasvuo on pitkään aikaan paras keskusteluohjelma vapailla kanavilla. Jään odottamaan jatkoa.

tiistaina, lokakuuta 08, 2013

Valloittava poliittinen rakkauskomedia * * * * *

Laura Birn. Kuva: Ossi Kajas

















Ja vielä täytyy muistaa viime perjantaina teattereihin ilmestynyt Taru Mäkelän Mieletön elokuu, joka on komedia mahdottomasta rakkaudesta. Mäkelältä on lupa odottaa vaikka kuinka revistelevää komedia, sillä kohta kahden vuoden takainen Varasto oli lähes täysosuma. Eivätkä odotukset pettäneet. Eivät todellakaan. Tässähän mestarillinen suomalainen uutuuselokuva vuosiin.
Mieletön elokuu on poliittinen rakkauskomedia. Taru Mäkelä ja käsikirjoittaja Raija Talvio ovat sijoittaneet tapahtumat vuoteen 1962, jolloin Helsingissä järjestettiin rauhan ja ystävyyden nuorisofestivaali. Se kokosi osanottajia niin idän kuin lännen ideologisista leireistä. Muistettakoon, että tuolloin eletttiin vaarallisia aikoja maailmassa. Berliinin muuri oli rakennettu, Kuuban kriisi uhkasi ja USA:n presidentti Kennedy oli varpaisillaan. On sanottu, että Kolmas maailmansota oli todella lähellä. Kuitenkin asiat saatiin ratkaistua rauhanomaisella tavalla USA: n ja Neuvostoliiton välillä.
Mielettömässä elokuussa on sekä kansainvälisiä juonikuvioita kuin romanttista rakkautta kylmän sodan puristuksessa. Kati Outinen esittää avian loistavasti ja hauskasti töölöläistä hattukauppiasta ja selvännnäkijää Elsa Ahoa, joka kohtaa festivaaleilla entisen heilansa, tshekkimuusikko Janin (Miroslav Etzler). Jan soittaa saksofonia tshekkiyhtyeessä. Yhtyettä on määrätty valvomaan puoluepampun poika Adam (Krystof Hadek).
Nuoruutta komediassa edustaa hattukauppiaan oppilas Minni (Elena Leeve), joka on sukua Elsa Aholle. Laura Birn näyttelee Minnin läheistä ystävätärtä, joka samastuu juuri kuolleeseen Marilyniin. Birnillä on aivan herkullisia pyörähdyksiä ja tanssiaskeleita. Aivan mainio hahmo on Esko Salmisen esittämä poliisimestari, jolle on varattu meheviä koomisia kiemuroita. Niin rakkauden kaipuussa kuin poliisilaitoksella. Minni kohtaa festivaaleilla tämän puoluepampun pojan, joten rakkautta on sielläkin ilmassa. Saa sitten nähdä, mihin kolmen suomalaisen henkilön – hattukauppias Elsa, Minni ja poliisimestari - rakkauden herkät kaipaukset lopulta johtavat.
Taru Mäkelän elokuva on kunnianhimoinen yritys sovittaa henkilösuhteita ja koomisia karuselleja kiinnostavaan ajankohtaan. Ajankuvaa on luotu hyvillä kaupunkivälähdyksillä ja puvustuksella. Mäkelä on siinä oikeassa, että valtalehdistö yritti ”unohtaa” koko nuorisofestivaalin. Aivan kokonaan festivaalia ei sentää jätetty unohduksiin tiedostusvälineissä. Faktat ovat kunnossa, ja Juri Gagarinin vierailu tai Lee Harvey Oswaldin näyttäytyminen Helsingissä tuovat mainioita viitteitä tarinaan. Venäläinen runoilija Jevtushenkon pateettinen lausuntaesitys on huippu. Kekkonenkin nähdään autossa. Twist ja Mario Rungin ”Tipitii” hellyttävät. Ja Radio Luxemburgin osuus nuorten englanninkielen oppimisessa on hyvä lisäys. Myös musiikki toimii, ja lukuisten tshekkiläisten näyttelijöiden ja työryhmän panos on korkeaa kansainvälistä luokkaa. Samoin kuvaaja Jouko Seppälän uskomattoman elävä kameratyö
Mieletön elokuu on poikkeuksellinen suomalainen elokuva, jossa näkyy elokuvasuvun tyttären ja filmifriikin Taru Mäkelän tietoisuus 1960-luvun amerikkalaisista ja ranskalaisista elokuvista. Kummeja voisivat olla Blake Edwardsin Aamiainen Tiffanylla ja Jacques Demyn musiikkipitoinen Cherbourgin sateenvarjot. Raija Talvion käsikirjoitus on erinomaista luokkaa, hyvä pohja Mäkelän joustavalle ja kiinteälle ohjaukselle. Eikä elokuvassa ilmene mitään kaunaa tai jälkiviisautta, vaan etenkin tuon vuoden 1962 ajan kokenut katsojat tuntee olevansa ikään kuin mukana elokuisessa Helsingissä.
Tiedämme, että Mäkelä oli elokuvansa tapahtuma-aikana vasta kolme vuotias. Hän on kertonut, että tiettyjä asioita ja tapahtumia jäi lapsen alitajuntaan. Ihailtavaa on Mäkelän henkilöohjauksen varmuus – teatterissa ja radiokuunnelmissa ohjaaminen on luonut tälle ilmeisen hyvän pohjan. En haluaisi sanoa tätä, mutta kyllähän Kati Outinen on herkullisessa roolissa ”vapauduttuaan” Aki Kaurismäen elokuvien painolastista. Ja Elene Leeve melkein varastaa koko komedian itselleen. Huikea suoritus.
Saan puhua syksyn yllätyksellisemmästä kotimaisesta uutuudesta. Ja pakahduttavasta. Johtopäätökset ovat optimistisia: elä tässä hetkessä ja usko rakkauden voimaan. Rakkaus kaataa lopulta ideologiset raja-aidat.
 

Ajankohtainen kommentti

R&A – festivaalinen taiteellinen johtaja Pekka Lanerva on todennut oikeutetusti, että teattereiden digitointi ei tuonut Suomeen juuri lisää valikoimaa. Toivottavasti festivaalilta normaaliohjelmistoon pääsevät uutuudet herättävät hyvän elokuvan ystävät. Niitä on kuitenkin tulossa teattereihin.
Yhdysvalloista on kuultu, että amerikkalaiseen kulttuuriin ja elämänmuotoon vuosikymmeniä olennaisena kuuluneet Drive -in -elokuvateatterit, joihin voi ajaa autolla katsomaan ison valkokankaan ihmeitä, ovat suurissa vaikeuksissa. Digitointi on menossa Yhdysvalloissakin, mutta monet Drive- in -teattereiden omistajat joutuvat panemaan lapun lippuluukulle. Digitointi maksaa miljoonia, ja siihen monellakaan yrittäjälle ei ole varaa.

P.S. Tulevien kotimaisten elokuvien trailerit pyörivät Mielettömän elokuun edellä Kino-Palatsin ykkössalissa. Vain Tom Hanks -elokuva pääsi niiden joukkoon. Tämä osoittaa, että usko suomalaiseen elokuvaan myös lippukassoilla on vahva. Mainoselokuvista fantastisen hyvä, raikas ja tyylikäs oli Valion PLUS-Maidon ympärille rakennettu jääkiekkkopojan unitarina, johon ilmestyy itse Teemu Selänne. Kiekko kolisee pojan kotikadulla, joka on jäässä. Ja esimerkiksi valmentajana Saksassa loistava jalkapalloikoni Sami Hyypiäkin tervehtii poikaa.
En ole nähnyt pitkään aikaan näin korkealaatuista mainoselokuvaa.

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Oppipoika majakkasaarella * * *

Långfilm Productions Finland Oy

















Vuosia lyhytelokuvia ohjannut Ulrika Bengts on suomenruotsalainen elokuvantekijä. Muistaakseni hän ohjasi pari vuotta sitten ensimmäisen pitkänelokuvansa Iiriksen, mutta nyt hän on päässyt toteuttamaan itseäään toisen kerran kokoillanelokuvan parissa. Esikoiseen Irikseen verrattuna uutuus Oppipoika on harvinaisen kypsä, jopa onnistunut elokuvatyö. Sitä paitsi se tuo aivan uuden näkökulman kotimaiseen elokuvaan.
Näkökulmalla tarkoitan niin näyttelijöiden valintaa kuin ympäristöä, jossa elokuva on kuvattu. Se on Ahvenanmaa, jota suomalisessa elokuvassa ei ole käytetty tapahtumapaikkana kovin usein. Ja Ulrika Bengts on valinnut vielä kiehtovan ympäristön, majakkasaaren, jonne hän on kehittänyt kiinnostavn draaman. Kysymys on vallankäytöstä, aikuisen miehen lähes väkivaltaisesta suhtautumisesta lapsiin. Nuoren Gustafin isä on tämä sadisti, joka ei tajua mitään lasten humanistisesta kasvatuksesta.
Ulrika Bengts (s. 1962) on teatteri- ja elokuvaohjaaja. Hän opiskeli Tukholman Dramatiska Institutenissa. Hän on ohjannut tv-sarjoja ja dokumentteja sekä lyhytfilmejä. Bengtsin töistä voidaan mainita Goodbye Gibraltar (1993) ja tv-sarja Fling, joka valmistui 2004. Teatterissa Bengts on ohjannut Vittran Svenska Teaterniin (2008) ja Oleannan Viirukseen vuonna 2007. Bengtsillä on siis aika vahva pohja henkilöohjauksessa, joka näkyy selvästi esimerkiksi lapsinäyttelijöiden opastamisessa Oppipojassa.
Oppipoika on ajoitettu vuoteen 1939, siis hetkiin jolloin talvisota oli ovella. Valitettavasti Ulrika Bengts jättää lähes tyystin huomioimatta merkittävän ajankohdan historialliset faktat. Tosin voi ajatella, että vuoden 1939 tapahtumat olivat aika kaukana Ahvenanmaan todellisuudesta. Mutta silti: Elokuva olisi saanut lisäbonuksen tämän historiallisen tapahtumakuvion huomioimisesta. Näin ei nyt käynyt.
Ulrika Bengts ohjaa varmalla kädellä poikia ja aikuisia. Erik Lönngren, Patrick Kumpulainen ja Niklas Grundstroem ovat erinomaisia pääosissa. Sampo Sarkola näyttelee vakuuttavasti lehtoria. Mutta maisemakuvaus on sittenkin elokuvan isoin lisäarvo. Käsikirjoitus olisi vaatinut vielä lisää hiontaa ja – jonkinlaisia yllätyksellisiä momentteja.
Oppipoika on valittu suomalaisten Oscar-ehdokkaaksi.

 
Ajankohtainen kommentti

Yle Teema -kanava ansaitsee kiitoksen. Kirjavan ohjelmiston sekaan on saatu ripaus, isokin, klassisen musiikin tarjontaa. Ylen RSO:n uuden ylikapellimestarin Hannu Linnun johtamat konsertit välitetään tv-katsojille suoraan Helsingin uudesta musiikkitalosta. Aloitus oli aivan fantastinen. Ylellä on vahvat perinteet suorien musiikkiohjelmien välittämisessä. Kun katsoin Linnun johtamaa Verdin Requiemea Teemalta tuntui, että istui Musiikkitalon täydessä salissa. Hannu Lintu johti uskomattoman hyvin niin orkesteria, kuoroa kuin solisteja Soile Isokoskea, Matti Salmista, Lilli Paasikiveä ja Sergei Semishkusta. Kaikki osaset loksahtivat upeasti paikalleen musiikkikokonaisuuteen.
Hannu Lintu on muuten esittänyt vahvoja kommentteja nykyisen kulttuuri- ja urheiluministerin nihkeästä suhtautumisesta todelliseen suomalaiseen luovaan kulttuurityöhön. Urheilu taitaa sittenkin olla Arhinmäen lempilapsi ja – katutaide. Alkaa vaikuttaa, että Arhinmäki on yksipuolinen ja kapea-alainen päättäjä. Tulee ikävä Claes Anderssonin kulttuuriministerin aikoja. Eikö olisi syytä pohtia eduskunnassa ja puolueissa, että urheilu- ja kulttuuriministerin postit jaettaisiin kahdelle henkilölle?