keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2011

MURHENÄYTELMÄ TAITEILIJAPERHEESSÄ * * * *












Zaida Bergroth on lupaavimpia suomalaisia ohjaajatulokkaita. Pari vuotta sitten hän vakuutti rankalla esikoiselokuvallaan Skavabölen pojat, joka oli traagisia sävyjä saanut kuvaus perheen hajoamisesta. Bergroth osoitti hallitsevansa draaman ja näyttelijäohjauksen. Elokuvallinen ajattelu oli persoonallista, ilmaisuherkkyys näkyi kuvissa. Toki esikoiselokuva perustui Antti Raivion tekstiin ja Q-teatterissa menestyneeseen näytelmään. Se muodosti pohjan, josta esikoiselokuvaohjaajan oli varmempaa ponnistaa ja luoda lopulta oma elokuvallinen maailma.
Zaida Bergrothin uutuuselokuva Hyvä poika jatkaa perheen ongelmien tutkimista. Nyt Bergroth kuvaa ennen kaikkea äidin ja poikien välisiä suhteita. Elokuva tapahtuu kesäisessä huvilaympäristössä. Kesä on kuuma, huvilassa on näköä ja kokoa, mutta perheen ihmissuhteet eivät ole kunnossa. Viinahöyryisten juhlien jälkeen ongelmat kiristyvät. Hyvä pojan henkilöitä ovat epäonnistumisen taiteellisessa työssä kokenut äiti Leila (Elina Knihtilä) ja hänen poikansa Unto (Eetu Julin) ja Ilmari (Samuli Niittymäki). Ilmari on jo aikuinen, mutta kameran kanssa luontoa ja ympäristöjä kuvaava Unto elää mielikuvitusmaailmassa - se saattaa olla pelastuskeino perheessä, jossa ei ole enää isää ja näyttelijätäräiti Leila on henkisesti epätasainen ihminen.
Huvilalle saapuvia vieraita esttävät muun muassa Sanna-Kaisa Palo, Pekka Valkeejärvi ja Eero Aho. Mukaan huviladraamaan liittyy vielä Ilmarin tyttöystävä (Anna Paavilainen), joka on läheisriippuvainen ja hanakas valehtelemaan. Eero Ahon kirjailija Aimosta kehittyy hyvin tärkeä henkilö, sillä hänen ja Leilan välille punoutuu suhde, jota Ilmari ei voi hyväksyä.
Hyvässä pojassa ei sievistellä, ei säästellä. Zaida Bergroth näyttää ihmisen raadollisimmillaan. Kateus ja mustasukkaisuus kalvavat ihmissuhteita. Ilmarin on vaikea käsittää äidin toimintaa, ja Bergroth kysyykin, onko pojalla oikeus toimia niin kuin hän toimii. Ongelma on vain siinä, että joissakin vaikeissa
ristiriitatilanteissa ihmisen tunteet joko kuumenevet liikaa tai kylmenevät jäätäviksi. Odipus-kompleksi ja sen ympärille nidotut asiat (mm. kasvatuksen epäonnistuminen) ovat elokuvan perusteemoja.
=====================================================================================================
Zaida Bergroth ohjasi halvalla Hyvän pojan. Hän käytti kevyttä kalustoa. Ja rohkeasti uutta digitaalista kameratekniikkaa. Olen aina kannattanut elokuvan kuvaamista perinteisellä kalustolla oikealle filmille. Hyvän pojan tapauksessa Bergrothin valinnan voi antaa rimaa hipoen anteeksi, sillä ehkä hän ei olisi voinut ohjata uutta elokuvaansa, jos budjetti olisi kohonnut liian korkeaksi. Digitekniikka näyttää toimivan rajatussa huvilaympäristössä ja intiimeissä ihmissuhteisssa. Ja lopullisen elokuvan kuvallinen laatu vaikuttaa ainakin
Kino-Palatsin valkokankaalla kunnolliselta - vain taustojen epämääräisyys saattaa aiheuttaa kysymyksiä.
Hyvä poika on kuvaan uskovan nuoren ohjaajan elokuva. Zaida Bergroth tajuaa kuin luonnostaan, miten tunnelmaa luodaan, mikä on värien ja muodon tai esinemaailman merkitys. Elokuvaan sisältyy myös huikea kohtaus, jossa hiuksensa avannut Leila käpertyy kuin pieni tyttö Aimon kainaloon.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradion rahoituksesta tulee päättämään vaalien jälkeen valittava uusi hallitus. Ylen rahoitusmallia ei ole käsitelty vaalikamnpajan edistyessä. Vaikuttaa, että Ylen rahoitus on puolueille punainen vaate, koska siitä vaietaan. Luulisi kuitenkin, että edes Ylen vaaliohjelmissa rahoitusmallia sivuttaisiin. Näin ei ole tapahtunut - ei ainakaan vielä.
Suomen journalistoliiton pää-äänenkannattaja Journalisti teki helmikuussa kyselyn, jossa selvitettiin puolueiden mediakantoja. Ylen mahdollinen tuleva rahoitusmalli oli esillä myös kyselyssä. Journalisti (24.3. 2011) kertoi, että lähes jokainen puolue kannattaa Ylelle budjettirahoitusta. Vain kokoomus ei ole vielä tarkentanut kantaansa. Journalistin kyselyssä on kiinnostavaa vihreiden puhe sosiaalisesta mediamaksusta ja puskurirahastosta, joka estäisi haliituksen Yleen kohdistavat painostukset. Tuosta haluaisi tietää enemmän. Ehkä keskustelu jatkuu toden teolla vaalien jälkeen. Journalisti tiedusteli MTV3:n toimitusjohtajan Pekka Karhuvaaran mielipidettä Ylen rahoitusmallista. Karhuvaara pitää budjettirahoitusta selkeänä ratkaisuna, mutta korostaa - kuten kaupallinen media taannoin - että Yle ei saa tulla "uusilla palveluilla niille alueille, joilla on jo kaupallisia toimijoita." Karhuvaara linjaa ymmärrettävästi, että Yle ei voi tulla häiritsemään verovaroin kilpailua.

P.S. Yleisradio teki viime vuonna 27 miljoonaa euroa tappiota. Asian uutisoi ainakin 29.3. MTV3:n teksti-tv ja 30.3. Helsingin Sanomat. Syyksi sanotaan digisiirtymästä aiheutunut tv-maksukertymän lasku. Digisiirtymä tapahtui aikoja sitten, joten siihen ei voi enää vedota. Mistä sitten johtuu, että tv-maksuja maksettiin viime vuonna 6 000 vähemmän kuin edellisenä. Sitä pitäisi pohtia Ylen johdossa, eikä vedota aina digisiirtymään.

lauantaina, maaliskuuta 26, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 84

Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of Third Kind, USA 1977) ohjaus ja käsikirjoitus: Steven Spielberg, kuvaus: Vilmos Zsigmond, lavastus: Joe Alves, musiikki: John Williams, visuaalisten efektien konsepti: Steven Spielberg, erikoisefektit: Douglas Trumbull, erikoiskuvaus: Douglas Slocombe, pääosissa: Richard Dreyfuss (Roy Neary), François Truffaut (Claude Lacombe), Melinda Dillon (Jillian Guiler), Teri Garr (Ronnie Neary), Bob Balahan (David Laughlin). Tuotanto: Julia Phillips ja Michael Phillips/Columbia.

Warner-Columbian Suomen toimiston markkinointipäällikkö Elisa Hillo kutsui minut helmikuun lopulla 1978 lehdistönäytäntöön Helsinkiin. Hollywoodin "nuoren neron" ja Tappajahailla vuonna 1975 megakassahypen luoneen Steven Spielbergin tieteiselokuva Kolmannen asteen yhteys tulee 3.3. ensi-iltaan. Ajelin tietenkin Jämsänkoskelta Helsinkiin. Lehdistönäytös oli muistini mukaan Bristolissa, jossa tapahtui myös Spielbergin uuden suurtyön Suomen ensi-ilta. Kolmannen asteen yhteys kiinnosti monestakin syystä: Suosikkini, ranskalainen elokuvaohjaaja François Truffaut nähdään näyttelijänä elokuvassa, kuuluisa visuaalisten erikoisefektien kuvaaja ja ohjaaja Douglas Trumbull (s.1942) kuului Spielbergin tekijätiimiin ja pääkuvauksesta vastasi unkarilaissyntyinen mestari Vilmos Zsigmond (s. 1930). Ja olihan jännittävää nähdä, minkälaisen vastineen Spielberg oli saanut aikaan samana vuonna julkaistulle, George Lucasin poikamaiselle Tähtien sodalle.
Tieteiselokuvien listallani Fritz Langin 1920-luvun Metropolis on tietenkin ykkönen. Viime vuosina olen arvostanut yhä enemmän Stanley Kubrickin 1960-luvun lopun 2001: Avaruusseikkailua, jonka tekijäryhmään Trumbull muuten kuului, mutta Tähtien sotaa pidän pelkästään virtaviivaisena ja teknisenä avaruusviihteenä.
Kiinnostukseni ovat herättäneet 1950-luvun b-tieteiselokuvat, joista Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers (1956) voi olla kaikkein merkittävin. Neljännen sijan ansaitsee ehdottomasti Steven Spielbergin monikerroksinen ja mystinen Kolmannen asteen yhteys, joka hävisi pitkässä juoksussa kassoilla Tähtien sodalle. Se on jäänyt nuorten suosiossa jatko-osia saaneen Lucasin luomuksen varjoon.
=====================================================================================================
Steven Spielbergin tieteiselokuvan prologi tapahtuu 1945 Uuden Meksikon autiomaassa, jossa hävittäjäkoneiden pilotit huomaavat jälkiä muukalaisista. Samaan aikaan Pohjois-Intian asukkaat kuulevat taivaalta kaikuvia omituisia melodioita. Varsinainen elokuva alkaa nykyaikana, kun sähköinsinööri Roy Neary väittää nähneensä yöllä taivaalta laskeutuvan UFO-aluksen. Utelias Roy Neary kohtaa vuorilla ihmisiä, jotka kertovat arvoituksellisista UFO-kokemuksista. Muuan henkilö on yksinhuoltaja Jillian Guiler, jonka poika Barry tapaa outoja muukalaisia. Roy Neary alkaa uskoa UFO-ilmiöön. Hänen mielensä täyttää näky valtavasta vuoresta. Pakkomielteinen Neary alkaa rakentaa vuoren pienoismallia. Lopulta on lähdettävä etsimään mystistä vuorta, jonka Nearyn mieli määrittelee Wyomingin Paholaistorniksi.
UFO-elokuvat olivat muotia 1950-luvulla. Etenkin juuri b-tieteiselokuvissa levitettiin kaikenlaista hölynpölyä avaruudesta saapuvien muukalaisten uhasta. Amerikka eli tuolloin kommunismihysterian vallassa. Kriitikko Robert Bookbinder on viitannut Kolmannen asteen yhteyden yhteydessä Howard Hawksin ja Christian Nybyn klassiseen The Thing -elokuvaan, joka valmistui hysteriavuonna 1951. Muita Bookbinderin mainitsemia 1950-luvun UFO-elokuvia ovat The Day the Earth Stood Still (1951), War of the Worlds (1953) ja Earth Versus the Flying Soucers (1956), joista tiettävästi yksikään ei saanut todella laajan yleisön levikkiä. Voisiko listaan lisätä vielä Orson Wellesin 1930-luvun lopun Maailmojen sota -kuunnelman, jonka esitys aiheutti maanlaajuisen paniikin.
Kolmannen asteen yhteys on pohtiva tieteiselokuva, mutta silti se oli julkaisuvuotenaan iso menestys. Myöhemmin kuultiin, että monet elokuvan faneista katsoivat sen kolme-neljä kertaa. Columbia-yhtiössä elokuvaan oli sijoitettu miljoonia ja miljoonia dollareita. Loistavan tekijäkaartin ja rahapanostuksen ansiosta elokuvasta tuli myös lavea tieteisspektaakkeli. Se poikkesi siinä 1950-luvun edeltäjistään, jotka tuotettiin halvalla. Douglas Trumbullin ryhmän visuaaliset tehosteet ovat Kolmannen asteen yhteydessä henkeäsalpaavia. Tuolloin vielä tulossa ollut Dolby-ääni ja Zsigmondin ekonominen laajakangaskuvaus lisäsivät elokuvan laatua. Elokuvaa ensimmäisen kerran katsoessaan ei voinut muuta kuin ihailla kameratyötä, valaistusta, päivän ja yön välistä leikkiä ja oivallista juonen kehittelyä. Eikä pidä unohtaa suurenmoista näyttelijätyötä.
Tietenkin tällaiseen UFO-elokuvaan pitää suhtautua myös kriittisesti, mutta juuri monikerroksisuus, filosofinen pohdinta ihmiskunnan tulevaisuudesta ja vierauden suvaitsevaisesta kohtaamisesta todistaa meille, että Steven Spielbergin luomusta ei voi pitää hölynpölynä. Spielberg ottaa elokuvassaan kantaa myös sotilasvoimien autoritaariseen toimintaan ja viranomaisten salailuun. Toisaalta hän ennakoi jo 1980-luvun E.T. -elokuvansa tuloa, koska lapsi, tässä tapauksessa Barry, on elokuvassa niin tärkeässä osassa.
Steven Spielberg kertoo Tony Crawleyn kirjassa "The Steven Spielberg Story", että hän katseli aina lapsena tähtitaivasta. Hän kaipasi avaruuteen, halusi lentää kauas maapalloltamme. "Lapsuuteni ei ollut onnellinen, olin aina etsimässä pakotilaisuutta", Spielberg paljasti Crawleylle. Steven Spielberg syntyi "suuren ikäluokan vuotena" 1947. Hän vietti lapsuutensa Cincinnatin juutalaisyhteisössä. On selvää, että mielikuvituksensa
vallloilleen päästänyt Steven latasi kaikki lapsuuden fantasisansa Kolmannen asteen yhteyteen. Ei voi kuin lumoutua elokuvan loppujakson huipennuksista, joissa "Äitialus" laskeutuu vuoren sisään, ja François Truffautin Claude Lacombe alkaa kehitellä kommunikaatiopeliä. Kolmannen asteen yhteyden loppujakossa maan asukkaat yrittävät saada yhteyden muukalaisiin. Tuossa positiivisessa kliimaksissa elokuvan pääsanomaksi kohoaa rakkauden ja hyvän tahdon vaatimus. Lapsen kaltaiset muukalaiset haluavat levittää maahan harmoniaa. He pystyvät kommunikoimaan vain musiikin avulla. Muistini mukaan lähes neljäkymmentä minuuttia kestävä loppujakso sisältää uskonnollisia symboleja, jotka viittaavat Mooseksen "Kymmeneen käskyyn."
=====================================================================================================
Richard Dreyfuss oli näytellyt pääosan Tappajahaissa. Osaava luonnenäyttelijä oli sopiva uteliaan Roy Nearyn rooliin. Tosin alkuvaiheessa Spielberg oli suunnitellut Nearystä keski-ikäistä amerikkalaismiestä. Hän halusi rooliin Jack Nicholsonin, mutta näyttelijä oli tuolloin kovasti kiinni muissa projekteissa (Missouri Breaks, Viimeinen valtias, Mitäs siinä roikut, Henry Moon?).
Kolmannen asteen yhteys esitettiin alunperin 135 minuutin versiona. Steven Spielberg laati elokuvasta 1970-luvun lopulla erikoisversion. Sen kesto on 132 minuuttia. Spielberg tiivisti joitakin kohtauksia ja lisäsi erikoisversioon jakson, joka tapahtuu Gobin autiomaassa. Kolmannen asteen yhteys voitti 1977 teknisen puolen Oscareita. Silloin vuoden paras elokuva oli Woody Allenin avainteos Annie Hall. Allen voitti myös ohjauksen Oscarin. Diane Keatonille ojennettiin himottu pysti Annie Hallin naispääosasuorituksesta. Steven Spielbergin tieteiselokuva kilpaili Tähtien sodan kanssa, Vilmos Zsigmond sai kuvaaja-Oscarin, mutta Douglas Trumbull unohdettiin, sillä visuaalisten efektien palkinto jaettiin Tähtien sodan työryhmälle. John Williams ei saanut Oscaria Kolmannen asteen yhteyden, vaan Tähtien sodan musiikista.
=====================================================================================================
Kolmannen asteen yhteys on minulle hyvin tuotteliaan Steven Spielbergin pääteos. Suuri yleisö rakastaa varmasti 1980-luvun E.T. -fantasiaa ja Indiana Jones -trilogiaa. Sentimentaalinen Auringon valtakunta (1987) sijoittui 1930-luvun Shanghaihin, joka joutuu kaaoksen valtaan japanilaisten hyökätessä Kiinaan. Dinosaurus-kuumeen levittänyt Jurassic Park (1991) on tunnettu kolistelevasta eirkoistehostemyllystä. Juutalaisyhteisöille omistettu koskettava Schindlerin lista (1993) on varmasti monen mieleen. Sille ei voi mitään, että Spielberg on hajottanut itseään ohjaajana kaapimalla toimintaa tai draamaa erilaisista aiheista. Hän on ollut erittäin tuottelias ohjaaja, mutta ehkä Spielberg on sittenkin enemmän rahantekijä kuin taiteilija. Ja olisiko hän yhtä kuuluisa ja rikas ilman Hollywoodin koneistoa ja huippurahoitusta. Spielbergin luovuutta en kyllä lähde kiistämään. Tunnustan, että en ole ollut innostunut Steven Spielbergin myöhäistuotannosta, enkä kaveriensa kanssa perustetun DreamWorks-tuotantoyhtiön läpeensä kaupallisista teoksista. Viime vuosina Spielbergin ohjaajan tahti on hiljentynyt. Hän on tuottanut yhä enemmän muiden ohjaajien elokuvia - vuonna 2010 esimerkiksi Coen-veljesten westernin Kova kuin kivi. Spielbergin ohjaustöistä 2000-luvun alussa valmistunut Minority Report on toki kiinnostava tieteistoimintaelokuva, joka perustuu Ridley Scottin ohjaamasta Blade Runnerista tunnetun tieteiskirjailija Philip K. Dickin samannimiseen romaaniin.
=====================================================================================================
Kuukausi ja kuusi päivää Kolmannen asteen yhteyden ensi-illan jälkeen saimme kolmannen lapsen, tytön, josta kehittyi Kallion kuvataidelukion ja Vapaan taidekoulun opintojen jälkeen kuvataiteilija. Muistan elävästi, miten tuon huhtikuun yhdeksännen päivän innostuksen jälkeen ryhdyimme suunnittelemaan jyväskyläläisen Jarmo Valkolan kanssa elokuvateatterin ostoa. Kävimme Äänekoksella, teimme laskelmia kunnes tajusimme, että emme saa teatterista millään kannattavaa. Emme kuitenkaan luopuneet unelmastamme, ja myöhemmin avasimme taskuteatteri Campus-Kinon Jyväskylän yliopiston kompleksin yhteyteen. Se oli kunnianhimoinen teatteri, omistettu pelkästään laatuelokuvalle, mutta jäin siitä pois muutettuamme seuraavana vuonna Helsinkiin.
Campus-Kino jäi lopulta muutamiksi vuosiksi Jarmon vaimon hoitoon. VHS-kasettien invaasio 1980-luvun alussa pysäytti laatuelokuvan esittämisen kannattavuuden. Campus-Kinon historia jäi lyhyeksi. Eipä silti, olihan se opetus: Hyvän elokuvan ystäviä on vähän pienessä maassa. Saman olin oppinut kantapään kautta Kino Otavassa, Jämsänkosken kunnankinossa. Laatu ei kiinnostanut kuin ehkä viitta-kuutta paikallista asukasta, mutta auta armias, jos laitot Turhapuron tai Bondin teatteriin. Sali pullotti. Steven Spielbergin uraa seurasin kriitikkona isossa helsinkiläisessä päivälehdessä. Osallistuin kerran 1980-luvulla elokuvaseminaariin, jossa muuan luennoitsija teki vertailuja. Voin allekirjoittaa täydestä sydämestäni luennoitsijan kannanoton: "Valitsen mieluimmin Tarkovskin kuin Spielbergin.

keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2011

KUOKKAVIERAITA KANSANKODISSA * * * *













Pernilla August on ohjannut loistavan esikoiselokuvan ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken kuohuttavasta romaanista. Augustin elokuva on saanut nimen Sovinto, se ei vastaa romaanin nimeä, mutta kun katsoo elokuvan loppuun, voi nimivalinnan hyväksyä. Sovinto kerrotaan alaikäisen Leena-tytön (Tehilla Blad) näkökulmasta. Leenan vanhemmat (Ville Virtanen ja Outi Mäenpää) ovat muuttaneet työn perässä Suomesta Ruotsiin. Eletään 1970-lukua. Leenan perhe saa uuden asunnon, mutta jokin hiertää. Alkoholismi kurkkii kodin nurkissa. Leena joutuu hoitamaan kotia, huolehtimaan pikkuveljestään. Leenan perheen tilanne kehittyy hetki hetken jälkeen vaikeammaksi. Viina syö perheen mahdollisuudet, ja sosiaaliviraston virkailijat saapuvat paikalle.
Pernilla August on tuonut elokuvaansa myös toisen, nykyaikaan liittyvän näkökulman: Nyt aikuinen Leena (Noomi Rapace) ja hänen miehensä (Ola Rapage) joutuvat ajamaan Lucian päivänä läpi Ruotsin, sillä ystadilaisesta sairaalasta on tullut puhelu. Matkan aikana Leena muistelee lapsuuttaan kodissa, joka oli täynnä "juoppoutta ja sontaa".
Leenan hyväluontoinen mies ei ole edes tiennyt vaimonsa menneisyydestä, ei edes Leenan pikkuveljen traagisesta kohtalosta koulukotivaiheiden jälkeen. Vähitellen aviomies saa saa kuulla elämästä, jonka rankkuus olisi kenelle tahansa kasvavalle lapselle liikaa. Niin kuin usein alkoholistikodeissa myös Leenan on pakko oppia ottamaan yhä enemmän vastuuta.
=====================================================================================================

Pernilla August
 Pernilla August (s. 1958) tunnetaan tanskalaisohjaaja Bille Augustin entisenä vaimona. Pernilla on näyttelelijä, joka esiintyi muun muassa miehensä hienossa Bergman-tuotannossa Hyvä tahto. Pernilla on saavuttanut voittoja näyttelijänä niin teatterissa kuin elokuvassa. Pernilla on kuulunut Ruotsin päänäyttämön Dramateniin ehdottomiin tähtiin. Ingmar Bergmanin opissa hän oli Dramatenissa, mutta maestron Pernilla kohtasi jo 1982, kun Fannya ja Alexanderia alettiin kuvata. Pernilla näytteli lapsenhoitajan rooolin. Pernilla August oppi ohjausta entiseltä mieheltään, mutta pani myös tarkasti mieleen, miten muut elokuvaohjaajat toimivat kameran takana. Begrman on tietenkin Pernillan tärkein mentori, mutta Sovintoa katsoessaan unohtaa nopeasti kaikki vaikutteet. Elokuva on ohjattu varmalla psykologisella vaistolla. Siinä ei ole kompromisseja, vaan August näyttää ohjaavan läpeensä omaa elokuvaansa. Susanna Alakosken romaani on lähtökohta, mutta se ei ole lopputulos.
=====================================================================================================
Sovinto palauttaa katsojan 1970-luvulle. Ruotsinsuomalaisten asemasta kansankodin kuokkavieraina ei ole puhuttu meillä kovin paljon. Alakosken romaanin ilmestyessä asia nousi hetkeksi esille. Pernilla Augustin elokuvan jälkeen siitä voisi keskustella laajasti. En ole kuitenkaan huomannut yhtäkään kommenttia tai puheenvuoroa. Onko aihe vielä tabu Suomessa.
Voi olla, että Sovinnon ruotsinsuomalainen perhe esitellään niin (inho)realistisesti, että me suomalaiset haluamme sulkea silmämme. Tämä on typerää, sillä niin vähän on puhuttu siitä henkisestä ilmastosta, jonne lähes 10 % kansastamme joutui siirtymään 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Kansankoti antoi työpaikat ja asunnot, hyvät palkatkin, mutta antoiko se suomalaisille vierastyöläisille mahdollisuuden käyttää omaa kieltään tai säilyttää oman kulttuurinsa.
Kun katsoo Leenan perheen tasapainoilua, niin väkisin syntyy ajatus, että ruotsalaista hyvinvointia rakentaneet suomalaiset jätettiin henkisesti yksin. Joku voi tietenkin sanoa, että mitä juopottelivat ja elivät kuin sikalassa, mutta se ei ole kuin tyly tapa sivuuttaa tosiasiat. Eivätkä kaikki olleet tietenkään Leenan vanhempien tapaisia epäonnistujia.
=====================================================================================================
Sovinto on rankka, jopa julma perhetarina. Se etenee kohtaus kohtaukselta kohti lopullista momentumia, hetkeä, jolloin Leenan täytyy ratkaista, antaako hän anteeksi vai ei. Elokuvan jokainen kuva, kohtaus selittää älyllä ja tunteella, miksi Leenan perheessä kävi niin kuin kävi. Pernilla Augustin kuvakieli henkii realismin läsnäoloa, epookki on hallussa, ja näyttelijät tekevät suurenmoisia henkilökuvia. Ja takautumat toimivat.
Ville Virtanen ja Outi Mäenpää ovat parempia kuin suomalaisissa elokuvissa. Jokin aika sitten eronnut aviopari Rapace on erinomainen valinta Leenaksi ja hänen miehekseen aikuisina. Noomi Rapace (s. 1979) nähtiin hakkerina Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta tehdyissä elokuvissa. Sovinnossa Noomi osoittaa jälleen herkkävaistoisen kykynsä reagoida katseilla, kasvojensa melkein mykillä värähdyksillä. Suoritus on täysosuma. Upea on niin muodoin Tehilla Blad nuoren Leenan vaativassa roolissa.

Ajankohtainen kommentti

Tiedetään, että Yle ei puhuttele ohjelmillaan nuoria. Nyt Ylen johto aikoo uudistaa kanaviaan, jotta nuoret saataisiin katsomaan ja kuuntelemaan julkisen palvelun ohjelmatuotantoa. Saapa nähdä, sillä nuoret ovat paenneet jo aikoja sitten omille kanavilleen ja - nettiin. Ylen johdon linjauksen mukaan nuoret pitää saavuttaa juuri netissä. Radion kuuntelukin täytyy reivata nuorten tasolle. Ja Tohlopin TV2 muuttuu yhä enemmän nuorten kanavaksi. Uskallan epäillä: Saadaanko nuoria katsomaan Ylen kakkosverkkoa Uuden päivän kaltaisilla älyvapailla limbosarjoilla. Ja ajatelkaa, mitä maksaa tämä Ylen viime vuosien isoin ohjelmahuti?Miksi Ylen johto tavoittelee jatkossa hanakammin nuoria? Syynä lienee tv-maksu, jota suomalaiset nuoret eivät tahdo pulittaa sitten millään. En kyllä ihmettele, jos juuri postikuukusta tipahtanut puolen vuoden tv-lupamaksu on yli 120 euroa. Nuoret ovat tottuneet saamaan netistä lähes kaiken ilmaiseksi. Niin koulutuskin on suomessa ilmaista, joten Ylen linjaus saattaa olla susi.
Mitä siitä sanotaan, että Yle aikoo panostaa enemmän ja enemmän nuoriin naisiin. Siinä on työsarkaa, sillä kilpailevat kaupalliset kanavat ovat aikoja sitten saavuttaneet tuon kohderyhmän suosion. Vai mitä sanotte tilastosta, jonka mukaan esimerkiksi MTV3:n Korkojen kera saavutti yli 10-vuotiaiden naisten kohderyhmässä 409 000 keskikatsojaa helmikuussa ja Idols, Putous ja Salatut elämät keikkuivat kärjessä 600 000 ja 700 000 katsojamäärillä. Mutta ei hätää, sillä Ylen TV2:n sarja Taivaan tulet kiinnosti yli 10-vuotiaita naisia 560 000:n katsojamäärällä.
Yli 25-vuotiaiden naisten suosituimmat ohjelmat olivat MTV3:n tarjontaa: Putous, Idols, Tappajan näköinen mies, Salatut elämät, House. Sitten tuli Nelosen Täydelliset naiset. Ilmeisesti Ylessä on pantu merkille, että TV2:n Satuhäät sijoittui kohderyhmätilastossa seitsemänneksi. Näinkö TV2 tulee tuottamaan jatkossa tuollaisia hömppäohjelmia, jotta nuoret naiset saadaan ruudun ääreen.
Eikö kuitenkin julkisen palvelun yhtiön pitäisi panostaa enemmän ja enemmän laatuun. Kohderyhmäajattelu ja katsojamäärätilastot sekoittavat ohjelmatuotannosta vastaavien pasmat. Sitä paitsi kaupallisten kanavien kanssa on turha lähteä enää kilpailemaan - muulla kuin roskalla.

P.S. Sanoma-konserni myi Finnkinon, elokuvateatteribisneksen, ruotsalaisille pääomasijoittayhtiö Ratokselle. Finnkino syntyi 1990-luvulla Mäkelöiden entisen Kinosto-yhtiön raunioille. Nyt voidaan todeta, että Suomessa ei ole enää mitään jäljellä takavuosikymmenien kotimaisesta elokuvayrittäjätoiminnasta. TJ Särkän SF meni jo 1960-luvun alussa, myöhemmin menivät Adamsien Adams-Filmi, Orkon Suomi-Filmi ja Mäkelöiden Kinosto. Näiden yhtiöiden kanssa allekirjoittanutkin eli vuosia. Näiden yhtiöiden johtajat olivat liikemiehiä, mutta myös elokuvaa tuntevia persoonia. Sellaisia ei ole Suomessa elokuvan liikealalla ollut enää vuosiin - Disneyn Suomen toimiston Jussi Mäkelää lukuun ottamatta. Eikä myöskään intohimoisia pienryrittäjiä. Finkinon myynti ei muuta mitään joksikin aikaa. Lippujen hintojen nostot tulevat sitten aikanaan. Mutta mitä tapahtuu esimerkiksi syksyllä Kluuvikadun perinteiselle Maximille, joka näyttää keskittyneen laatuelokuvaan. Entä kotimaiset elokuvat? Miten niitä levitetään? En ryhdy ennakoimaan, koska kukaan ei tiedä, miten perinteisen valkokangaselokuvan käy aikana, jolloin elokuvia voi katsella kaiken muun välittämisen ohella nyt älypuhelmen näytöltä tai tilata teleperaattorin palvelusta kotitelevisioon.

perjantaina, maaliskuuta 18, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 83

Annie Hall (Annie Hall, USA 1977), ohjaus ja käsikirjoitus: Woody Allen, kuvaus: Gordon Willis, leikkaus: Ralph Rosenblum, lavastus: Mel Bourne, pääosissa: Woody Allen (Alvy Singer), Diane Keaton (Annie Hall), Tony Roberts (Rob), Carolyn Kane (Allison), Shelley Duavall (Pam), Collen Dewhurts (Rouva Hall),
Tuotanto: Charles H. Joffe ja Ffred T. Gallo/United Artists.

Koomikko Alvy Singer asuu rakkaassa kaupungissaan New Yorkissa. Alvy on keski-ikäinen neurootikko. Alvy on ryhtynyt muistelemaan aikaisempaa elämäänsä, etenkin lapsuuttaan. Kokemukset kotona ja koulussa eivät olleet suinkaan harmittomat. Alvy muistelee myös ensimmäisiä rakkaussuhteitaan. Myöhemmin Alvy Singer kohtaa tenniskentällä Annie Hallin, josta muodostuu hänen elämänsä nainen.
Woody Allenin elokuva keskittyy pitkälle Alvy Singerin ja Annie Hallin rakkauteen. He jakoivat asuntonsa ja yrittivät rakentaa parisuhdettaan. Alvylla ja Anniella alkoi olla ongelmia selvitä samassa taloudessa. Myös seksistä he ajattelivat hiukan eri tavalla. Annie on emansipoitunut nainen, joka haluaa luoda oman uransa. Annie muuttaakin töihin Kaliforniaan. Mikä surku! Alvy yrittää pärjätä omillaan. Hän kaipaa Annieta, mutta alkaa valmistella ensimmäistä Broadway-näytelmäänsä.
Annie Hall oli Woody Allenin lopullinen läpimurto. Hän loi komedian, joka on täynnä naurua ja kyyneliä. Elokuvan emotionaalinen vaikutus on valtava, mutta kysymys ei ole mistään sentimentaalisesta rakkauskertomuksesta, vaan Allen pitää koko ajan tunteet ikään kuin maan kamaralla. Allenin komedia on elävä, kekseliäs ja viitseliäs, napakka ja nokkela. Itse asiassa Allen uudistaa filmikomediaa älyllistämällä ja vakavoittamalla tilanteita, luomalla kohtauksiin realismia. Allenin elokuva on fiktio, mutta tarina,
henkilösuhteet ja miljöökuvat kumpuavat Woody Allenin omasta elämästä.
Annie Hall on siinä myös huomattava moderni kaupunkikomedia, että Allen onnistui sopeuttamaan gag-elementit suurenmoisesti perusteltuun henkilökuvaukseen. Alvyn, Annie ja kolmannen pyörän Robin
kolmiopeli toimii täyteläisesti. Aikanaan ihmeteltiin ja ihailtiin Allenin ilmaisullisia kikkoja, jotka etenivät sarjakuvien puhekuplien tapaisista tekstiheitoista jaettuun kuva-alaan. Allen-tutkijat puhuivat myös ohjaajan halusta kuvata New Yorkia 1960-luvun ranskalaisen cinéma véritén periaatteiden mukaan. Tämäkin ominaispiirre on elokuvassa hallitussa kunnossa.
=====================================================================================================
Annie Hall meni - jos en aivan väärin muista - Aito Mäkisen Diana-elokuvateatterissa vuoden. Elokuva oli joka puolella iso menestys. Se oli Allenin uran siihen sakka tuottavin teos. Sen ansiosta ohjaaja saattoi jatkaa
vuosia työtään kameran takana ja edessä. Woody Allen ohjasi 2000-luvulle mentäessä melkein yhden elokuvan vuodessa - joskus kaksikin. United Artist oli Allenin kotipesä aina 1990-luvulle, mutta kun perinteinen yhtiö luhistui Weinsteinin-veljesten Orion tarjosi newyorkilaisohjaajalle tilaisuuden jatkaa uraansa. Sitten Orion meni konkurssiin, joten Allen joutui jälleen etsimään uuden tuotanto- ja levitysyhtiön. Hän joutui jättämään ajoittain rakkaan Manhattaninsa ja ohjaamaan elokuvia Euroopassa.
Annie Hall oli vuonna 1977 siinäkin mielessä tärkeä elokuva, koska vasta sen ison menestyksen johdosta Woody Allenin lähes kaikki aikaisemmat teokset esitettiin kolmen vuoden aikana Suomessa. Esimerkiksi 1971 julkaistu hauska, "vallankumouksellinen" Bananas nähtiin meillä maaliskuussa 1980. Vauhdikas Ota rahat ja juokse (1969) esitettiin meillä ensimmäisen kerran kesällä 1979 televisiossa.
Minä matkustin Jämäsnkoskelta katsomaan Annie Hallia Dianaan. Ensi-ilta oli 17.2. 1978. Aikaisemmin iltapäivällä osallistuin jälleen Suomen arvostelijain liiton (SARV) hallituksen kokoukseen. Olikohan tuon kokouksen asialistalla järjestömme laatima lausunto suunnitellusta Nordsatista - eli siis satelliittilähettimestä, jonka avulla pohjoismaat voivat vaihtaa ohjelmiaan. Tuntuu varmasti uskomattomalta tänä satelliittikanavien aikana, että silloin asetuimme lausunnossa vastustamaan Nordsatia. Illalla oli elähdyttävää nähdä Woody Allenin eloisaa työskentelyä valkokankaalla. Katsomon jatkuvat naurun purskahdukset ja ahaa-huudahdukset
tuntuivat innostavilta. Aistin, että 1970-luvun muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa Allenin komedia oli kuin tuulahdus jostakin toisesta maailmasta. Pitää muistaa, että jälkitaistolaisuuden aika alkoi olla takana ja pinnalle pulpahti kaipuu todellisten taiteilijapersoonallisuuksien perään. Allenin itsenäisesti ajatteleva newyorkilaisälykkö täytti toiveet.
=====================================================================================================
Woody Allen (s. 1935) on New Yorkin Brooklynin kasvatti. Hän aloitti taiteellisen uransa yökerhokoomikkona. Hän jatkoi televisiossa, teki levyjä ja siirtyi 1960-luvun puolivälin jälkeen elokuvaan. Tarkkaislmäiset muistavat Woodyn hersyvän sivuosasuorituksen vuonna 1965 englantilaisen Clive Donnerin
absurdissa komediassa What´s New, Pussycat. Ensimmäisen oman elokuvansa What´S Up, Toger Lily Allen ohjasi vuonna 1966. Se on jännittävä japanilainen mysteeritrilleri. Ennen Annie Hallia Woody Allen oli jo osoittanut kykynsä ohjata komedoita. Hän ei vain ohjannut, vaan myös kirjoitti elokuvansa. Woody oli jo 1970-luvulla monilahjakkuus. Hän oli ammentanut inspiraationsa lapsuuden sarjakuvista. Allen siirsi koomisia sarjakuvahahmoja elokuviinsa, mutta myös nuoruuden Chaplin- ja Bob Hope -komediat antoivat hänelle paljon vaikutteita. Ja tietenkin juutalainen Allen ammensi materiaalia omiensa komiikasta ja radio-ohjelmista.
Aikalaiselokuvasuosikeista Allenille oli lähes pyhä ruotsalainen maestro Ingmar Bergman. Woody saattoi laittaa elokuvaansa kohtauksen, jossa manhattanilaiset jonottavat teatterin edessä Bergman-filmiin. Allenin tuotannossan Syyskuu on kunnianosoitus Bergmanille.
Toinen vaikuttaja on ollut italialainen Federico Fellini, johon Allen viittaa Stardust Memories -elokuvassa. Shakespeare oli Allenin muistissa kevyen ilmavassa Kesäyön seksikomediassa (1982). Ja jos Allenin monilahjakkuudessa vielä puhutaan, niin nerokas mustavalkoinen Zelig (1983) oli itseironinen parodia ihmisestä, joka liikkuu kameleonttina maailmassa. Äitisuhdetta Allen purki mainiossa Manhattanin murhamysteerisssä (1993).
Naiset ja seksi ovat olleet aina esillä Woodyn elokuvissa. Hän ihailee naisen älykkyyttä ja ulkoista lumovoinaa entenkin Annie Hallissa ja Manhattanissa (Diane Keaton). Hän saa silloisen vaimonsa Mia Farrowin säteilemään monissa 1980-luvun elokuvissaan (Kesäyön seksikomedia, Kairon purppuraruusu, Hannah ja sisaret). Farrow on vielä herkimmillään vuonna 1992 valmistuneessa komplisoidussa ihmissuhdekomediassa Miehiä vaimoja.
Seksi on Allenille fantasian ja halujen viitteenomainen kehikko, josta puhutaan enemmän kuin sitä koskaan näytetään. Annie Hall -elokuva osoittaa selvästi, että joku katse tai tennispallojen liike merkitsee Allenille mahdollisuutta kuvata miehen ja naisen välille punoutuvaa läheisyyttä. Allen saattaa ajatella kuvien pinnan alla, että elämässä kannattaa joskus hakeutua houkuttaviin tilanteisiin, koska ne johtavat syntisiin mielihaluihin.
Annie Hall on siinäkin mielessä huomattava Allen-elokuva, että ohjaaja näkee realistisin silmin elämän kirjon ja ihmissuhteiden kaaret kaupunkitodellisuudessa. Mutta Allenin realismi ei ole läpitunkevaa, ei selittelevää tai tunkkaista, vaan valkokankaalle maalataan ilojen ja surujen, rakkauden ihanuuden ja menettämisen tuskan erivärinen paletti, johon moni länsimainen katsoja voi samaistua. Kritiikkiä on aiheuttanut luulo, että Allen on näyttelemissään elokuvissaan "aina samanlainen", manhattanilainen älykkö-neurootikko. Allenin ulkonäkö on
kyllä pysynyt samanlaisena - mitä nyt kasvoihin on ilmestynyt vuosikymmenien aikana lisää vanhemisen merkkejä - mutta pikkumiehen persoonallinen ulkomuoto on myös ansio ja voitto. Niin kuin opimme tuntemaan heti ensimmäisestä kuvasta Charles Chaplinin hahmon, niin sama tapahtuu Woody Allenin kohdalla. Musiikkia rakastava ja soittavakin Allen on jo nimenä lupaus mennä elokuviin.
=====================================================================================================
Woody Allen jatkaa edelleen elokuvassa. Hänen tahtinsa ja taitonsa ei ole hiipunut 2000-luvulla, mutta koska hän on niin tuottelias, meillä saattaa olla vaikeuksia muistaa hänen kaikkien uusien elokuviensa nimiä. Jos Allenin tuotannin ehdottomia kivijalkoja ovat Unikeko (1973), Annie Hall, Manhattan (1980), Zelig, Hannah ja sisaret (1986), Rikoksia ja rikkomuksia (1986), Toinen nainen (1988) ja Miehiä ja vaimoja, niin viime vuosien teoksista nostaisin parnassolle 2010 valmistuneen helmeilevän ihmissuhdekomedian You Will Meet a Dark Tall Stranger. Kohta seitsemänkymmentäviisikymppinen Allen kuvasi kudoksisen, yllätyksellisen ja näyttelijäsuorituksiltaan kompaktin elokuvan Lontoossa.
=====================================================================================================
Palattuani Annie Hallin ensi-illan jälkeisenä päivänä 18.2. 1978 takaisin asemapaikalleni Jämsänkoskelle kirjoitin Keski-Suomalaiseen rakkaalla Adlerilla arvostelun Allenin elokuvasta. Innostuneen arvioinnin muistan laatineeni, mutta se ei ole säilynyt arkistoissani. Nyt mieleeni palaa vertaus, jonka tein Annie Hallin, Woody Allenin ja kirjailija Veijo Meren välillä. Olin lukenut Veijo Meren "Sujut" ja uskoin löytäneeni samanlaisuuksia komiikasta, arkielämän havainnoinnista ja hulluttelevasta ihmiskuvauksesta. Merellä kuten Allenilla on kyky piirtää lyhyesti tilanne ja esittää siitä tulkinta pistämättömällä huumorilla.
Vaikka Meren ja Allenin maailmat ja ympäristöt, ajankohdatkin ovat erilaisia, niin ihmisistä ja heidän tavoistaan he kertovat aika samalla tavalla. Kuten Allen ei siirrä todellisuutta filmille suoraan, niin ei Merikään kirjoita paperille todellisuutta sellaisenaan, koska hän ei omista sitä. Veijo Meri on sanonut ytimekkäästi : "Materiaalia tulee muistista, koko sen kentästä, lapsuudesta, tästä päivästä, eilisestä, luetusta, kuullusta ja
koetusta" (Kuviteltu kuolema, (1974). Woody Allenista elokuvakirjan laatonut saksalainen Wolfgang Fuchs on todennut, että newyorkilaisohjaaja on elävä paradoksi. Hän muistuttaa Annie Hallin kohtauksesta, jossa Alvy Singer painaa oikean kätensä ikkunaa vasten. Se johtaa pohdiskeluun: Mitä on ikkunan tuolla puolen? Sitä ikkunan takaa paljastuvaa elämän sykettä Allen jahtaa elokuvissaan niin kuin Meri aikanaan romaaneissaan.   

keskiviikkona, maaliskuuta 16, 2011

ARKIELÄMÄÄ MIKE LEIGHIN ENGLANNISSA * * *












Vuosi elämästä sijoittuu pääasiallisesti hyvin toimeentulevan, sivistyneen ja ikääntyvän avioparin Tomin (Jim Broadbent) ja Gerrin (Ruth Sheen) kotiin. Avioparin elämä sujuu rutiinien mukaan. Käydään töissä, tullaan kotiin, vietetään iltaa ja juodaan teetä. Harrastuksena Ruth ja Gerri hoitavat siirtolapuutarhan palstaa. Mike Leighin elokuvan kolmas näkyvä henkilö on Mary (Lesley Manville), sihteerinä puurtava keski-ikäinen nainen, joka saa tulla lähes milloin haluaa Tomin ja Gerrin taloon. Mary on hermostunut ja onneton, suhteissaan pettynyt nainen, jonka onnen asteikko yhdestä kymmeneen saattaisi olla sijalla kaksi tai kolme. Mary puhuu paljon, koska hän yrittää peittää sanoilla pahoinvointinsa. Mary on Tomin ja Gerrin vastakohta.
Elokuvan muita arkisia henkilöitä ovat muun muassa Tomin ja Gerrin aikuinen poika, joka vaikuttaa alussa nössyltä. Mutta kun poika yllättää vanhempansa tuomalla näytille tyttöystävänsä Katien, kuva saamattomuudesta katoaa. Mary lienee elätellyt parisuhdetta pojan kanssa, koska hän tuntee
mustasukkaisuutta. Kun läheiset ihmiset elävät tyytyväistä arkea, Marylle jää vain hiljainen pettymys.
=====================================================================================================
Mike Leigh ohjaa arkirealistisia brittiläisiä nykyelokuvia. Leighia pidettiin etenkin 1970- ja 1980-luvuilla Britannian tärkeimpänä elokuvaohjaajana Ken Loachin ohella. Leigh on sitoutunut täysin saarivaltakuntaan. Leigh ei ole halunnut työskennellä amerikkalaisessa elokuvassa kuten maanmiehensä Stephen Frears, Alan Parker, Anthony Minghella, Sam Mendes - mainitakseni joitakin viime vuosien kykyohjaajia. Mike Leigh syntyi vuonna 1943 venäläis-juutalaiseen emigranttiperheeseen. Mike opiskeli draamaa 1960-luvulla, ohjasi teatterissa ja kirjoitti juttuja kunnes liittyi Lontoon elokuva- ja televisiokoulun jälkeen vuonna 1978 BBC-yhtiöön. Hän ohjasi sketsejä ja näytelmiä. Hän osoittautui heti eri sosiaalityyppien teräväksi huomioijaksi.
Mike Leighin estetiikkaan kuuluu improvisaatio. Hän ihaili Ranskan 1960-luvun uuden aallon ohjaajia ja amerikkalaista John Cassavetesia. Näyttelijä Albert Finney auttoi 1971 Mike Leighia esikoiselokuvan Bleak Moments rahoittamisessa. Elokuva oli Leighille tyypillinen tutkielma onnettomista ihmisistä. Ohjaaja tunsi solidaarisuutta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan. Samanlainen sosiaalinen Leigh tunnistettiin myöhemmin sellaisista elokuvista kuin Life is Sweet (1990) ja Salaisuuksia ja valheita (1996), jota voi pitää ohjaajan pääteoksena.
Helsingin ohjelmistoon äskettäin tullut Vuosi elämästä on tuttua ja tyypillistä Leighia, mutta jotenkin liian ennatra arvattava. Leigh pohjaa ohjauksensa käsikirjoituksen tarkkoihin linjoihin, sisäkuvauksen vaihtuviin asetelmiin ja vankkaan näyttelijätyöhön. Eri ihmistyyppien rinnastukset saattavat joskus tuntua osoittelevilta. Lesley Manvillen erinoamisesti tulkitsema Mary on elokuvan keskipiste ja moottori. Sille ei voi mitään, että Vuosi elämästä -elokuvan pääpari vaikuttaa ärsyttävän ylimieliseltä. He ovat intellektuelleja, jotka uskovat tietävänsä parhaiten, miten eletään ja miten kanssaihmisiä kohdellaan. Pojan tyttöystävä Katie (Karian Fernandez) on kuvattu karikatyyriksi, mielisteleväksi naiseksi, joka ei koskaan sano mitään suoraan.
Tietenkin täytyy muistaa, että todellisuudesta löytyy tällaisia ihmisiä, joten heitä pitää myös kuvata. Kysymys kuuluu, miten heitä kuvataan, miten heidän toimiaan ja falskejakin eleitään korostetaan. Mike Leighin luomat henkilökuvat ovat tällä kertaa yksiulotteisimpia kuin Salaisuuksissa ja valheissa, jossa oli enemmän kiinnostavia rinnastuksia, enemmän vaihtuvia miljöitä ja enemmän arkielämän yllätyksiä. Se on taas totta, että Vuosi elämästä -elokuvan kuvat henkivät hetkittäin psykologisella tarkkuudella tavoitettua ikääntymisen alakuloa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen television ohjelmajohto on ihmetellyt, miksi kulttuurista kiinnostuneet katsojat eivät hakeudu Yle Teema - kanavalle (HS. 10.3. 2011). Asia tuli ilmi lukijan kysymyksestä, joka koski TV1:n perjantai-illan "Kulttuuriputkea". Lukija ihmetteli, kannattaako kaikki kulttuuriohjelmat ajaa peräkkäin samana iltana. Ylessä voitaisiin miettiä uudelleen Yle Teeman asemaa kanavapaletissa. Käsittämätöntä on kulttuuriohjelmien katsojien kannalta Teeman muuttuminen uusintakavavaksi. Melkein kaikki elokuvaklassikot uusitaan ja uusitaan, lyhyen ajan sisällä, samoin dokumentit. Jos viikko sitten ryhtyi seuraamaan ohjelmaa ranskalaisesta koomikosta ja mestariohjaajasta Jacques Tatista, saattoi jo heti alussa huomata, että kysymys oli aikaisemmin jo lähetetystä muotokuvasta. Enkä voi käsittää Teeman intoa kaivaa arkistosta vanhoja viihdeohjelmia ja näyttää niitä kuin ne olisivat suomalaisen kulttuurin kestävintä perintöä.
Entä Teematiedon esittelyt, jotka näkyvät vaihtuvina plansseina ruudussa silloin, kun kanavalla ei ole ohjelmaa? Marlon Brando -elokuvat menivät jo, mutta edelleen niitä mainostettiin. Kahlekin esitettiin, mutta planssi Curtis-Poitier -elokuvasta pyöri vain sitkeästi ruudussa. Skarppausta ohjelmaesittelyihin. Ja jos on pakko vain uusia ohjelmia, niin eikö parempi olisi rajoittaa rutkasti Yle Teeman ohjelma-aikaa.

P.S. Yle Teeman uusien ohjelmien merkittävintä antia on ollut perjantai-illan Kansakunnan kuokkavieraat, jossa käsitellään muun muassa henkilöhaastatteluin 1960-ja 1970-lulujen suuren Ruotsiin muuton ajan suomalaisten erilaisia ihmiskohtaloita. Eikös sinne Ruotsiin mennyt väestöstämme jopa 10 %. Ja tekivät kansankohdin tehtaissa ja palvelusektorilla töitä, joita kantaruotsalaiset eivät enää suorittaneet. Niin kuin nyt meillä maahanmuuttajat.
KinoCompanyn tuottama Kansankodin kuokkaviraat olisi ansainnut lähestyspaikan TV1:n prime timessä. Sarjan katsoja voi muuten tehdä vertailuja, sillä elokuvateatteriohjelmistoon tuli viime perjantaina Pernilla Augustin loistava Sovinto, ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken romaaniin perustuva rankka elokuva alaikäisen Leena-tytön kokemuksista olla suomalainen 1970-luvun Ruotsissa ja yrittää selvitä pikkuveljensä kanssa alkoholistivanhempiensa uhan alla.

perjantaina, maaliskuuta 11, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 82

Jäniksen vuosi (Suomi 1977), ohjaus: Risto Jarva, käsikirjoitus: Arto Paasilinna, Kullervo Kukkasjärvi, Jarva - Paasilinnan 1975 ilmestyneestä romaanista, kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa. Juha-Veli Äkräs, musiikki: Markku Kopisto, pääosissa: Antti Litja (Vatanen), Rita Polster (Vatasen vaimo), Hannu Lauri (mainospäällikkö), Juha Kandolin (valokuvaaja), Eija Pokkinen (lehtinainen). Tuotanto: Filminor/Kullervo Kukkasjärvi.

Olen tullut Jämsänkoskelta 22.12. 1977 Helsinkiin. Yleensä kävin katsomassa elokuvien merkittäviä ensi-iltoja ja osallistuin samalla Suomen arvostelijain liiton hallituksen kokouksiin. Olin jäsen Ilta-Sanomien kulttuuritoimittaja Matti Rinteen johtamassa hallituksessa. Tulin Helsinkiin joko pienellä Fiatilla tai myöhemmin Datsunilla. Yövyin yleensä Tannerilassa, ystäväni kämpässä. Torstai-iltana jännitys oli kihelmöivä Aikatalon Bristolissa. Oli alkamassa Risto Jarvan odotetun Jäniksen vuoden kutsuvierasnäytäntö. Jarva oli pelastanut Filminorinsa aikaisemmin komedioilla Mies joka ei osannut sanoa ei ja Loma. Ne eivät olleet Jarvan parhaita elokuvia, mutta nyt Jäniksen vuodesta odotettiin suomalaisen uuden elokuvan airueen, entisen teekkarin ja 1960-luvun Onnenpelin ja Työmiehen päiväkirjan ohjaajan parasta elokuvaa. Bristolissa istuivat Jarva, Loman "enkeli" Eija Pokkinen ja tietenkin Antti Litja, joka näytteli kaikissa Jarvan viimeisimmissä kolmessa elokuvassa. Siellä jännitti kuvaaja Antti Peippo, Lahden poika, josta tuli myhöhemmin niin näytelmäelokuvien kuin dokumenttien ohjaaja. Siellä istui Filminorin henki ja sielu, tuottaja Kullervo Kukkasjärvi, joka kirjoitti myöhemmin romaanin. Huomioin myös säveltäjä Markku Kopiston, jonka tapasin 1980-luvulla ollessani Kauniaisten musiikkiopiston johtokunnan jäsen.
====================================================================================================
Kaikki alkoi vuonna 1962 Kajaanissa. Näimme Kino Kainuussa Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ohjaaman elokuvan Yö vai päivä. Se oli jotakin aivan uutta kotimaisessa elokuvassa, sillä vain Maunu Kurkvaara oli ohjannut aikaisemmin uuteen elokuvailmaisuun pyrkiviä elokuvayritelmiä. Kirjoitin Yöstä vai päivästä arvion elokuvakerhomme elokuvalehteen Me´lie`siin jostain kumman syystä nimimerkillä Carl-Johann Ekman. Kiinnostus Jarvaan oli herännyt.
Kirjoitin 1967 Helsingissä innostuneen arvostelun Jarvan Työmiehen päiväkirjasta, jossa näyttelivät kuvataiteilijana tunnettu Paul Osipow ja Elina Salo. Helsingin Sanomien elokuvailmoituksessa luki viikosta toiseen pieni katkelma Suomen Sosiaalidemokraattiin laatimastani arvostelusta. Jos en väärin muista, niin se kuului: "Kuusikymmenluvun paras kotimainen elokuva".
En ihastunut kovin paljon 1970-luvun alussa Jarvan sensaatiolehdistöelokuvaan Kun taivas putoaa, mutta pidin rallikritiikistä Bensaa suonissa ja etenkin Yhden miehen sodasta, josta ihailemani kirjailija Christer Kihlman oli laatinut upean esseen Filmihulluun. Yrittäjäperheen ahdingosta kertova, yhteiskunnallinen Yhden miehen sota oli iso pettymys taloudellisesti, joten Filminorissa päätettiin tuottaa kassavirran varmistamiseksi komedioita. Ratkaisu oli ymmärrettävä, sillä esimerkiksi kliseinen Loma saavutti elokuvateattereissa puolen miljoonan katsojamäärän. Myös harmiton ja hyvällä tavalla naiivi Mies joka ei osannut sanoa ei upposi suomalaiseen elokuvayleisöön.
Kirjoitin SEKL:n elokuvalehti Projektioon syksyllä 1984 artikkelin, jossa muun muassa muistelin Bristolin kutsuvierasnäytännön jälkeistä paluuta 23.12. 1977 sumussa ja liukkaudessa takaisin Jämsänkoskelle: "Ajatukseni liikkuvat vahvasti ja voimakkaasti Jäniksen vuodessa, jonka olen nähnyt juuri täydessä Bristolissa. Onko Jarva tehnyt parhaan elokuvansa? Eikö Jäniksen vuoden kypsyys, harmonia, maailmankatsomuksen hienovaraisuus ja johtopäätösten selkeys oikeuta puhumaan ainakin suomalaisesta mestariteoksesta."
=====================================================================================================
Jäniksen vuodesta laadin tämän jutun raakaversion sarjaani elokuun lopulla 2010 äärimmäisen kuumassa Kreetan Haniassa. Olen tyytyväinen, sillä aikanaan kirjoittamani lause Projektioon oli totta. Jäniksen vuosi on suomalaisen elokuvataiteen mestariteos siinä kuin vaikkapa Varastettu kuolema, Ihmiset suviyössä,
Morsiusseppele, Elokuu, Pojat, Kahdeksan surmanluotia. Isä meidän, Kauas pilvet karkaavat ja Paha maa.
Risto Jarva toteutti Arto Paasilinnan parhaasta romaanista elokuvan, joka on kuvaus miehen tiestä, Litjan Vatasen ajolähdön ajoittain rankkakin analyysi, miehen ja naisen vaikean suhteen erittely, mutta samalla se on ekologinen puolustuspuhe.
Jäniksen vuoden julkaisemisen aikoihin oltiin vasta heräämässä luonnonsuojeluun, mutta puheita ilmaston muutoksen vaaroista ei vielä esitetty kovin laajasti. Mutta työskennellessäni tuohon aikaan juuri Keski-Suomessa emme voineet sulkea silmiämme Lievestuoreen päästökatastrofista tai jyväskyläläisen päiväkodin saasteongelmista. Ja täällä hanialaisessa hotellissa olen tavannut suomalaisia, muun muassa Vaasan Wärtsilän eläkkeellä olevan hitsaajan, joka kohtasi asbestin vaarat ja rikkipäästöt työpaikallaan 1960-luvulla.
Jäniksen vuosi olisi voinut pysäyttää ja kehittää ekologista tietoisuuttamme 1970-luvun lopulla. Ei kai niin käynyt, ei kai elokuvalla ole ollut meillä kuin viihdearvo. Näin jälkeenpäin olisi toivonut, että Risto Jarvan ja Filminorin ihmisten luonnonsuojelua korostava sanoma olisi levinnyt kipinöiden ympäri Suomea.
Jäniksen vuoden ensimmäiseen käsikirjoitusluonnokseen laadittiin tällainen sanoma: "Elokuvalla on tarkoitus osoittaa, kuinka kallisarvoista ja säilytettävää luonto on, kuinka tervehdyttävää sen vaikutus on kaupunkilaistuneesen, kiireiseen ja ahdistuneeseen ihmismieleen, jota ajaa eteenpäin kilpailumentaliteetti ja itsensä myyminen." Jotkut pitivät sitä elokuvan suunnitteluvaiheessa liian teesimäisenä. Nyt sanomaa voisi sanoa profetaaliseksi.
En kirjoita Jäniksen vuodesta tässä mitään analyysiä, mutta muistutan Sakari Toiviaisen Risto Jarva -kirjan toteamuksista, jotka esitettiin niin Litjan kuin Pokkisen suulla. Elokuvan Lapin-kuvausten aikana työtoverit todistavat Risto Jarvan löytäneen ikään kuin uudelleen luonnon ja yhteyden siihen. Uskoisin, että Lapissa Jarva muisti viisitoista vuotta aikaisemmin tapahtuneet Yön vain päivän kuvaukset, sillä esikoiselokuvassa luonto ja maaseutu ovat lähtemättömästi liimautuneet modernin elokuvakielen kuvastoon.
Kaikki me Jarvan tunteneet tiedämme, että moneen vuoteen 1970-luvulla hänellä ei ollut aikaa näille asioille, sillä Filminorin pelastamisen ohella hänen päivärytminsä liittyi valtion elokuvapoliittisen komitean työhön. Jarva oli puheenjohtajana poliittisesti valitussa komiteassa, jonka työn tulokset keskusta ja oikeisto tuhosivat. Komitean ehdotuksista toteutui oikeastaan vain Suomen elokuva-arkiston (nykyisin Kava) valtiollistaminen.
=====================================================================================================

Risto Jarva
Lainaan vielä syksyllä 1984 ilmestynyttä Projektiota, jossa kuvaan paluutani Jäniksen vuoden esityksestä Jämsänkoskelle: "Seuraavana iltapäivänä Ilta-Sanomien lööppi melkein pysäyttää sydämen. Ahdistus kaksinkertaistuu seisoessani neuvottomana Jämsänkosken linja-autoaseman ankean karussa todellisuudessa. Risto Jarva on kuollut autokolarissa. Syvä hiljaisuus, mykkyys. Kohtalo kuin Langin elokuvassa." Jäniksen vuoden lopussa on taianomainen, yliluonnolliseksi sanottu kohtaus, jonka moniselitteisyyden Bristolin näytännön ja sitä seuranneiden juhlien jälkeen tapahtunut Jarvan kuolema saattaa selittää. Loppukohtauksessa näkyvät vain jonnekin johtavat jäljet, mutta kuvatessaan elokuvaa ohjaaja ei tietenkään voinut tietää, että jäljet johtaisivat hänen omaan kuolemaansa. Risto Jarvan tapaturmainen poismeno oli suuri menetys kotimaiselle elokuvalle. Koskaan emme saa tietää, mihin suuntaan Jäniksen vuoden ohjaaja olisi seuraavaksi liikkunut. Sen tiedämme, että Ristio Jarvan meno oli myös Filminorin meno. Jotakin yhtiössä yritettiin muutaman vuoden ajan, mutta Jäniksen vuoden tapaisia täysosumia ei enää tullut. Sivistynyt, elokuvakulttuuria ja -taidetta syvästi vaalinut humanisti- tuottaja Kukkasjärvi poistui oman kätensä kautta. Lahjakas Antti Peippo kuoli liian varhain. Markku Kopiston elokuvasävellyksiä en ole kuullut myöhemmin, mutta Antti Litja jatkaa loistavaa näyttelijän uraansa teatterissa, joskus myös elokuvassa ja televisiossa.

keskiviikkona, maaliskuuta 09, 2011

PUU KASVAA AUSTRALIASSA * * * *













Julie Betrucellin toinen oma ohjaustyö Puu sijoittuu Australian maaseudulle. Bertucelli kertoo perheestä, jossa on isä ja äiti sekä kolme alaikäistä lasta. Tytöt ovat vielä pieniä, mutta poika alkaa olla lähellä miehuusikää. Perheen elämä muuttuu täydellisesti, kun kauppamatkustajana toiminut isä, perheen ainoa elättäjä, kuolee sydänkohtaukseen.
Julie Bertucellin Puu on kaunis pieni elokuva, jossa on suuri aihe. Kysymys on leskiäidin (Charlotte Gainsbourg) taistelusta lapsineen tilanteessa, jossa perheellä ei ole enää elättäjää. Perheen talon vieressä kohoaa valtava puu, jonka juuret kasvavat nopeasti ja luikertelevat naapurin alueelle. Puu on etenkin äidin enkeliksi nimittämän kahdeksanvuotiaan Simone-tytön toiveiden kohde - siellä oksilla hän istuu ja kuvittelee saavansa yhteyden isäänsä.
Puussa äiti ei pakkaa tavaroita ja lapsia autoon ja lähde matkalle niin kuin Martin Scorsesen 1970-luvun alkupuolen hienossa eokuvassa Alice ei asu enää täällä. Julie Bertucellin elokuvan äiti sinnittelee, ja hän saattaisi löytää kumppanin läheisestä kaupungista, jossa hän työskentelee hetken putkimiehen apuna. Nyt on vain niin, että "enkeli" varjelee isän paikkaa - toisella miehellä ei ole asiaa äidin luokse.
=====================================================================================================
Puu on elämän janon symboli. Se on tiedon symboli. Se on kasvun symboli.
Puita on kuvattu usein elokuvissa. Muistetaanpa vaikka venäläisen Elem Klimovin 1970-luvun Jäähyväiset Matjoralle, jossa ihmiset kerääntyivät uneksimaan ison puun ympärille. Puut olivat tärkeässä asemassa italialaisten Taviani-veljesten elokuvassa Isäni, herrani. Ja kaikki muistavat nuo San Franciscon lähistöllä
kasvavat, läpimitaltaan mahtavat ikipuut, jotka esiteltiin vuonna 1958 Alfred Hitchcockin Punaisessa kyyneleessä. Eikä pidä unohtaa puolalaista Andrzej Wajdaa, joka nimesi 1970-luvun romanttisen elokuvansa ytimekkäästi Koivikoksi.
Ranskalainen Julie Bertucelli (s. 1968) on kertonut rakastuneensa jo lapsena puihin. Hän on harjoitellut elokuvaa useiden merkittävien ohjaajien assistenttina - muun muassa Krzystzof Kieslowskin ja Bertrand Tavernierin "koulussa". Bertucelli halusi ohjata elokuvan Italo Calvinon romaanista "Paroni puussa", mutta kirjailija oli määrännyt kirjansa filmauskieltoon. Bertucelli sattui lukemaan Judy Pascoen "Puu"-kirjan. Se johdatti hänet Austalian maaseudulle, josta löytyi sopiva puu ja miljöö.
Puu hengittää luontoa, maaseutua, niukkaan elämään tottuneiden ihmisten läsnäoloa. Tuo läsnäolo on käsinkoskelteltavaa, sillä Bertucellin elokuvan jokainen kuva on olennainen. Jo Gainsbourgin perheen talossa on sopivasti mystiikkaa, jonka ympärille iso puu luo niin vaaran kuin kaipuun metaforan. Kun sitten myrsky yltyy ja perheen olemassaolo on hiuskarvan varassa, Charlotte Gainsbourgin äiti saattaa joutua käynnistämään autonsa ja pakkaamaan sinne lapsensa niin kuin silloin Scorsesen elokuvan Ellen Burstyn.
Tällaiset pienet suuret elokuvat ovat ohjelmiston suola. Kannattaa myös todeta kiitollisena, että naisohjaajat ovat nousemassa framille toinen toisensa jälkeen. Tanskalainen Susanne Bier sai juuri Oscarin Kosto-elokuvastaan, amerikkalaisen Debra Granikin koskettava Winter´s Bone oli Oscar-ehdokas ja - viime aikojen ehkä kaikkein puhuttelevimman amerikkalaiselokuvan Somewheren ohjaaja on toisen polven elokuvataiteilija Sofia Coppola. Jos vielä jatketaan listaa, niin meidän Jussi-kilpailussa jätettiin paitsioon viime vuoden paras kotimainen elokuva, Saara Cantellin Kohtaamisia.

Ajankohtainen kommentti

Yle ja MTV3 kilpailevat nyt viime vuosien parhailla rikos-tv -sarjoilla. Samuli Edelmannin hienoa näyttelijätyötä saa seurata Jarowskij`n MTV3:lle tuottamassa, Lauri Nurksen erinomaisesti ohjaamassa Tappajan näköisessä miehessä, joka perustuu Matti Röngän dekkareihin. Teijo Eloranta oli elämänsä roolissa
suttuisena juoppo-lakimiehenä Marko Leinon kirjoittamassa ja Peter Kotwican ohjaamassa Vertigo-tuotannossa Alamaailma - Lakimies, joka meni Ylen TV1:n "Kotikatsomossa".
Täytyy onnitella Vertigo-tuotantoyhtiötä, että siellä on tajuttu käyttää venäläisiä ja ruotsalaisia näyttelijöitä sivuosissa. Se toimi hyvin. Pitää myös onnitella Alamaailma - Lakimiehen Elorantaa, joka on vieraillut Kotikadussa - kyllä alkoholistin muotokuva oli niin suora ja rehellinen, että rinnasta otti. 
Ja sarjassa puututtiin harmaan talouden ilmiöihin, vilauteltiin rahanpesun menetelmiä ja sivuttiin rakennuksilla viihtyvän kuittikaupan tehtailua.
Television rikossarjatko vain ovat meillä, niin kuin Ruotsissa ja Tanskassa, syvästi kiinni yhteiskunnallisesa todellisuudessa? Siltä näyttää.

lauantaina, maaliskuuta 05, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 81


Pitsinnyplääjä (La Dentellierére, Sveitsi-Ranska-Saksan Liittotasavalta 1977) ohjaus. Claude Goretta, käsikirjoitus: Goretta ja Pascal Laine - jälkuvaus: Jean Boffety, musiikkii: Peirre Jansen, jälkimmäisen romaanista. Pääosissa: Isabelle Huppert (Pomme), Yves Beneyton (Francois) ,Florence Giorgetti (Marylene), Anne-Marie Duringer (Pommen äiti), Michel De Ré(Gerard), tuotanto: Citel-Films (Geneve), Action Film/FR3 (Pariisi), Janus Filmproduktion (Frankfurt)/Yves Gasser. ..

Muistikuva lokakuulta 1981. Olemme Helsingin silloisessa Intercontinentalissa tapaamassa ranskalaistähti Isabelle Huppertia, joka jätti lähtemättömän jäljen miehen sieluun kolme vuotta aikaisemmin tulleessa Pitsinnnyplääjässä. Nyt oli kysymys Huppertin kurtisaaniroolista ranskalaisessa Kamelianaisessa, jonka Mannerheimintiellä, suurin piirtein vastapäätä Svenska Teaternia, sijaitsevan monisaliteatteri Studion nuorekas omistajapari oli tuonut maahan.
Kamelianaisen uusi versio ei ollut kovin merkittävä, mutta Huppertin tapaaminen jäi mieleen aivan toisesta syystä. Juuri kun Kansan Uutisten kriitikko Antti Lindqvist on ottanut valokuvan minusta ja Huppertista hotellin johtoon kuuluva henkilö saapuu tilaan. Huppertia pyydetään heti puhelimeen. Viehättävä, täysin ilman tähden ja diivan elkeitä esiintyvä Huppert saapuu takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Saamme kuulla, että Michael Cimino on soittanut Hollywoodista. Isabellen täytyy lähteä heti kohti Los Angelesia, sillä Cimino suiorittaa uusintakuvauksia mahdottoman kalliiseen UA-elokuvaan Portti ikuisuuteen ( myöhemmin saimme tietää, että tuo loistava elokuva kaatoi Charles Chaplinin, Douglas Fairbanks Jr:n ja Mary Pickfordin 1920-luvulla perustaman United Artists-yhtiön).
Pitsinnyplääjä esitteli meille vuonna1977 Isabelle Huppertin. Hän loistaa ikääntyneenäkin, tyylikkäänä naisnäyttelijänä edelleen valkokankaalla (muistamme itävaltalaisen Michael Haneken vuonna 2001 julkaistun hämmentävän Pianonopettajan).
Kino-Filmin valpas laatuelokuvan ystävä Aili Kannel toi Pisinnyplääjän Suomeen 16.9. 1979. Ensi-ilta järjestettiin Liisankadun legendaarisessa Aulassa, jossa muuten toimi 1960-luvulla vaihtoehtoelokuvakerho Studio. Gorettan pääteos oli toinen tärkeä uuden seveitsiläisen filmin esittely meillä Alain Tannerin Hetki naisen elämässä -mestariteoksen ohella. Ohjaaja Claude Goretta opittiin tuntemaan 1970-luvulla humoristina ja komediaohjaajana, jonka elokuvissa Kutsut ja Rakkaani ryöstään pankkeja hersyi ilo. Goretta tarkkaili nykyelämää vinkeän velikullan silmälasien takaa. Kutsuja voisi luonnehtia ranskalaisen Jacques Tatin komedioiden reinkarnaatioksi.
=====================================================================================================
Claude Goretta
Pitsinnyplääjä on komediallinen, vaikka sen painotukset ovat vakavimpia kuin Claude Gorettan muissa elokuvissa. Nykyään varmasti ihmetellään, että Gorettan elokuvasta muodostui meillä teattereissa melkoinen yleisömenestys. Ennen Gorettaa katsojia olivat kiinnostaneet myös sellaiset merkkiteokset kuin Woody Allenin Annie Hall ja Carlos Sauran Korppi sylissä. Olen aivan varma, että ilman aktiivia, elokuvia tuntevia ja elokuvataidetta rakastavia maahantuojia niin uusi sveitsiläinen elokuva kuin Allen ja Saura olisivat jääneet esittelemättä periferisessä Suomessa. Kino-Filmin Aili Kanteleen ohella elokuvakulttuurimme grand old man Aito Mäkinen oli toinen, ylivoimainen eri maiden laatufilmien maahantuoja. Sellaisia ei enää ole.
Pitssinnyplääjän Isabelle Huppert on 19-vuotias Beatrice, joka työskentelee kauneussalongiossa. Beatrice on viaton tyttö, jolla ei ole eroottisia kokemuksia. Hän ei tiedä juuri mitään rakkausasioista ja seksistä. Hän asuu äitinsä kanssa ja viettää illat kotona. Beatricen elämä ja tilanne muuttuvat loman aikana Normandiassa. Hän tutustuu kielitiedettä opiskelevaan Francoisiin. Kaksi kokematonta nuorta ihmistä rakastuu ja asettuu loman jälkeen asumaan Pariisiin. Pystyvätkö he rakentamaan harmonisen parisuhteen, jossa myös aistien iloille on sijaa?
Claude Gorettan elokuva on äärimmäisen herkkä kuvaus nuoresta naisesta, jonka tunteet ja halut heräävät. Goretta näyttää elämän alakulon, elämän mahdollisudet ja elämisen vastakohtatilanteet. Hän viljelee huumroia ja ironiaa, mutta loppua kohden hänen elokuvansa kasvaa koskettavaksi murhenäytelmäksi. Yläluokkaisen Francoisin kielitiedeopinnot ovat vain teoriaa, sillä hän ei pysty kommunikoimaan kunnolla normaalissa elämässä ja ihmissuhteessa. Beatrice saattaisi pystyä, mutta jokin häntä vaivaa - ehkäpä orastava mielen sairaus.
Isabelle Huppert eläytyi uskomattoman syvästi Beatricen rooliin. Ulkoiset eleet ja mielen sisäiset liikkeet ovat hallinnassa. Claude Gorettan kamera hellii Huppertia, mutta samalla se paljastaa kaiken tarvittavan kokemattoman Beatricen toiveista ja unelmista, jotka murtuvat lopulta. Hän joutuu palaamaan kotikaupunkiinsa: Pitsinnyplääjän yritys löytää ihmssuhde, löytää rakkaus ja toteuttaa vihdoinkin naisellisuuttaan eivät toteudu.
=====================================================================================================
Claude Gorettan elokuvaa voisi verrata nuorena kuolleen amerikkalaisen Sylvia Blathin romaaniin "The Bell Jar". Tämän vertauksen suoritin kirjoittaessani aikanaan elokuvasta. Pitsinnyplääjän lopputeksteissä esitetään osuvasti ajatus tytöstä, joka ei kerro julkisesti toiveistaan ja odotuksistaan, jos ei joku viitsi kysyä niistä. Sama ajatus soveltuu Plathin romaanin kauniin Esther Greenwooodin tarinaan.
Nyt joudun kysymään: Mihin katosi 1970-luvun uusi sveitsiläinen elokuva, minne häipyivät Tannerit ja Goretat? Vastaan epävarmasti: Niin katosi Ranskan uusi aalto, tsekkiläinen uusi elokuva, unkarilainen ja puolalainen uusi elokuva 1960-luvulla, niin myös monen muun elokuvamaan uusi tuotanto.
Aivan pettyneitä meidän ei tarvitse olla, sillä ainakin Etelä-Koreassa ja Japanissa sekä Tanskassa tuotetaan vielä suurenmoisia uusia elokuvia. Ja ei-amerikkalainen idnie-elokuva on voimissaan. Kysymys kuuluu silti: Tuleeko Euroopasta enää Truffauteja, Godardeja, Rohmereita, Formaneja, Jancsoja, Reiszeja, Olmeja, Taviani-veljeksiä, Roseja, Tannereita, Gorettoja, Tarkovskeja, Fassbindreitä, Kusturicoja, Kieslowskeja, Widerbergejä, Jarvoja? Ehkä ei...    

keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2011

TRUE GRIT UUSINTAVERSIONA * * *












John Wayne näytteli villin lännen itsepäistä sheriffi-persoonaa Rooster Cogburnia vuoden 1969 elokuvassa True Grit, joka perustui Charles Portisin kehuttuun romaaniin. Ohjaajana toimi veteraani Henry Hathaway (Bengalin sankarit, Soittakaa Northside 777, Niagara), joka syntyi 1898. Hän oli siis juuri ja juuri yli 70-vuotias. Wayne voitti suorituksestaan Oscarin. Se taisi olla hänen ainoansa. Elokuva menestyi, ja siitä tehtiin jatko-osa Rooster Cogburn. Myöhemmin tuotettiin vielä tv-elokuva, jossa pääosan näytteli Warren Oates.
Coenin-veljekset Ethan (s. 1957) ja Joel (s. 1954) ovat ohjanneet uuden version True Gritistä. Kova kuin kivi esittelee Rooster Cogburnin roolissa Jeff Bridgesin. Hän on muuntautunut loistavasti ikääntyväksi, juopoksi ja liipasinherkän käden omaavaksi sheriffiksi. Mies röhöttää mieluimmin krapulassa sängyssä kuin hoitaa velvollisuuksiaan.
Sitten 14-vuotias, itsepäinen ja rohkea Mattie Ross saapuu tapaamaan Roosteria. Bisnesvaistonkin omaava tyttö haluaa maksaa Roosterille, jotta tämä lähtisi etsimään isänsä murhaaja. Ensin Rooster ei ota tyttöä jäljitysmatkalle, vaan ratsastaa eärmaahan toisen lainvalvoja, Texasista tulevan La Boeufin (Matt Damon) kanssa. Kun tyttö lähtee perään ja ylittää hevosineen virtaavan virran, karskit miehet antavat periksi.
Coenin-veljekset tunnetaan amerikkalaisen elokuvan ohjaajapersoonallisuuksina, joiden jokainen uusi elokuva herättää odotuksia. Niin on käynyt aina 1980-luvun alkupuolelta, kun esikoinen Blood Simple ilmestyi teattereihin. Coenien jatkotuotannon merkkitöitä ovat ainakin Arizona Baby, Killer´s Crossing - vaarallista peliä, Barton Fink, Big Lebowski, Fargo, O Brother, Where Art Thou, Intolerable Cruelty, Mies joka ei ollut täällä. Veljesten elokuvien aiheet ovat vaihdelleet elokuvasta toiseen, mutta aina heillä on ollut heittää valkokankaalle jokin tavanomaisesta poikkeava näkökulma tai käsittelytapa. Kovin innostunut en ollut veljesten Lady Killersistä (2004), joka pohjautui englantilaisen Ealing-studion samannimiseen 1950-luvun klassikkoon.
Kova kuin kivi on uusintaversiona enintään hyvä elokuva. Coenin-veljekset yrittävät elvyttää westernin, joka on kuollut lajityyppinä jo monta kertaa. Coenit eivät välttämättä ole parhaita kykyjä ohjaamaan westerniä. Näkisin, että heidän elokuvastaan puuttuu henkilökuviin, tarinan monikerroksisuuteen ja väkivallan analyysiin liittyvä bonus, joka teki edellisestä varteenotettavasta westernin elvytysyrityksesta, Clint Eastwoodin 1990-luvun alun Armottomasta niin suurenmoisen.
=====================================================================================================
Coenin-veljekset ovat ladanneet lähes kaiken Jeff Bridgesin näyttelijätyöhön ja maisemakuvaukseen. Coenit kuvaavat villiä länttä realistisesti, ja kiinnostavaa on ohjaajien tapa nostaa jäljitysmatkan ratkaisevaksi tekijäksi kohtalonusko, johon ihmisen täytyy pyristelyistään huolimatta tyytyä. Jälleen kerran Coenien elokuvassa puhutaan paljon. Romaanin lukeneet ovat todenneet, että uusi Kova kuin kivi on uskollisempi Portisin romaanille kuin Hathawayn alkuperäinen elokuva.
Jeff Bridgesin ärhäkän ja liikkeissään kömpelöityneen Roosterin ja 14-vuotiaan Mattie Rossin (Halle Steinfield) väliset jännitteet toimivat elokuvassa, mutta Mat Damon Texas Rangers -lainvalvoja jää kalpeaksi sivulauseeksi. Damon on maskeerattu väärin. Eikä Mattien isän tappajaa esittävä Josh Brolin sovellu westernmiljööseen.
Kova kuin kivi pettää puolittain odotukset. Elokuvan jälkeen alkaa miettiä, hallitsiko Jeff Bridges sittenkin liikaa kuva-alaa. Ja loppuivatko Coen-veljeksiltä rahkeet syventää ja tarkentaa westernin muita henkilökuvia.

Ajankohtainen kommentti

Arto Nyberg vallitsee 45 minuutin haastatteluohjelmallaan TV1:n sunnuntai prime timeä. Hän haastattelee Pasilan studiossa aina kolmea vierasta. Ohjelman lopussa esitellään vieraiden suosikkimusiikit, ja sitten kuullaan jonkin aikaa sitä kappaletta, johon Nybergin sormi on osunut. Haastattelijana Nybergissä ei ole oikein persoonaa, särmästä puhumattakaan. Hän hallitsee joitakin ilmiöitä ja asioita - etenkin popmusiikkia ja urheilua. Kun haastateltavaksi saapuu vaikkapa Leif Segerstamin kaltainen huippukyky, Nyberg osoittaa tietämättömyytensä.
Ikävintä ohjelmassa on Arto Nybergin tapa naureskella ja mielistellä haastateltavia. Tuntuu kuin hän kutsuisi studioon ihmisiä, jotta saisi tavata heitä. Se ei ole toimittajan työtä.
Toissasunnuntain Nybergistä jäi mieleen näyttelijä Tommi Korpelan kannanotto perussuomalaisten gallup-menestyksestä. Korpelaa se pelottaa. Eiköhän asia ole sillä tavalla, että vihdoinkin kansalaiset ovat ryhtyneet toteuttamaan demokratiaa, joka on verhottu meillä johtavien eliittipoliitikkojen toimesta sumuverhon taakse.
Kansalaiset haluavat vastauksia siihen, miksi rikkaiden verotus kevenee, tuloerot kasvavat ja köyhyys etenee. Ei tarvitse katsoa kuin torstai-iltapäivisin TV1:n välittämää Kyselytuntia eduskunnasta, kun huomaa hallituspuolueiden ministerien tavan kiertää opposition vähäisetkin kiperät yhteiskunnalliset kysymykset. Vastausta ei saada, mutta evätpä nämä kataiset, kiviniemet, sinnemäet, häkämiehet ja kumppanit tunne häpeää suorempaa puhetta vaativien kysyjien ja niin muodoin lähetystä seuraavien suuttuneiden kansalaisten edessä.

P.S. Perussuomalaisten vaaliohjelma julkaistiin viime viikolla. Se kertoo kaiken. Ohjelma on impivaaralainen, nurkkakuntainen ja suvaitsematon. Yhtenäiskulttuurin aikaan ei ole enää paluuta EU-Suomessa ja globaalissa maailmassa. Niin se vain on. Onnettominta ohjelmassa on puuttuminen kuvataiteeseen. Se on ilmaisunvapauden rajoittamista.
Se on taas totta, että Timo Soini osaa puhua tavallisille ihmisille, saa kosketuksen luontevasti ja sanavalmiisti kansaan. Sen osoitti Ylen Ajankohtaisen kakkosen eilinen reportaasi (1.3.), jossa kuvattiin Soinin tehdasvierailuja pohjoisessa. Soini esiintyi pr-kiertueellaan kuin Suomen pääministeri. Saavat syyttää itseään hallituspuolueiden johtavat poliitikot, jotka ovat kadottaneet siteen suomalaiseen todellisuuteen. Tuskin se enää löytyy vaaleihin mennessä.
Ei Timo "Millwall" Soinin tarvitse olla mikään taiturimainen näkijä, kun hän on huomannut, että tavalliset ihmiset ovat käärmeissään teknohypetyksen, innovaatiouskon ja brändiajattelun ylikorostamisesta Suomessa. Suuttuneita ollaan tuloerojen kasvusta, perusturvan heikentymisestä ja suuryhtiöiden johtajien uskomattomista eläke-eduista. Ja hallituksen huippunopeasta rahoituspäätöksestä tukea huonosti asiansa hoitaneita EU-maita ja auttaa vastuuttomia pankkeja. Ei ihme, että populismin aave kiertää Eurooppaa.