POHJANTÄHDEN TURHA JATKO-OSA *

Ylen TV2 on esittänyt Pekko-juttuja kesällä. En tiedä, onko ne leikelty sarjaksi Timo Koivusalon 1990-luvun Pekko-farsseista. jotka olivat kehnointa mitä kotimaisessa elokuvassa on tuotettu sitten 1960-luvun vaihteen Iskelmäkarusellien ja Eemeli-komedioiden. Pekkojen jälkeen Koivusalo ryhtyi ohjaamaan suureellisesti elämäkertafilmejä - Irwin Goodmanista Sibeliukseen. Nälkä kasvoi syödessä, ja viime vuonna teattereihin saapui Koivusalon Täällä Pohjantänden alla eli elokuva Väinö Linnan romaanitrilogian ensimmäisestä osasta Edvin Laineen 1960-luvun lopun suurfilmin hengessä. Tosin henkeä ei paljon löytynyt.
Edvin Laineen Pohjantähti-elokuvan toinen osa oli nimeltään Akseli ja Elina. Se oli luokaton viritys Laineen muuten niin kiinnostavassa elokuvatuotannossa (Tuntematon sotilas, Niskavuori-elokuvat). Timo Koivusalo on ohjannut elokuvan Täällä Pohjantähden alla II. Elokuvan alkuteksteissä kerrotaan, että tarina on Väinö Linnan. Todellakin, elokuvan nähtyään ei voi kuin ihmetellä, miten Linnan romaanitrilogiasta on voitu saada aikaan näin heikko ja ulkokohtainen elokuva.
Täällä Pohjantähden alla II juoksuttaa Suomen historian sisällissodasta talvisotaan kuin oltaisiin entisen kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Koivusalo seisoo liitutaulun edessä ja kirjoittaa mustaan pintaan historian merkkipaaluja. Sitten hän kertoo välistä luokalle Akseli Koskelasta (Ilkka Koivula), joka saapui sisällissodan vankileiriltä kotiin ja alkoi rakentaa uudelleen perheensä elämää.
Timo Koivusalo innostuu kertomaan luokalle Suomen kehityksestä sissällissodasta talvisodan alkuun, mutta puhe muuttuu väsyttäväksi luennaksi, joka aiheuttaa luokassa pian haukotuksia. Koululaiset alkavat ihmetellä hämäriä lähikuvia ja sisätilaotoksia. Talvi- ja jatkosodan kuvat ovat niitä samoja sotavälähdyksiä, joita on nähty viime vuosina kotimaisissa elokuvissa. Koivusalon elokuvasta puuttuu kokonaan draaman kaari ja eeppisen kerronnan intohimo.

Täällä Pohjantähden alla II on tarpeeton suomalainen uutuuselokuva. Eikö elokuvaan upotetut elokuvasäätiön tuet olisi voitu antaa nuorille tekijöille, joilla on edes jotakin sanottavaa 2010-luvun katsojille. Minusta rahanjakajat ovat vastuussa. Onko veikkausvoittovarojen syytäminen kehnoihin elokuvaprojekteihin jo maan tapa. Päättäjät ajattelevat, että koska Koivusalo ohjasi Pohjantähden ensimmäisen osan, niin täytyy hänen saada ohjata toinenkin osa. Olisihan se kauheata sammuttaa huonon ohjaajan itseilmaisun kipinä.
Täällä Pojantähden alla II:n vastaanoton ongelma on myös siinä, että Linnan trilogian ilmestyessä 1960-luvulla Suomen kansan kohtalonhetkistä (sisällissota, 1930-luvun lama, IKL, Lapuan liike ja sodan vuodet) ei oltu kirjoitettu ja puhuttu kovin paljon. Viime vuosikymmeninä on tietoa tullut niin tietokirjoina kuin romaaneina roppa kaupalla, joten ei riitä, että historiaa vain kuvitetaan löysästi - täytyy löytää jonkinlainen tuore näkökulma tapahtumiin.
Timo Koivusalon elokuvan näyttelijätyö on kuin vanhan ajan seurojentalon lavalta. Tai voisiko sanoa, että tunnetut suomalaiset näyttelijät käyvät lausumassa repliikkinsä kameran edessä. Henkilöohjausta ei ole nimeksikään. Vaikuttaa myös siltä, että elokuva on koottu jätepaloista. On syntynyt uusi Pohjantähteet.

Ajankohtainen kommentti

Tv-toimittaja ja -kolumnisti Timo Harakka sanoi HS-kyselyssä, että suomalaisen elokuvan taso ja merkitys ovat kehittyneet valtavasti 15 viime vuoden aikana. Onkohan niin. Kysely julkaistiin Timo Koivusalon floppielokuvan ensi-iltapäivänä. Toisenlaisen näkökulman kyselyssä avasi Umayya Abu-Hanna: "Suomalaisen elokuvan maailma on kapea, hyvin kapea ja tunkkainen. Se on boring glitter."
Itse olen yrittänyt katsoa erittäin positiivisella asenteella uusia kotimaisia elokuvia. Viime aikoina pettymykset ovat seuranneet toisiaan. Ja Abu-Hannan puhe suomalaisen elokuvan maailman kapeudesta pitää osittain paikkansa. Jos nyt ajatellaan syyskauden ensimmäisiä kotimaisia uutuuksia, etenkin tätä Pohjantähden kakkososaa. Mutta pidetään vielä mölyt mahassa ja katsotaan syksyn kaikki uudet kotimaiset elokuvat. Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla olleet ovat kehuneet joulukuussa ensi-iltaan tulevaa Rare Exportsia, joka on uuden ohjaajan Jalmari Helanderin esikoistyö. Festivaaleilla jouluaiheinen elokuva herätti innostusta täyden salin edessä.
Sitä vain miettii, eikö kotimaisessa elokuvassa voisi vähän jo laajentaa aihepiiriä, jos halutaan tuottaa teos ulkomaan levikkiin. Joulupukki, joulumaa ja Lappi ovat varmasti ulkolaisille eksoottista elokuvamateriaalia, mutta silti voisi keksiä jotain muutakin vientiin.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 60

Vapauden tuulia (Fényes szelek, Unkari 1969), ohjaus: Miklos Jancso, käsikirjoitus: Guyla Hernadi, kuvaus: Tamas Solo, pääosissa: Andrea Drahota, Lajos Belazsovits, Kati Kovacz. Tuotanto: Mafilm.











Tähän Unkarin elokuvan ehkä kansainvälisesti tunnetuimpaan teokseen liittyy pieni yksityiskohta. Olin päässyt hyvin töihin käsiksi 1960-luvun vaihduttua 1970-luvuksi. Olin ollut kirjoittamassa ja ohjaamassa TV2: lla kolmiosaiseksi tarkoitettua tv-elokuvasarjaa Arkipäivän väkivaltaa. Se jäi kahteen osaan, sillä "Työnjohtaja"-niminen elokuva päättyi kuvallisesti ja musiikillisesti komeaan huipennukseen: Kamera nousee nosturin avulla Lahden Työväentalon ylle, ja laulu Työstä ja taistelusta on nouseva solidaarisuus kajahtaa ilmoille. Sellainen taisteluhuuto oli ilmeisesti liikaa kanavan johdolle. Sarja lopetettiin.
Ennen kaikkea olin elokuvakriitikko. Kirjoitin Sosiaalidemokraatin elokuva-arvostelujen lisäksi juttuja Palkkatyöläiseen ja Rakentajaan, joten pyörin noina aikoina tiiviisti Hakaniemen torin ympärillä.
Vapauden tuulia liittyy Suomen elokuvakerhojen liiton 1972 julkaisemaan kirjaseen "Vaihtuvat filmit". Olin saanut tehtäväksi laatia esittelyt vuoden 1971 kerhojen esityksiin annetuista elokuvista. Tosin en koskaan ajatellut, että niistä koottaisiin oikein elokuvakirja. Niin vain kävi ja kirjasen jaottelu oli seuraava: Vanhempi suomalainen elokuva, Uudempi suomalainen elokuva, Suuret eurooppalaiset, Euroopan uusi elokuva. Loppuun kirjoitin vielä bonuksena katsauksen amerikkalaiseen undergroundfilmiin (Elokuva-arkisto oli näyttänyt niitä 1970-luvun vaihteessa Dipolin sarjassa).
Kirjasen kanteen Sekl:n silloinen toiminnanjohtaja Pekka Päivärinta, joka vuosia myöhemmin hoiti omaa divariaan Hakaniemen torin laidassa, oli valinnut kuvan Miklos Jancson Vapauden tuulista. Elokuva sai Suomen ensi-iltansa 28.10. 1970 Museokadun pienessä Cinemassa, elokuvaentusiasti Mårten Kihlmanin töölöläisessä elokuvateatterissa, joka oli miehen unelmien täyttymys (teatteria ei tietenkään enää ole olemassa).
Muistutettakoon, että Ranskan uuden aallon jälkeen elokuvan uudenlaiset virtaukset levisivät lähes joka puolelle ns. Itä-Europan kansandemokratioihin - etenkin Tshekkoslovakiaan, Unkariin ja Jugoslaviaan. Unkarin uuden elokuvan kehityksen lakipisteenä olivat vuodet 1967-1968, jonka jälkeen alkoi taantuminen. Niin kuin muuallakin.
Unkarin uuden elokuvan nousun mahdollisti vuonna 1960 Budapestiin perustettu studio, joka kantoi maan kansainvälisesti tunnetun elokuvateoreetikon Bela Balazsin nimeä. Studiossa filmiakatemian loppututkinnon suorittaneet ohjaajat ja kuvaajat saivat kokeilla ideoidensa kantavuutta. Elokuvataiteilijat valitsivat keskuudestaan studion johdon 5-vuotiskaudeksi. Studio sai valtiolta tukea, joka nousi vuosi vuodelta.
Miklos Jancso (s. 1921) aloitti elokuvassa jo 1950-luvun puolivälissä lyhyillä dokumenteilla. Jancsosta tuli 1960-luvulla side Unkarin vanhan ja uuden elokuvan välille. Jancso oli ainoita, joka pystyi uudistumaan, ja ohjaajan 1970-luvun tuotanto on kiehtova jatko Vapauden tuulien menestykselle. Tunnemme Suomessakin sellaiset omaperäiset Jancso-elokuvat kuin Miehet ilman toivoa, Agnus Dei, Punainen psalmi. Liioittelematta voi sanoa, että Jancso merkitsi 1970-luvulla erilaisuudestaan huolimatta jotakin samaa uutta luovaa ja kontroversaalia kuin Pier Paolo Pasolini Italiassa.
=====================================================================================================

Ohjaaja Miklos Jancso

Miklos Jancso totesi kerran: "Tärkeä ei ole yksilö jota taiteilijana estetään toteuttamsta itseään, vaan idea joka  hänen on välitettävä." Lausunto oli vähän samanlainen kuin 1960-luvulla levinneen yhteisöllisemmän elämäntavan julistus. Nykyisellä yksilöllisyyden ja ei-poliittisuuden kaudella Jancson puheille saatetaan nauraa.
Osittain nauru on sallittua, sillä niin usein olemme viime vuosina nähneet, miten yksilön ilmaisun ja sanan vapautta painetaan alas epädemokraattisesti hallituissa maissa. Miten esimerkiksi Abbas Kiarostamin yksilölliset taiteelliset ideat toteutuvat nykypäivän julmassa Iranissa? Ja ovatko nyky-Venäjän elokuvataiteilijat sittenkään vapaampia kuin aikanaan neuvostoelokuvan ohjaajat?
Vapauden tuulien tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1947, jota historioitsijat pitävät Unkarin sodanjälkeisen ajan parhaana jaksona. Unkarin kansantasavalta muodostettiin kaksi vuotta myöhemmin, ja filmiteollisuus kansallistettiin. Tuona Vapauden tuulien tapahtumavuonna Geza Radvanyi ohjasi elokuvan Jossakin Euroopassa, jota pidetään Unkarin sodanjälkeisen elokuvan ensimmäisenä mestariteoksena. Samana vuonna luotiin kansanopistoliike tarjoamaan mahdollisuudet niille tuhansille nuorille, jotka eivät olisi koskaan päässet yliopistoihin.
Miklos Jancson elokuva alkaa tilanteen määrittelyllä, vastavoimien kohtaamisella. Joukko kansanopistolaisia menee kirkon ylläpitämään luostarikouluun. On tarkoitus levittää muutoksen sanomaa suljettuun yhteisöön. Kansanopistolaiset eivät käytä väkivaltaa, vaan metodina ovat keskustelu, väittely ja laulut. Luostarikoululaiset ovat vastaanottava puoli, sillä heidän joukostaan ei löydy samanlaista älyllistä joukkovoimaa.
Miklos Jancso valitsee muutoksen, mutta elokuvan huomiota herättävin piirre on objektiivisuus. Jancso ei asetu tuomariksi tilanteiden yläpuolelle, vaan syöksyy avoimesti kameroineen tilanteisiin ja osallistuu demokraattisesti keskusteluun. Tässä on pointti, jonka vuoksi me rakastimme tuota elokuvaa niin kovasti.
=====================================================================================================

Kirjoitin Vapauden tuulista marraskuun 1970 ensi-illan jälkeen: "Jancson elokuvan kuvista tunnistaa sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen ilon, ihmisen luovan toiminnan riemun." Nyt tuollainen puhe kuulostaa varmasti naiivilta, koska Euroopassa tuskin elää ja vaikuttaa montakaan ihmistä, jotka vielä uskoisivat sosialismiin. Ja kun on nähnyt näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin dokumentteja Erin Honeckerin DDR:n viimeisistä päivistä, tuskin kukaan meistä voi väittää, että sosialistisen yhteiskunnan rakentamisessa olisi ollut iloa. Päinvastoin.
Kirjoitin elokuvasta myös seuraavaa, joka muistuttaa Miklos Jancson olleen sydämeltään elokuvataiteilija, kuvaan uskova ohjaaja: "Vapauden tuulia pitää koossa huumaava muodon ja sisällön harmonia, vuorovaikutus ja dialektiikka." Eikä ollut kaukaa haettua verrata elokuvaa kultakauden Hollywood-musikaaleihin.
Vapauden tuulet on ainutlaatuinen elokuva Miklos Jancson tuotannossa. Myöhemmissä elokuvissaan Jancso ei enää saavuttanut samaa muodon ja sisällön, niin sanotun aiheen ja tekotavan metodin sisäkkäistä harmoniaa, vaikka ohjasikin todistajalausuntojen mukaan aivan kelvollisia teoksia aina 1990-luvulle. Tunnemme niistä elokuvat Jancson Elektra (1974), Ihmisten paheet (1976) ja 9-osainen tv-sarja Faustus, Faustus (1982).

KAKSI VELJESTÄ - ELÄMÄN KARU KOSKETUS * * * * *

Tanskalaisen Thomas Vinterbergin (s. 1969) ohjaama Submarino on loistava elokuva Kööpenhaminan laitapuolen ihmisistä. Elokuvan päähenkilöt ovat vankilasta palaava, asuntolassa asuva Nick (Jakob Cedergren) ja hänen pikkuveljensä (Peter Plaugborg). Muita henkilöitä ovat pikkuveljen poika Martin (Gustav Fischer Kjaerulff), joka on vielä päiväkodissa, asuntolan seksiä jakava Sofie (Patricia Schumann) ja kaupungilla autoja sekä tyttöjä päivystävä Ivan (Morten Rose). Nick juo olutta, mutta pikkuveli on narkomaani, joka saattaa menettää Martin-pojan minä hetkenä tahansa yhteiskunnan huostaan. Ivan on lihava, eikä hänellä ole ollut seksikokemuksia. Vasta asuntolan Sofie hyväksyy Ivanin, mutta se johtaa murhenäytelmään.
Submarinon veljesten tausta liittyy ikäviin, traagisiin kasvu- ja kotiolosuhteisiin. Teineinä he ovat joutuneet huolehtimaan vauvaikäisestä veljestä, koska äiti juo ja tulee aina humalassa kotiin. Viina vie äidin, ja vauvaikäisellekin pojalle käy huonosti. Veljesten elämän ennuste ei ole kovin hyvä, joten ei ole mikään ihme, jos he kulkevat aikuisina miehinä katujen laitapuolta.
Submarino tapahtuu asuntolassa, pikkuveljen asunnossa ja Kööpenhaminan kaduilla. Vinterberg näyttää, miten huumetta ruiskutetaan suoneen ja kuinka huumevälitys toimii kaduilla. Winterberg kuvaa miehiä, joiden pinna on aina kireällä. Väkivaltaisten ratkaisujen mahdollisuus kurkkii kadulla.
Veljekset ovat elämäänsä täysin pettyneitä ihmisiä, ja pikkuveljeä ei kosketa enää mikään muu asia kuin Martin-pojasta huolehtiminen. Siinäkin narkomaani-isä tasapainoittelee koko ajan nuoralla, sillä huumepöllyssä ei voi antaa Martinille sitä tukea, jonka hän vielä kaipaisi. Hellyyttä, rakkautta sentään.
=====================================================================================================

Ohjaaja Thomas Vinterberg

Submarino on 1990-luvun tanskalaisessa Dogma-elokuvaliikkeessä toimineen ohjaajan elokuva. 1990-luvun lopun musta komedia Juhlat oli Vinterbergin tunnetuin dogma-filmi. Dogmat ovat jääneet Thomas Vinterbergiltä menneisyyteen, myös 2000-luvun alun It´s All All About Love -elokuvan teoreettinen juonirakennelma. Vinterberg on kypsynyt ohjaajana.
Submarino on täysipainoinen, draamallisesti viisas ja sykliseltä rakenteeltaan jopa nerokas elokuva (ensimmäinen puolisko on Nickin ja toinen pikkuveljen tarinaa). Traagista, synkkää tarinaa, veljesten hukattua elämää seuraa kaikella mielenkiinnolla. Tuhoon tuomittujen laitapuolen ihmisten elämästä kerrotaan niin intensiivisesti, niin myötäelävästi ja niin psykologisen varmasti, että katsomiskokemuksen aikana ei huomaa minkäänlaista säröä ohjauksessa. Eikä mitään kikkailua ja tekotaiteellisia tehokeinoja ilmene - kuten ohjelmiston toisessa synkässä elokuvassa, Tokioon sijoitetussa Enter the Voidissa.
Thomas Vinterbergin henkilöohjaus on taidokasta ja elokuvallinen ajattelu todella kypsää. Ja jollakin ihmeellisellä tavalla Vinterberg pystyy salakuljettamaan valoisan pohjavireen murheellisen tarinan lohduttavaksi voimaksi. Vinterbergiä voi myös onnitella eirnomaisten näyttelijöiden löytämisestä nuorten veljesten rooleihin. He ovat Sebastian Bull Sarning ja Mads Broe.

Ajankohtainen kommentti

Tanskalaiset elokuvat ovat nykyisin rautaa. Sen osoitti kesän tanskalainen sarja Ylen TV1:n puolella. Etenkin iäkkään Hening Carlsenin (s. 1927) Hyppy vaikutti aivan erinomaiselta elokuvalta. Kyllä vanhatkin vielä pystyvät. Ja tarkkaavainen katsoja saattoi kuulla ja nähdä Carlesenin viime lauantaina Yle Teemalla, kun häntä haastateltiin puolalaisesta elokuvasäveltäjä Krzysztof Komedasta kertovassa ohjelmassa.
Tanskalaisten voiman osoittaa myös Submarino. Ja jatkokin kiinnostaa, sillä teattereihin on tulossa tanskalaisten tekemä sotaelokuva, joka sijoittuu Afganistaniin. Mitä siellä tapahtuu tanskalaisille sotilaille? Sitä elokuvassa kysytään.
Samasta aiheesta on tehty jo elokuva Saksassa, mutta Suomessa pysytellään menneisyydessä. Vaikka sotilaitamme liikkuu kriisinhallintatehtävissä Afganistanissa. Suomalaisen elokuvan menneisyyshaku näkyy Prinsessassa, joka sai ennen ensi-iltaa, suurin piirtein kahden viikon ajan massiivisen huomion mediassa. Ja elokuvan traileri pyöri kuukausia valkokankailla, jopa kyllästymiseen saakka.
Menneisyyteen kaartuu myös perjantaina teattereihin saapuva Täällä Pohjan tähden alla II. Timo Koivusalo liikkuu Väinö Linnan ja Edvin Laineen jäljillä. Ensimmäinen osa oli niin tasapaksu ja ulkokohtainen, että hirvitti. Toivottavasti toinen osa on parempi.
Ja mitä sanottte Mannerheim-elokuvasta, jota kuvataan jossakin itäisen Euroopan maassa. Ohjaajana on floppeja floppien jälkeen Hollywoodissa työstänyt Renny Harlin. Täytyi oikein tarkistaa Solar Filmsin sivuilta, joko sitä todella kuvataan, sillä elokuvan rahoituksesta ja tuottamisesta on levitetty kolmen, kahden vuoden aikana mitä erilaisempaa tietoa. Solarin sivujen mukaan Mannerheimia kuvataan elo-marraskuussa 2010 ja tammikuussa 2011. Keskeiset kuvausmaat ovat Suomi ja Unkari. Elokuvan ensi-iltaa kaavaillaan syksylle 2011.
=====================================================================================================
Tanskalaiset ovat elokuvantekijöinä paljon edellä meitä suomalaisia. Sille ei voi mitään. Näin se vain on. Tanskassa elokuvatuotanto saa rahaa enemmän kuin Suomessa, mutta se ei voi olla koko totuus tasoerosta. Meillä on elokuvasäätiön tuki, ja se on noussut viime vuosina. Se tulee veikkausvoittorahoista. Sponsorituki on yleistynyt laajasti viime vuosina. Esimerkiksi Prinsessa-elokuvan yhteistyökumppani on Ray. Arviolta 12,7 miljoonaa euroa maksavan yhteistuotantoelokuva Mannerheimin tukijoina näyttäisivät esiintyvän Unibet Group (pääsponsori), VR-konserni, Sinebrychoff, Neste Oil, Fortum. Muuttopalvelu Niemi ja Helsingin Sanomat. Huh, huh! Kyllä on vankkoja tukijayrityksiä, mutta miksi valtalehti osallistuu tuotannon sponsorointiin. Eikö tämä aseta lehden, jossa minäkin olin töissä 26 vuotta, elokuvakriitikkoja vaikeaan asemaan. Mitä elokuvasta uskaltaa aikanaan sanoa?
Elokuvatuottajat valittavat jatkuvasti varojen niukkuudesta. Luulisi katsojiltakin tuotantoyhtiön laariin jotakin tippuvan, kun kotimaisten elokuvien kävijämäärät ylittivät syyskuussa miljoonan rajan. Korotusta viime vuoteen on 17 %. Elokuva- ja tv-tuottaja Olli Haikka taas uskoo määrän turvaavan laadun: "Mitä enemmän elokuvia ja ohjelmia tuotetaan, sitä useampi huipputuote syntyy. Määrä tukee tuotekehittelyssä myös laatua" (HS/Mielipide 12.9. 2010).
Määrä varmaankin tukee pienten elokuva- ja tv-yhtiöiden toimintamahdollisuuksia, mutta elokuva ei voi olla vain sponsorien, Ylen ja säätiön tukemaa tuotekehittelyä. Elokuva syntyy luovien ja lahjakkaiden ohjaajien ansiosta. Ja enemmin kuin kyky tuotekehitellä heillä täytyy olla käsitys elokuvan historiasta, ilmaisullisista ominaispiirteistä, silmää visuaaliselle ajattelulle ja korvaa ympäröivän elämän kohinalle, joka saattaa muuttua kameran edessä jopa huippudraamaksi.

P.S. Euroopassa ihmetellään, miten Jari Litmanen pystyy vielä suoritukseen, joka nähtiin viime lauantaina Oulussa (18.9.), kun maestro varmisti FC Lahden voiton upealla saksipotkumaalilla. (Katso maali täältä) Kyllä pystyy. Hän on huippu edelleen iästään huolimatta. You Tubessa Jarin maalin on katsonut tätä kirjoitettaessa 400 000 klikkaajaa. Mutta Ylen aamu-tv:n maanantaiaamun urheilukeskusteluohjelma Jälkihiki ei maininnut mitään Litmasen suorituksesta. Vain jääkiekko on keskustelijoiden mieliaihe. Mitä väliä, vaikka kiekosta on tullut röyhkeä väkivaltalaji - kuten Jere Karalahden pöyristyttävä taklaus osoitti. Eikä se ole ollut ainoa, eikä tule olemaan. Jälkihien keskustelijat - en kehtaa sanoa nimiä - antoivat ymmärtää, että väkivalta kuuluu jääkiekkoon. UEFA tekee jalkapallossa rasismin vastaista työtä, mutta jääkiekossa ei tapahdu mitään. Toivottavasti kuulin väärin, mutta SM-liiga suunnittelee oikean tappelupäivän julistamista kaukaloon. Eikö Jälkihien keskusteluryhmään saada henkilöä, joka sanoo Ei väkivallalle, rasismislle ja machoilulle urheilussa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 59

Eräs rakkaustarina (En kärlekshistoria, Ruotsi 1970) ohjaus ja käsikirjoitus: Roy Andersson, kuvaus: Jörgen Persson, musiikki: Björn Isfält, pääosissa: Ann-Sofie Kyhlin (Annika), Rof Sohlman (Pär), Anita Lindblom (Annikan täti), Bertil Norström (Annikan isä), tuotanto: Europa Film.

Kiinnostukseni uuteen ruotsalaiseen elokuvaan oli ylitsevuotavaa 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alussa. Taisin olla Uuden Suomen silloisen kriitikon ja nykyisen Vaasan yliopiston professorin Tarmo Malmbergin ohella ainoita Suomessa, joka innostui uudesta ruotsalaisesta elokuvasta. Eli siitä 1960-luvun puolivälissä tulleesta nuorten tekijöiden kaartista, joiden merkkiteoksia olivat Korppikortteli (Bo Widerberg), Tässä on elämäsi (Jan Troell), Rakkaus 65 (Widerberg), Hugo ja Josefin (Kjell Grede), Rakastavia pareja (Mai Zetterling) ) ja Olen utelias sininen (Vilgot Sjöman).
Niin kiinnostunut olin, että selvitin uuden ruotsalaisen elokuvan syntyä ja kehitystä, panoroin sen esitystoiminnan uudistuksiin. Tutkin nimittäin kunnallisen elokuvatoiminnan tilannetta Tukholman, Gävlen ja Göteborgin kaupungeissa. Miten kunnalliset elokuvateatterit toimivat, miten on järjestetty 16 mm:n lasten elokuvatarjonta kirjastoissa ja kuinka elokuvakasvatusta hoidetaan.
Tulos oli rohkaiseva. Laadin kirjoitussarjan Suomen Sosiaalidemokraattiin Ruotsin kunnallisesta elokuvatoiminnasta. Suomessakin virisi pian kiinnostus kunnalliseen elokuvatoimintaan, ensin Oulussa ja sitten Jämsänkoskella. Etenkin Oulun Pentti Kejosen toiminta oli huomattavaa. Nyt tämä kaikki on kaukana takana, sillä elokuvakulttuurimme supistui ja jopa rappeutui 1980-luvulla. Elokuvakerholiikekin kuoli. Työmme valui hukkaan.
Valitsen göteborgilaisen latinan lukion kasvatin Roy Anderssonin (s. 1943) Erään rakkaustarinan esimerkkielokuvaksi, vaikka vaaka olisi saattanut kallistua Korppikortteliin tai Tässä on elämäsi -elokuvaan. Andersson on ainoita uuden ruotsalaisen elokuvan tulokkaita, joka ohjaa edelleen. Läpimurtonsa Andersson teki 1970-luvun alun tilanteessa, jossa uusi ruotsalainen elokuva oli hiipumassa, ja Ingmar Bergmanin pitkäjännitteisen työn merkitys korostui jälleen.
Tosin ruotsalainen sosiaalidemokratia kohteli veropolitiikallaan taiteilijoita niin kurjasti, että Bergman siirtyi Kuiskauksien ja huutojen ja Kohtauksia eräästä avioliitosta -elokuvan jälkeen ohjaamaan Saksaan. Bo Widerberg jatkoi ohjaamista, samoin Jan Troell. Molempia nuoren polven ohjaajia kiinnosti Amerikka. Widerberg loi hienon taistelukuvauksen Joe Hillin ja Troell toteutti suurenmoisen eeppisen, kaksiosaisen Maastamuuttajat-elokuvan.
=====================================================================================================

Ohjaaja Roy Andersson

Roy Andersson ohjasi 1970-luvulla vain kaksi elokuvaa. Ruotsalaisen uuden elokuvan ehkä lahjakkain tekijä ohjasi Erään rakkaustarinan jälkeen vuonna 1975 loistokkaan eksistentialistisen Giliapin, jossa näytteli ajankohdan suuri tähti Thommy Berggren. Giliap tyrmättiin arvosteluissa, ja elokuva epäonnistui täysin kaupallisesti. Elokuva on hyvin yhteiskuntakriittinen. Andersson kuvaa vanhan hotellin henkilökunnan ja vieraiden elämää. Elokuvan sanoma on kafkamaisesti selkeä: Olemmeko muuttumassa pelkiksi yhteiskunnan pelinappuloiksi?
Giliapin heikon vastaanoton johdosta Roy Anderssonin jatkomahdollisuudet tuhoutuivat. Hän elätti itsensä mainosfilmeillä. Suomessakin muistetaan 1990-luvun omaperäiset, lähes surrealistiset Arla-mainokset. Oikeastaan niiden ansiosta Roy Andersson sai uuden mahdollisuuden, mutta vasta 2000-luvun vaihteessa. Pitkät draamaelokuvat, Bergmanin ylistämä Toisen kerroksen lauluja (2000) ja Sinä elävä (2007) ovat tinkimätöntä, omaperäistä Anderssonia. Etenkin Sinä elävä hämmästyttää kuvallisella laulullisuudellaan, eikä ihme, sillä Andersson lainasi elokuvansa nimen Goethen teoksesta "Roomalaisia elegioita", joka ilmestyi 1790. Andersson jopa lainaa Goethelta elokuvansa moton: "Iloitse, sinä elävä, lämpimässä vuoteessas, ennen kuin Lethen jääkylmät aallot nuolevat pakoilevaa jalkaasi." Anderssonille tyypillisesti elokuvan henkilöt ovat murehtijoita, jotka vain unelmoivat ilosta ja paremmasta yhteiskunnasta.
Eräs rakkaustarina on varhaisnuorten rakkauselokuva. Roy Andersson kertoo sympaattisesti, melkein nuorten iholle käyden alle 15-vuotiaista Päristä ja Annikasta, viihtymisestä ja pahoinvoinnista ruotsalaisen kansankodin hyvinvointikoodien puristuksessa. Elokuva on kahden varhaisnuoren suloisen kirpeä rakkaustarina, joka etenee aikuisten elintasokilpailun keskellä.
Pärin ja Annikan tarinan taustalta erottuu keski-ikäisten keskivertoruotsalaisten elämä ja uurastus. Talous on kunnossa, kulutus huipussa, työtä riittää, mutta jokin hiertää - ihmissuhteet eivät pelaa, ihmiset eivät viihdy. Anderssonin mukaan unelma tasa-arvoisesta ja luokattomasta kansankodista oli sittenkin harhaa. Eikä kestä ajallisesti kauan, kun kansankodin perusta muuttuu pakolaisten ja uusien etnisten ryhmien vyöryessä Ruotsiin.
Annikalla on uurastava myyntimies isä ja pettynyt äiti, neuroosien vallassa kompuroiva täti, jota ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvä Anita Lindblom tulkitsee loistavasti. Kirjoitin Roy Anderssonin elokuvasta aikanaan, miten nuorten ja vanhempien elämän rinnastuksista syntyy kerronnan terävä dialektiikka, joka jännittyy loppuaan kohden kuin tuliterä jousi. Otin esille elokuvan monia hienoja jaksoja, huomautin ennen kaikkea keskeisestä loppuhuipennuksesta, joka sijoitettiin rapujuhliin huvilalle.

Siellä Roy Andersson riisuu lopullisesti keskivertoruotsalaisuudelta naamiot ja kulissit. Huvilan juhliin Andersson keräsi tutut henkilöt, Annikan ja Pärin vanhemmat, sukulaiset ja ystävät. Kuinka herkullisesti, tempaavasti Andersson kuvaa nuoret rakastavaiset, yhteisön Romeon ja Julian, jotka seuraavat piilopaikastaan rapujuhlia. Läheisenä kumuna kuuluvat aikuisten puheet rahasta, tavaroista ja autoista.
Olisiko nyt aika tehdä elokuva, jossa nuoret puhuvat porkkana- ja punajuurijuhlissa ilmastonmuutoksen torjumisesta ja kulutusyhteiskunnan purkamisesta vanhempien seuratessa apaattisina uuden sukupolven niukkaa juhlintaa. Kysymyksen asettaa, kun muistaa Erään rakkaustarinan lopetuksen. Roy Andersson on nuortensa puolella, tietenkin, niin kuin Nicholas Ray 1950-luvun Nuoressa kapinallisessa, johon voi nähdä kaukaisia yhtäläisyyksiä. Mutta Andersson ei mene ansaan, vaan jättää mestarillisen esikoiselokuvansa lopun ironisesti auki: Mitä tapahtuu, kun nuoret rakastavaiset ovat muutaman vuoden kuluttua vanhempiensa asemassa?
=====================================================================================================
Eräs rakkaustarina oli uskomattoman hyvä menestys Ruotsin teattereissa. Kinosto toi elokuvan meillä 12.2. 1971 Kluuvikadun Maximiin, jossa vielä kunnioitettiin ruotsalaisen elokuvan pitkiä esitysperinteitä. Nekin ovat haihtuneet kuten muukin elokuvakulttuuri Helsingistä kahden viime vuosikymmenen aikana. Popcorn, 3D ja yliluonnollinen väkivalta ovat vallanneet multiplexit ja vastustuskyvyttömän nuorison sielut.

KELLOKOSKEN PRINSESSA * * *

Arto Halosen ohjaama uusi kotimainen draamaelokuva Prinsessa kertoo kiintoisan tarinan yhteiskunnan sairaaksi määrittelemästä naisesta, joka valloittavalla olemuksellaan sulostuttaa elinympäristöään Kellokosken mielisairaalassa. Halosen elokuva perustuu tositapahtumiin ja todelliseen henkilöön, jota kutsuttiin Kellokosken Prinsessaksi.
Prinsessa oli oikealta nimeltään Anna Lappalainen. Hän vietti elämästään yli 50 vuotta Tuusulan Kellokosken mielisairaalassa. Lappalainen (1896-1988) oli aikalaistodistajien mukaan aivan erikoinen, jopa ainutlaatuinen ihminen. Hänellä menivät päässä sekaisin todellisuus ja fiktio, kuvitelmat ja fantasiat, mutta monet Lappalaisen nähneet ja hänen lähellään eläneet ovat puhuneet valovoimaisesta ja ihastuttavasta naisesta, joka herätti kunnioitusta Kellokosken potilastovereissa, henkilökunnassa ja jopa paikkakunnan pankkiirin keskuudessa. Tiedämme, että vuonna 1995 Kellokosken sairaalan puistoon pystytettiin "Prinsessan" muistomonumentti.
Arto Halonen (1964) tunnetaan suomalaisena dokumenttiohjaajana. Hän toimi 1980-luvun lopulla elokuvauksen opettajana Joensuun lasten ja nuorten kuvataideoppilaitoksessa. Halonen oli nelisen vuotta 1990-luvun alkupuolella Pohjois-Karjalan läänin elokuvataiteen läänintaiteilija. Hän ohjasi jo alle kaksikymppisenä lyhytfilmejä, joiden formaatti oli 8 milliä. Kerrotaan, että Halosen elokuvan yliopistot olivat nuoruuden harrastelijafilmit.
Joensuussa valmistui myöhemmin dokumenttielokuvia ja tv-sarjoja. Hän ohjasi myös animaatioita, ja 1990 kuuluisan urheiludokumentin Arto Bryggaresta. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi dokumentti nyrkkeilijä Tarmo Uusivirrasta.
Arto Halonen asuu nykyisin Helsingissä. Hän on nauttinut maame ehkä merkittävimmän dokumenttiohjaajan mainetta. Uran todellinen läpimurto oli 1998 valmistunut tiibetiläisaiheinen Karmapa - Jumaluuden kaksi tietä, joka herätti huomiota maailmalla. Halonen tapasi elokuvaa kuvatessaan Dalai Laman.

=====================================================================================================
Prinsessa on Arto Halosen ensimmäinen näytelmäfilmi. Hän unelmoi 1990-luvun lopulla näytelmäfilmin ohjaamisesta, ja tuotantoon piti päästä suomalais-tanskalainen pitkä elokuva Guardian Angel. Se ei lopultakaan toteutunut, joten Halonen jatkoi dokumenttiohjaajana. Siksi viime perjantaina ensi-iltaan tullut Arto Halosen esikoisnäytelmäfilmi Prinsessa on kotimaisessa tuotannossa hyvin mielenkiintoinen tapaus. Halonen osoittaa oraalla olevat kykynsä ohjata draamaa, kykynsä toimia tyydyttävästi näyttelijöiden kanssa. Epookki on tuotu todenmakuisesti esille, mutta riittääkö se täyspainoisen elokuvan kuorrutukseksi. Prinsessa on asiallinen draamaelokuva ihmisen erilaisuuden puolustamisesta. Jotakin särmää, jonkin kipinän se olisi tarvinnut kerrontaan. Hyvä aihe ikään kuin kutistuu varman päälle laskettuun ohjaukseen. Sille ei voi mitään, että elokuvan edistyessä alkaa tuntua kuin kaikki tässä esitetty olisi nähty, luettu ja tiedetty aikaisemmin.
Parhaimmillaan Halosen elokuva on "lääketieteellisissä kohtauksissa", joissa sairaalan johto kokeilee niinä ajankohtina käyttöön otettuja uusia hoitomuotoja - malariasta sähköshokkiin ja lobotomiaan. Tosin nämäkin asiat on käyty aikaisemmin läpi lukuisissa elokuvissa. Nuorille katsojille ne toki ovat hyvää historiallista tietoa mielisairauden hoitomuotojen kehityksestä.
Katja Kukkola on sopiva todellisen henkilön, Kellokoskella ison osan elämästään viettäneen Lappalaisen rooliin. Sama pätee muihinkin näyttelijöihin, Antti Litjasta Samuli Edelmanniin ja Krista Korhoseen.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradio on suunnittellut ensi vuodeksi roimaa korotusta tv-maksuun. Ylen hallintoneuvosto päättii korottaa sitä 6 %. Lintilän työryhmän kaavailemat uudistukset eivät ole toteutuneet, eikä Suomen hallitus rohkene ratkaista Ylen taloutta pitkällä tähtäimellä lähestyvien eduskuntavaalien tähden.
Yle on vahva, voimakas ja menestyvä mediatalo, yleisöäkin laajasti kiiinnostava tv-puolella. Myös radion eri kanavat pärjäävät, ja maaseudulla Ylen maakuntaradiot kilpailevat maakuntalehtien kanssa. Kun tähän lisätään vielä Ylen koko ajan lisääntyvä tarjonta Internetissä, niin on selvää, että julkisen palvelun yhtiön tarjontapaletti alkaa saavuttaa lakimittansa. Kysymys kuuluu: Voidaanko Yleä kustantaa lupamaksuilla nykyisenä maksutelevision ja ilmaisen netin aikana.
Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja, kansanedustaja Kimmo Sasi vertasi tv-maksun korotusta tv-uutisissa sanomalehtien tilaushintojen korotuksiin. Vertaus on minusta ontuva, sillä televisiomaksu (juuri tuli postista puolen vuoden maksu määrältään 114,25 euroa) on pakollinen, mutta jokainen voi tilata lehtensä oman halunsa mukaan. Mikään taho ei pakota tilaamaan Helsingin Sanomia tai Kauppalehteä, mutta tv-maksun laistava joutuu perintäralliin. Se alkaa 5 euron viivästysmaksulla.
Viestintäviraston lähettämän laskun takapuolella lukee: "Mikäli emme maksukehoituksesta huolimatta saa suoritusta siirrämme saatavamme perintään, jolloin laskuun lisätään perinnästä aiheutuvat kulut 12 euroa." Sitten maksamaton tv-maksu menee ulosottoon: "Televisiomaksu, viivästysmaksu ja perintäkulut ovat ulosottokelpoisia ilman tuomiota tai päätöstä."

P.S. Yleisradion uusi toimitusohtaja Lauri Kivinen salpasi melkein hengen perjantaiaamuna (10.9. 2010). Teemu Luukka haastatteli Kivistä laajasti Helsingin Sanomiin. Täytyy tietysti toppuutella innostusta, mutta Kivinenhän puhuu asiaa siitä, josta itse olen jankuttanut monta vuotta. Kivisen mukaan viihteellisyyttä vähennetään Ylessä. Samalla omaa - siis yleläistä - tuotantoa tullaan lisäämään. Eli: Ylen väki trimmataan töihin. Sitä on usein ihmetellyt, miksi Yle käyttää tv-puolella niin massiivisesti ulkopuolisia firmoja. Epäilys tosin kalvaa mieltä, sillä ehdittiinkö Jungnerin aikana hukata lopullisesti Ylen oman ohjelmatuotannon laatu ja perinne? Ja ovatko lahjakkaat tekijät jo eläkkeellä tai irtisanottu yhtiöstä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 58

Yöni Maudin luona (Ma nuit chez Maud, Ranska 1969), ohjaus: Eric Rohmer, käsikirjoitus: Rohmer, kuvaus: Nestor Almendros, Emmanuel Machuel, musiikki: Klassisia valintoja, pääosissa: Jean-Louis Trintignant (katolinen mies), Marie-Christie Barrault (vaalea nainen), Francoise Fabian (Maud), Antoine Vitez (Vidal). Tuotanto: Renn Productions, Films du Carrosse, Les Films du Losange.


Arkistoistani löytyy pieni merkintä, että ranskalaisen Eric Rohmerin rakastetuin elokuva Yöni Maudin luona on saanut ensi-iltansa 16.10. 1970 Ritzissä, Suomi-Filmin paraatiteatterissa Etel. Hesperiankadulla. Olin myös merkinnyt tarkasti elokuvan kreditit eli tekijätiedot. Tein 1960-luvun toisella puoliskolla tekijäluetteloita Suomessa ensi-illan saaneista elokuvista. Niitä julkaistiin Kinolehdessä, jonka ihanan päätoimittajan Maire Haahdin kanssa yhteistyöni oli sujuvaa ja laajaa (rahapulassa hänelle saattoi kiikuttaa jutun mistä tahansa elokuva-aiheesta).
Ensi-iltatietoja oli julkaistu 1950-luvun puolivälistä Akateemisen Filmikerhon kustantamassa "Elokuvan vuosikirja Studiossa". Kun Studion julkaiseminen loppui 1960-luvun alkupuolella, Kinolehti oli ainoa paikka, jonne ensi-iltaelokuvien luetteloa saattoi koota. Tiedot löysin yleensä kolmesta lähteestä: ulkomaisista elokuvalehdistä (Films and Filming oli ainutlaatuinen), kirjoittamalla ne muistiin pimeässä salissa elokuvan alkuteksteistä ja elokuvien vuokraamoista eli maahantuontiyhtiöistä (vierailin usein Mikonkadun Adams-Filmin Lasse Åbergin luona, sillä yhtiön tuomista saksalaisista elokuvista ei saanut oikein muuten tekijätietoja kuin Saksasta tulleista broshyyreistä).
=====================================================================================================
Tiesimme Ritzin ensi-illan aikaan, että Yöni Maudin luona -elokuvan ohjaaja Eric Rohmer kuului Ranskan uuden aallon ydinryhmään Godardin, Truffautin, Chabrolin ja Rivetten ohella. Rohmer oli kymmenisen vuotta kollegoitaan vanhempi. Hän oli aloittanut kriitikkona kuten työtoverinsa. Rohmer oli toiminut ydinjoukon elokuvalehden Cahiers du Cinéman päätoimittajana. Hän ohjasi elokuvia harvemmin kuin rakkaat työtoverinsa.
Eric Rohmerin tuotanto käsittää runsaat kaksikymmentä pitkää elokuvaa, useita lyhytfilmejä ja tv-töitä. Esikoisteos Leijonan merkki valmistui 1959. Syvästi katolinen ohjaaja määritteli elokuvansa tutkielmaksi synnistä, katumuksesta, armosta ja pelastuksesta. Aikalaiskriitikot huomauttivat, että elokuva on pohdiskelua kaupungilla. Pariisista, suurkaupungista tulikin Eric Rohmerin elokuvien olennainen tapahtumapaikka, vaikka hän saattoi piipahtaa maaseudunkin rauhassa.
Eric Rohmer oli moralisti ja realisti. Hän oli mietiskelijä, joka tutki satunnaisuuden ja todennäköisyyden ilmentymiä. Hän oli kuvan ja sanan tarkka yhdentäjä. Eric Rohmerin tuotannon ensimmäiset kuusi elokuvaa saivat alaotsakkeeksi "Moraalisia tarinoita". Sarjaa seurasivat "Komedioita ja sananlaskuja" ja "Neljän vuodenajan tarinat".
Yöni Maudin luona on ensimmäisen sarjan kuuluisin elokuva, mutta myös 1970 valmistunut Clairen polvi on huomattava. Toisen sarjan elokuvista ironinen Ihana avioliitto (1982) vakuutti, ja vuodenaikojen tarinoista 1991 julkaistu Talvitarina on taiturimainen ohjaustyö. Kaikissa näissä elokuvissa Rohmer tutkailee ihmisen moraalisia valintoja, rakkauden ehtoja ja - voisiko sanoa - oikean elämänkumppanin mahdollista löytymistä.
Yöni Maudin luona on Eric Rohmerin tuotannon avainteos. Siihen sopii hyvin ohjaajan oma luonnehdinta: "Mies tavoittelee sillä hetkellä ulottumattomissa olevaa naista, mutta joutuukin samalla toisen naisen läheisyyteen." Liikehdintä A:n, B:n ja C:n välillä määritteli Rohmerin myöhempienkin elokuvien henkisen poljennon.
Rohmer asetti Yöni Maudin luona - elokuvassa naiseuden, naisen halun ja onnen kahden miehen, katolilaisuuttaan varjelevan, pascalilaisen Jean-Louisin ja marxilaisuutta edustavan Vidalin välimaastoon. Rohmerin mukaan elokuva ei ole suinkaan tarina, jossa on moraali, vaan tarkoitus oli käsitellä vähemmän sitä mitä ihmiset tekevät ja enemmän sitä mitä heissä tapahtuu. Rohmer näki elokuvataiteen lähempänä romaania kuin teatteria.

Täydellisesti onnistunut Yöni Maudin luona on rohmerilaisittain pikemminkin ajatusten kuin toiminnan elokuvaa. Eli: Elokuvan ihmiset paljastavat, mitä he ajattelevat miesten ja naisten välisistä suhteista, intohimosta, ystävyydestä, ikävystymisestä, työstä, vapaa-ajasta. Nykykatsoja saattaa nyrpistellä nenäänsä: Ei mitään toimintaa!
Ei todellakaan, ja kauhistuttaako kun sanon, että Rohmerin elokuvassa puhutaan paljon. Olennainen on jakso, jossa Jean-Louis Trintignantin esittämä Jean-Louis kohtaa marxilaisen yliopisto-opettaja Vidalin. Sisäpiirin tiedon mukaan Vidal ja tämän esittäjä Antoine Vitez ovat identtisiä. Rohmer ja Vitez kirjoittivat yhdessä Jean-Louisin ja Vidalin kohtaamisdialogin.
Ranskalaisen elokuvan ekspertti Sakari Toiviainen tutki kohtaamisdialogia ansiokkaassa esseessään "Yöni Maudin luona" (Filmihullu/5/1970): "Vidal toteaa: Oletetaan, että on 90%:n todennäköisyys, että historialla ei ole mieltä. Kuitenkin minun täytyy veikata tuon 10%:n prosentin eli historian mielekkyyden puolesta, koska se on ainoa asia, joka oikeuttaa elämäni ja toimintani."
=====================================================================================================

Ohjaaja Eric Rohmer

Tätä kirjoittaessani tuli tieto, että Eric Rohmer on kuollut Pariisissa. Päivä on 11.1. 2010. Rohmer oli kuollessaan 89-vuotias. Mieleeni muistuu Rohmerin, todellisen elokuvataiteilijan väite, että elokuvalla olisi vain yksi, suuri yleisö. Olin kirjannut väitteen pieneen elokuvakirjaani "Vaihtuvat filmit", joka ilmestyi 1972. Rohmer ilmaisi idealistisen uskonsa katsojakuntaan, joka tietää ennalta mitä elokuvia sille tarjotaan. Ja Eric Rohmer huomautti Sight and Soundissa (Summer 1971), että hänen elokuvansa vetoavat sellaisiin henkilöihin, joilla on tietty filmillinen ja kirjallinen tausta. Ohjaajan mukaan tämä yleisö on sittenkin paljon suurempi, mitä hän oli uskonut.
Oliko Eric Rohmer ennen kuolemaansa vielä samaa mieltä, jää arvailtavaksi.

KOOMIKON LAULUT JA LUNNAAT * * * *

Siitä on 48 vuotta, kun seitsentoistavuotias Vesa-Matti Loiri säväytti Paavo Rintalan oululaisena Jakena nuoren Mikko Niskasen mestarillisessa esikoiselokuvassa Pojat. Sama Loiri herätti neljä vuotta myöhemmin huomiota Ylioppilasteatterin lavalla jämäkällä suorituksellaan ja laulullaan Salon, Chydeniuksen ja Holmbergin Lapualaisoopperassa, josta tuli sukupolvemme käsite. Sen jälkeen Loiri alkoi kaatuilla television viihdeohjelmissa ja näytellä Spede-tuotannon sketseissä sekä elokuvissa.
Käännekohta olisi voinut olla näyttelijätyö 1970-luvun alussa Turun kaupunginteatterissa, jota Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka johtivat. Loirin suorituksesta Tuomaksena Seitsemässä veljeksessä muodostui legenda. Vesa-Matti Loiri eli Vesku ei valinnut Holmbergia, vaan Spede Pasasen, jonka kanssa syntyi 1973 koominen veltostelijahahmo Uuno Turhapuro. Se saavutti kansan ehdottoman suosion, vaikka kriitikot haukkuivat Uuno Turhapuro-elokuvia. Minäkin etunenässä. Niin, että herra Pertti "Spede" Pasanen suuttui ja julkaisi tappoilmoituksen Helsingin Sanomissa.
Siinä sitten Loiri meni samantyyppisissä maskeissa ja vaatetuksissa Uunon kanssa vuosia. Eikä suosio hiipunut millään. En minäkään voi unohtaa 1970-luvun loppupuolta Jämsänkoskella, kun Vesku ja Spede vetivät solkenaan yleisöä kunnankino Otavaan. Olimme saaneet jollakin ihmeen kaupalla uuden Turhapuron kunnankinoon, vaikka läheisen Jämsän yksityinen teatteri esitti yleensä ensin Uunot. Kyllä siinä näki kunnankinon johtajana, mistä kansa tykkää.
=====================================================================================================
Mika Kaurismäki on ohjannut analyyttisen, laaja-alaisen, rikkaan ja sympaattisen dokumentin Vesku, jossa Vesa-Matti Loiri saa kertoa elämästään ja urastaan. Ja Loiri puhuu niistä itsekriiittisesti ja rehellisesti ikääntyvän miehen katse silmäkulmissa. Loirista kertovat myös näyttelijätoverit, sanoittajat ja säveltäjät, vaimot ja lapsetkin. Viisaan äidin kommentit liikuttavat.
Vesa-Matti Loiri käsittelee myös terveysongelmiaan ja valottaa yliluonnollisia kokemuksiaan Lapin lumossa. Nuoruuden hurjista vuosista, avioeroista ja räiskähtelevän mielen aiheuttamista ongelmista ei vaieta. Ohjaaja Kalle Holmberg viittaa nyrkkeihin, joihin Loiri saattoi turvautua tiukan paikan tullen siviilissä, mutta ennemmin nyrkkeilykehässä. Olipa Loirilla kykyjä jalkapallomaalivahdiksikin. Ikimuistettava oli 1970-luvulla hetki Stadionilla, kun Loiri juoksi kerran tolppien väliin HJK:n kolmosvahtina mestaruussarjan pelissä.
Taloudelliset ongelmat ovat olleet aina läheisiä Loirille. Hän toteaakin lakonisesti dokumentissa, että kyllä sitä rahaa tuli, mutta kaikki meni. Lapsille ei jää perinnöksi muuta kuin muisto isästään. Ja jos lapsiin saa uskoa, niin hyvänä isänä Vesa-Mattia pitävät. Välit erääseen poikaan katkesivat vuosiksi, mutta Ruotsin laivalla ne selvitettiin. Nyt isä ja aikuinen poika istuvat Kaurismäen kameran edessä kaikessa sovussa saunan lauteilla.
=====================================================================================================

Ohjaaja Mika Kaurismäki

Mika Kaurismäki huomioi elokuvanäytteinä Uuno Turhapuro -elokuvat. Taitavasti Kaurismäki rinnastaa elokuvaa ja elämää, fiktiota ja todellisuutta löytämällä Uunojen kohtauksista selviä yhtymäkohtia Loirin naisasioihin ja ihmisuhteiden kupruihin. Kiinnostavia näytteitä löytyy 1970-luvun lopulla kuvatusta Ylen tv-sarja Rauta-ajasta, jossa Vesa-Matti Loiri esitti Seppä Ilmarista. Ja hyvin esittikin, sillä hän oli Kalle Holmbergin ohjauksessa. Holmberg oli Loirille tärkeä ohjaaja, aivan kuin Martin Scorsese Robert De Nirolle. Seppä Ilmarisen monologista löytyy koskettavaa puhetta miehen elämästä, miten se elettiin ja miten sen eläisi samalla tavalla toisenkin kerran.
Olisin itse laittanut mukaan vielä elokuvanäytteen Jaakko Pyhälän Jonista (1983), joka oli muuten Kari Väänäsen läpimurtoelokuva. Loiri esitti Jonissa loistavasti Öljys-Heikkiä, pohjoisen maan kylähullua. Muutenkin Loiri oli usein hyvässä vedossa sivurooleissa, vaikka joskus katsoja ei voinut välttyä Turhapuron- imagon häiritsevästä vaikutuksesta. Dokumentista saakin käsityksen, että Spede Pasanen olisi halunnut pitää Loirin vain Uunona eikä oikein hyväksynyt muita töitä.
Vesa-Matti Loiri työskenteli kyllä pari kertaa kiinnitettynä näyttelijänä teatterissa, mutta enemmänkin Veskua olisi halunnut nähdä thalian temppelissä. Vahinko vain, että esimerkiksi Holmbergin ja Loirin yhteistyö jäi lukumääräisesti vähäiseksi. Loiri ei ehkä pystynyt ja jaksanut keskittyä vaativaan teatterityöhön, joten on ymmärrettävää että laulujen tulkitsijana pätevä näyttelijänä ryhtyi esittämään pateettisesti Eino Leinoa. Muitakin runoilijoita on Loiri saanut tulkita, ja dokumentin säväyttäviä kohtia ovat Aulikki Oksasen laulun studioäänitys ja Provinssirockissa esitetty "Rakkauden ammattilainen".
Vesku on alakuloinen, hiukan traaginen dokumenttielokuva. Siinä on hyvästijätön makua. Se on täyttä elokuvaa. Sen kuvissa on tunnetta, niihin on piirtynyt yhden älykkään ja lahjakkaan, joskin huikentelevaisen ja levottoman ihmisen elämä.

Ajankohtainen kommentti

Olipa antoisaa palata Kreetalta Ylen ohjelmien pariin. Olen arvostellut useinkin Ylen viihteellistynyttä tv-ohjelmapolitiikkaa, mutta hotellihuoneen kolmenkymmenen kreikkalaisen tv-kanavan luokattomaan tarjontaan verrattuna etenkin Yle Teema on Suomessa siunaus. Kotiin palattua huomasi, että moni aikaisemmin TV1:n puolella esitetty ohjelma on siirtynyt tai siirtymässä Teemalle - kuten Prisma-studio.
Virkistävää oli katsoa Teemalta Venäjälle juuttuneen näyttelijä Ville Haapasalon hauskaa ja idearikasta ohjelmasarjaa Venäjän halki 30 päivässä. Kyllä tuollainen ohjelma olisi ansainnut ison yleisön suosion TV1:ssä. Niin mainio on Haapasalon juontotaito ja luova innostus. Ville Haapasalo täyttää aukon, jonka viime kesän ylivoimainen ykkösjuontaja Mark Levengood jätti jälkeensä.
Innostavaa oli katsoa TV2:n Pressiklubi, joka tuli viime perjantaina heti surullisen Moldova-Suomi -EM-karsintaottelun jälkeen. Ruben Stiller on edelleen hyvässä vedossa media-aiheisen ohjelman vetäjänä. Hän osaa tuoda vakavatkin asiat ruutuun välttelemättä ironiaa ja huumoria. Sitä taitoa ei monellakaan suomalaisella tv-toimittajalla ole, sillä vieläkin meitä suomalaisia vaivaa tosikkomaisuus.
=====================================================================================================
Jännitin lauantai-iltana Yle Teeman pitkää elokuvaa Aamiainen Tiffanylla. Miten vuonna 1961 valmistunut, Blake Edwardsin ohjaama, Audrey Hepburnin ja George Peppardin näyttelemä New York -komedia oli kestänyt aikaa? Aivan upeasti. Värikopiokin oli erinomainen. Vapautumisen vuosikymmenen aloittanut elokuva vaikutti täydelliseltä. Mitkä New York -näkymät, mitkä komedialliset ja romanttisetkin sävytykset, mikä yksityiskohtien rikkaus ja mikä juhlakohtaus! Edwards osoitti myöhemminkin muun muassa Party-komediassa pystyvänsä ohjaamaan sisätiloissa valtavan isoa ihmisjoukkoa. Ja Edwards pystyi repimään kohtauksista toimivaa komediaa, irrottelua ja tyypittelyä.
Ja Audrey? Eikö nyt selvinnyt, että newyorkilaisen seuralaistytön rooli on hänen parhaansa, vaikka emme unohtaisi elokuvia Loma Roomassa, Rakastunut Pariisissa, Kaunis Sabrina, Arianen lemmentarina ja Charade - vaarallinen peli. Ja lauantai-iltana selvisi myös, miten tämän ajan komediallisia kykyjä omaavat naisnäyttelijät ovat saaneet paljon oppia Audreyltä. Vaikkapa Julia Roberts.