ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 28

Tri. Jerry ja Mr. Hyde (The Nutty Professor, USA 1963) ohbjaus: Jerry Lewis, käsikirjoitus: Lewis ja Bill Richmond, kuvaus: Wallace Kelley, musiikki: Walter Scharf, erikoistehosteet: Paul K. Lerpae, tuotanto: Paramount.



Huomioni on herättänyt -elokuvajuliste, jossa on tuttu hahmo: Silmälasipäinen Jerry Lewis kaataa sekoittamaansa ihmejuomaa kannuun; alapuolella on Stella Stevensin hahmo. Odottelen Kino Ratossa, Kajaanissa, ensimmäisen näytännön alkua.
Olen ollut kolme vuotta Jerry Lewis -fani. Ei se alkanut Lewisin ja Dean Martinin yhteisistä 1950-luvun komedioista, vaan Jerryn ensimmäisestä omasta ohjaustyöstä Jerry Lewis piccolona (The Bellboy, 1960). Kiinnostus muuttui Jerry-komiikan ihastelemiseksi seuraavina vuosina valmistuneissa komedioissa Jerry naisten miehenä ja Jerry Hollywoodissa. Katekino-elokuvakerhomme aktiivi Hannu Saviranta kirjoitti Jerry-komedioista jutun Me´lie`s-elokuvalehteemme. Hän taisi olla 1960-luvun alussa vielä minuakin suurempi Jerry-fani, mutta sitten kun näin keväällä 1964 tämän Tri. Jerryn ja Mr. Hyden olin myyty Jerry Lewisille.
Puolustin Lewistä vuosien aikana monissa eri yhteyksissä. Ensimmäisen kerran se tapahtui kesällä 1964 Kuopion kesäyliopistossa, jossa opiskelin saksaa saadakseni syksyn ylioppilaskirjoituksissa i:n muuttumaan ainakin a:ksi. Kuopiossa järjestettiin myös seminaari kulttuuriasioista. Kirjallisuusmies Kai Laitinen oli siellä, samoin Unkarin suomentajaksi myöhemmin kouliintunut Hannu Launonen ja Uuden Suomen kulttuuritoimittaja Risto Hannula. Pidin seminaarissa puheen Jerry Lewisin puolustukseksi, sillä niin usein häntä oli kritisoitu lehdissä suupaltiksi idiootiksi. Hannula yhtyi kantaani.
Istuimme myöhemmin tuntikaupalla olutlasien ääressä Työväentalon ravintolassa (talo purettiin Kuopion keskustan "uudistamisen" yhteydessä). Tuo istunto merkitsi minulle paljon, sillä olin saanut solmittua kontaktin henkilöön, joka otti minut myöhemmin elokuva-avustajaksi Uuteen Suomeen. Lehden sivuilla julkaisin 1966 Jerry Lewisin puolustuspuheen. Vuosien jälkeen jatkoin samaa Lewis-puolustusta muun muassa Helsingin Sanomissa, koska sain laajasti palautetta, jossa koomikko-ohjaajaa solvattiin.
=====================================================================================================
Tri. Jerry ja Mr. Hyde tiivistää upeissa, iloittelevissa Technicolor-väreissä kafkalaisen muodonmuutoksen. On elokuva tietenkin myös muuan lisä myyttiseen Tri. Jekyll ja Mr. Hyde -teemaan, jonka hienoin aikaisempi kukinta oli Rouben Mamoulianin vuoden 1932 Paramount-elokuva. Kysymys oli Robert Louis Stevensonin klassisen kauhutarinan filmatisoinnista. Lewisin elokuvalla tuskin on paljoakaan tekemistä Stevensonin alkuperäisen novellin kanssa, mutta se on sivuseikka. Lewisin kauhukomedia on erittäin orginelli, kuin mykän kauden slapstickin ja gagien uusi tuleminen. Siihen maestro on ujuttanut nerokkaasti parodiaa Hollywoodista, 1950-luvun Dean Martin- partneruudestaan ja narsistisen egoistin elämäntavasta.
Tri. Jerry ja Mr. Hyde tapahtuu kahtaalla. Toisaalta näköala avautuu Mathwesin collegeen, jossa Julius Kelp (Jerry Lewis) opettaa kemiaa. Toisaalta avataan ovet Pruple Pit -yökerhoon, jossa Buddy Love (Jerry Lewis) laulaa ja hurmaa naisia. Muuan heistä on Julius Kelpin oppilas, kaunis ja seksikäs blondi Stella (Stella Stevens), joka hengailee vapaa-aikana urheilijanuorukaisen kanssa yökerhossa. Julius Kelp päättää anastaa Stellan huomion luomalla laboratoriossa sekoituksistaan ihmejuoman, joka muuttaa hänet komeaksi Buddy Loveksi.
=====================================================================================================
Tri. Jerry ja Mr. Hyde todisti lopullisesti Jerry Lewisin valtavan osaamisen, kyvyn vaihtaa tyyppiä, taidon muuntautua ja muuttua. Lewisin arvostelijat ovat väittäneet, että hän vain vääntää naamaansa eikä ole tuonut mitään uutta elokuvakomediaan. Mutta ranskalaiset kriitikot tajusivat 1960-luvun alussa, että Jerry Lewis ei ole pelkkä Paramountin komediapelle, vaan hän saattaa olla Jacques Tatin ohella ainoa koomikko-ohjaaja, joka hallitsee pantomiimin ja musiikin sekä äänissä vaihtelevat nopeat visuaaliset gagit.
Tri. Jerry ja Mr. Hydessä Jerry Lewisin koominen taituruus on viety huippuunsa. Harvassa elokuvassa narsistisen viihdyttäjäegon muotokuva on piirretty samanlaisella intensiteetillä kuin Jerry Lewisillä. Eikä pidä unohtaa kohtauksia, joissa Lewis todistaa huikeat näyttelijälahjansa muuntautumalla pelokkaasta professorista hurmuriksi. Jerry Lewis on itsekin pitänyt melkein traagisia muuntautumisjaksoja kaikkien aikojen parhaana näyttelijäsuorituksenaan..
Tri. Jerryn ja Mr. Hyden dialogi ja äänimaailma on mestarillista. Lewis vaihtaa Julius Kelpin nasaalin joissakin yökerhon kohtauksissa väsyttävän romanttiseksi. Huima on kohtaus, jossa Buddy ja Stella ovat kahdestaan yökerhossa muiden jo ehdittyä ulos. Buddy soittaa pianoa, Stella seuraa häntä, ja tupakan savu luo atmosfääriä kunnes Buddy tempaisee julki narsistisen repliikin, joka viittaa miehiseen väsymykseen. Siinä hetkessä Lewis täydellistää miehisen viettelypelin, jonka edessä nainen on aseeton.
Jerry Lewisin (s. 1926) ohjaajan ura kesti 1970-luvulle. Tiettävästi esittämättä jäi Lewisin myyttinen komedia The Day The Clown Cried (1972), joka on tekijän henkilökohtainen kannanotto Natsi-Saksasta. Jerry pysyi kuitenkin pitkään mielissämme, sillä Martin Scorsese valitsi hänet 1984 toiseen pääosaan Robert De Niro -elokuvaan Koomikkojen kuningas. Teko oli hiukan samanlainen kuin Charles Chaplinin oivallus ottaa unohduksiin joutunut mykän kauden suuri koomikkopersoona Buster Kedaton 1952 Parrasvaloihin. Eikä tässä kaikki: Todellisen testamentin Jerry Lewis jättää meille 1993 Emir Kusturican mestarillisessa Amerikka-elokuvassa Arizona Dream.
=====================================================================================================
Suomessa Jerry-kuvat saivat ensi-iltansa yleensä legendaarisen Heimolan talon Alohassa (talossa toimi myös kuuluisa kuvataiteilijaryhmä, jonka jäsenistä useat olivat tuttujani). Eli, se talo, joka sijaitsi vastapäätä Helsinki-Klubia. Muistan aina elokuvan Jerry, perheen musta lammas -ensi-illan, joka tapahtui 5.11. 1965. Istuin jälleen seitsemännellä rivillä ja nostin jalat kuudennen rivin tuolien selkämykselle. Vahtimestari ryntäsi saliin ja hakkasi jalkoihini, sillä hänen mielestään niitä ei saanut nostaa selkämykselle. Vahtimestari oli Jorma Holopainen. Välillemme syntyi ystävyys, niin henkinen kuin ammatillinen, joka kesti aina 1990-luvulle. Jorma pääsi pian Adams-Filmin markkinointipäälliköksi, joka järjestää muun muassa lehdistöesitykset. Adamsin kaaduttua Jorma työskenteli Finnkinossa ja lopulta Freddy Kamrasilla.
En voi koskaan antaa anteeksi päättäjille, jotka hyväksyivät Heimolan talon purkamisen. Käykää seudulla niin näette, että se on aika kuollutta. Alko ja ravintola ovat kadonneet. Niin, lähellä on yliopisto ja Porthania, mutta kulmilla ei ole enää Alohaa eikä Aritaa, puhumattakaan vaaksan päässä sijainnutta Rea-elokuvateatteria.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 27

Cleo viidestä seitsemään (Cleo de Cing a`sept, Ranska 1962), ohjaus: Agnes Varda, käsikirjoitus: Varda, kuvaus: Jean Rabier, musiikki Michel Legrand, pääosissa: Corinne Marchand, Dorothe Blanckam, Antoine Bourseiller. Tuotanto: Rome-Paris Films.



Kiitos kuuluu Ylen Teema-kanavalle, joka näytti keväällä 2009 Ranskan elokuvan uuden aallon teoksia. Sarjaan kuului Agnes Vardan Cleo viidestä seitsemään, jota ei osannut arvostaa aikanaan tarpeeksi. Ehkä tämä johtui naisohjaajasta, koska vielä 1960-luvun alussa heitä ei ollut paljon ja he joutuivat miesten varjoon. Toki Jacques Demyn vaimon Agnes Vardan elokuvassa näki jo nuorena jotakin kiehtovaa,, jotakin ainutlaatuista. Elokuvan ensi-ilta oli meillä lokakuussa 1962. Näin sen ensimmäisen kerran kevään lopulla 1964, mutta Teeman esitys kruunasi lopulta käsitykseni tästä Ranskan uuden aallon mestariteoksesta.
Cleo viidestä seitsemään kertoo kahdesta tunnista turmeltuneen yökerholaulaja (Corinne Marchand) elämästä. Cleo odottaa lääkärin tuomiota: Saako hän elää vai johtaako vaikea sairaus hänet kuolemaan? Hän vierailee ennustajan luona, mutta ei saa varmaa tuomiota. Cleo on hädissään, tietenkin.
Agnes Varda näyttää noiden kahden tunnin aikana Cleon avustajansa, rakastajansa ja säveltäjänsä piirissä. Tärkeä on ystävätär Dorothy ja Algerian sotaan lähtevä nuori sotilas (viittaako aviomies Demyn tulevaan elokuvaan Cherbourgin sateenvarjot). Sotilas tuo Cleon elämään inhimillisen kosketuksen, jota hän ei ole saanut koskaan lähipiiriltään.
Elokuvan tilanteet keskittyvät Cleon huoneistoon, jossa sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Lopulta Varda vie Cleon ulos, Pariisin kaduille. Cleo ei ehkä tajua, että ulkomaailma on aivan toisenlainen, mihin hän on tottunut suojatussa laulajan elämässään. Pariisi hengittää hänelle, Pariisi kuuluu hänelle, mutta ymmärtääkö Cleo tämän liian myöhään.
===================================================================================================
Cleo viidestä seitsemään oli Agnes Vardan (s. 1928) toinen pitkä elokuva. Neljä vuotta aikaisemmin Varda oli ohjannut hienon lyhytelokuvan Opéra Mouffen, joka sijoittuu Pariisin Mouffetardin alueelle. Sorbonnen kasvatti, valokuvaaja ja aikakausilehtireportteri Varda ohjasi elokuvan raskaana ollessaan. Hän oli mennyt naimisiin Jacques Demyn, tulevan mestariohjaajan kanssa. Opéra Mouffessa Pariisia katsotaan raskaana olevan naisen silmin.
Jacques Demy oli debytoinut ohjaajana jo 1954. Agnes Varda keskittyi 1950-luvulla lyhytfilmeihin. Vardan esikoispitkä La Pointe Courte valmistui 1954. Sitä pidetään uuden aallon varhaisena esityönä. Agnes Varda on ihmetellyt, mikä sai hänet ohjaamaan tämän elokuvan. Hän on kertonut haastatteluissa 1960-luvulla, että ei tiennyt oikeastaan mitään elokuvan ohjaamisesta. Hän paljasti, että kävi elokuvateatterissa ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Varda oli katsonut 25-vuotiaana parikymmentä elokuvaa. Hän ilmaisi tehneensä elokuvan kuin runon tai romaanin pöytälaatikkoon. Tosin kannattaa muistaa, että Vardalla oli suhde kuvaan. Belgiassa syntynyt Varda toimi 1950-luvun alkupuolella kuuluisan Théatre National Populairen ammattimaisena valokuvaajana. Kiinnostavaa on tietää, että La Pointe Courte kuvattiin Vardan lapsuuden kaupungissa Se´teessä ja työryhmä osallistui projektiin osuustoimintaperiaatteella. Muutenkin elokuvaan liittyy kappale elokuvan historiaa: Leikkaajana toimi Alain Resnaisi, joka muutama vuosi myöhemmin vavisutti maailmaa elokuvallaan Hiroshima, rakastettuni.
==============================================================================================
Cleo viidestä seitsemään sai lähtökohtansa maalauksesta. Agnes Vardan mielessä oli 1400-luvun lopun kuvataiteilijan Hans Baldung Griemin teos "Nainen ja kuolema". Varda on kertonut vaikuttuneensa syvästi maalauksesta. Siksi hän halusi kuvata naista, joka vedetään äkkiä, valmistautumatta kuolemanpelon valtaan.
Agnes Varda halusi tutkia, miten mahdollista kuolemaa odottava nainen näkee ympäristöt ja ihmiset aivan uudella tavalla. Tästä johtuu elokuvan kaksijakoinen subjektiivisuus ja objektiivisuus. Varda on määritellyt elokuvansa subjektiiviseksi naisen muotokuvaksi, mutta myös pariisilaisnaisen objektiiviseksi historiaksi, jolla on ohjaajan sanoin täsmällinen aikataso (vrt. Fred Zinnemannin 1952 western Sheriffi).
Agnes Varda tunkeutuu suorasti ja aidosti kauniin nuoren naisen maailmoihin. Cleoa esittävä Corinne Marchand oli entinen malli. Hän soveltuu täydellisesti Vardan hiljaisen elokuvan Cleoksi. Varda rakastaa yksityiskohtia, tilanteiden ja tilojen jännittäviä esittelyjä. Elokuva on dokumentaarinen ja hyvin henkilökohtainen. Pariisin kadut ja elokuvateatterit, kahvilat ja puistot elävät Vardalla jopa vivahteikkaimmin kuin ajankohdan Pariisi-dokumenteissa. Tämä dokumentaarisuus pitää Vardan estetiikan kurissa.
Kuitenkin elokuvassa on selvä sosiaalisen komedian tarkoitusperä. Kuin Agnes Varda siirtäisi Jean Giraudouxin (1882-1944) näytelmien (Enkelin kiusaus, Hupsu kreivitär) piirteitä ja asetelmia elokuvansa tilanteisiin. Jos Corinne Marchand on elokuvan ehdoton kuningatar ja katseen vangitsija, niin Jean Rabierin kamera lumoutuu hänestä, samoin kuin Pariisin näkymistä. Elokuvan iso ansio on sopusuhtainen tasapaino älyllisen ja triviaalin aineiston välillä.
Cleo viidestä seitsemään kunnioittaa myös uuden aallon aikalaisia ohjaaja Jean-Luc Godardista näyttelijät Anna Karinaan ja Jean-Claude Brialyyn. Kovanyrkkisissä rikoskomedioissa ja Godardin Alphavillessä esiintynyt Eddie Constantine näyttäytyy Vardalla omana itsenään.
Cleo viidestä seitsemään on Vardan oivaltavin ja kypsin elokuvatyö. Myöhemmin Varda alkoi korostaa muotoa sisällön kustannuksella. Esimerkiksi 1965 valmistunut Onnen hetket on kaikesta kerronnan kauneudestaan huolimatta täyttä pakoa todellisuudesta. Varda kertoo onnellista perhe-elämää viettävästä puusepästä, joka rakastuu kylän postineitiin. Silti pitää muistaa, että Agnes ikään kuin halusi kilvoitella miehensä Jacquesin omalla tantereella, romanttisen melodraaman heitteikössä. Agnes ei hallinnut sitä yhtä hyvin kuin Jacques, mutta kyllä elokuvan traagiset hetket ovat kyynelien suola.
==================================================================================================
Agnes Vardan rakas puoliso Jacques Demy kuoli 1990. Varda oli jatkanut elokuvaohjaajana aina 1990-luvulle, mutta Suomeen hänen elokuviaan ei tuotu säännöllisesti. Onneksi sentään 1977 valmistunut Onni on olla nainen ja vuoden 1985 loistava feministinen Kuin taivaan lintu saivat ensi-iltansa meillä valkokankaalla. Samoin Suomessa on nähty 1991 julkaistu Jacquot - Poika Nantesta, jonka käsikirjoitustyöhön Jacques Demy ehti osallistua. Varda vieraili samoihin aikoihin Suomessa. Elokuva on lesken valtaisan sydämellinen kunnianosoitus Demyn lapsuuden kaupungille, hänen muistoilleen ja unilleen.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 26

Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, Italia 1960) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Suso Cecchi d´Amico, Pasquale Festa Campanile, Massimo Franciosa, Enrico Medioli - perustuu Giovanni Testorin romaaniin Il Ponte della Ghisolfa, kuvaus: Giuseppo Rotunno, musiikki: Nino Rota, pääosissa: Alain Delon (Rocco), Renato Salvatori (Simone), Annie Giradot (Nadia), Katina Paxinou (Rosaria), Roger Hanin (Morini), Paolo Stoppa (nyrkkeilypromoottori), Suzy Delair (Luisa), Claudia Cardinale (Ginetta), tuotanto: Giuseppe Bordogni.



Sodanjälkeisen italialaisen elokuvan suuret ohjaajanimet olivat Roberto Rossellini, Vittorio de Sica, Luchino Visconti ja hiukan myöhemmin Federico Fellini. Neorealismin kausi 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alussa oli muuan elokuvataiteen isoja luovia kukoistuksia. Sen jälkeen oikeastaan vain Ranskan uusi aalto muutamien vuosien vaikuttavana kokonaisuutena jää erottuvana kautena elokuvan historiaan.
Italian neorealismin tunnetuin teos on de Sican Polkupyörävaras (1948), mutta myös Rossellinin Rooma, avoin kaupunki (1944) ja Viscontin Maa järisee (1947) ovat osoittautuneet maineikkaiksi, kestäviksi elokuviksi. Neorealismin suuntaus on tiivistetty oivallisesti seuraavasti: Elokuvat saattoivat julistaa yhteiskunnallisen manifestin, paljastaa isoja epäkohtia, mutta ennen kaikkea ne havainnoivat arkitodellisuutta ja paljastivat vähäeleisesti yhteiskunnallisia epäkohtia.
Neorealismin kauden elokuvat olivat ohjaajien luomuksia, alusta loppuun, eivät mitään valtio- tai tuotantokoneiston propagandistisia esityksiä. Siksi 1950-luvun alussa viranomaiset alkoivat kritisoida neorealistisia ohjaajia, koska heidän elokuviensa sanottiin antavan väärän (siis: oikean) kuvan ulkomaille Italiasta, sen kansasta ja yhteiskunnasta.
================================================================================================
Luchino Viscontin (1906-1976) ohjaajan ura kesti vuodesta 1942 aina 1970-luvun puoliväliin (esikoisteos Ossessnione/Riivatut oli italialainen versio James M Cainin kovaksi keitetystä romaanista Hätä ei tule kello kaulassa/The Postman Always Rings Twice). Visconti oli järkälemäinen ohjaajapersoona, aristokraatti ja marxilainen. Hän oli Milanossa syntynyt, lähellä Paviaa aateliset sukujuurensa omistanut kreivi Don Luchino Visconti di Modrone.
Viscontin tuotannosta voisi valita suosikseen vaikka jokaisen teoksen - niin Ossessione, Maa järisee, Bellissima, etenkin Senso, Valkeat yöt, etenkin Tiikerikissa ja tietenkin 1960-luvun lopun, Thomas Mannin pienoisromaaniin perustuva Kuolema Venetsiassa. Ja yhtä hyvin voisi ihastella julman kaunista Kadotettuja, joka on kriittisimpiä läpivalaisuja Kolmannen valtakunnan Saksan eliitin elämästä ja rappiosta.
Valitsen kuitenkin mustavalkoisen Rocco ja hänen veljensä -elokuvan. Koska se on syvällinen italialaisen perhejärjestelmän analyysi. Se on muuton kuvaus, toivon elokuva, köyhyyden laulu, yhteiskunnallinen hätähuuto ja ennen kaikkea kertomus äidistä, "Äiti-Italiasta", joka yrittää pitää poikansa kaidalla tiellä. Vastaparit ovat hyvyyden perikuva Rocco ja pahuuden inkarnaatio Simone-veli. Nadia on rakastava nainen, joka vedetään kahden veljeksen "myrskyn silmään". Elokuva on odysseia muutosta etelän köyhistä oloista pohjoiseen, vaurauden ja mahdollisuuksien Milanoon. Nyrkkeily kuvastaa Viscontilla tätä paremman elämän toivoa - niin kuin niin usein jokin urheilumuoto, vaikka jalkapallo, sodanjälkeisessä Euroopassa.
================================================================================================
Nähtyäni 1960-luvun alussa ensimmäisen kerran Luchino Viscontin elokuvan en osannut arvostaa sitä samalla intensiteetillä kuin Michelangelo Antonionin Yötä ja Seikkailua. Kiinnyin enemmän Antonionin individualismiin, vieraantumisen kuvauksiin ja modernin mondeenin maailman heijastelmiin. Mutta yksi asia jäi kummittelemaan mieleeni: Viscontin Rocossa on upea kohtaus, jossa Alain Delon ja Annie Giradot istuvat Milanon Tuomiokirkon ylätasanteella. Päätin joskus päästä Milanoon katsomaan kirkkoa, samalla tavalla kuin haaveilin Vertigon nähtyäni San Franciscosta ja Golden Gate -sillasta tai Jacques Demyn Enkelten lahden koettuani Nizzasta. San Franciscoon en ole koskaan päässyt, Milanoon ja Nizzaan kylläkin.

KESKUSTELU ELOKUVASTA

Lauantai-iltana tammikuun loppupuolella 2008 Yle Teemalla alkoi Rocco ja hänen veljensä. Seurasin elokuvaa suuren ilon ja surunkin vallassa. Aloin kehitellä mielessäni kuviteltujen henkilöiden novellistista puhelinkeskustelua, jonka aiheena on Teeman Rocco-esitys. Taustana ovat 1960-luvulla useinkin harrastetut kahden kriitikon käymät keskustelut jostakin merkittävästä elokuvasta. Eero Tuomikoski harrasti sitä Kauppalehdessä keskustelemalla itsensä kanssa: E. vastaan T. Legendaarisessa Elokuvan vuosikirja Studiossa julkaistiin 1959 Leo Anderssonin ja J. Sakari Helanderin rakkaudentunnustus Renoirille - eli keskustelu Jean Renoirin Ingrid Bergman -elokuvasta Elena ja miehet.
Seuraavan keskustelun henkilöt ovat kirjallisuusmies, entinen yliopistonlehtori T ja hänen kriitikko-ystävänsä M. Jälkimmäinen soittaa ja aloittaa keskustelun:
"Katsotko?"
"En, mitä, istun pimeässä ja mietin, voisinko lähettää kaksi meiliä", T vastasi hiukan happamasti.
"Rocco ja hänen veljensä, uskomaton mustavalkoinen paatos, lähes melodramaattinen ja sosiologinen käsittely, pane nyt ihmeessä televisio päälle, pääset katsomaan, miten Rocco ottaa nyrkkeilijän viitan veljeltään Simonelta ja miten äiti, pojistaan huolehtiva Etelä-Italian tervaskanto siunailee, kun Simone menee tekemään typerimmän tekonsa, puukottamaan Nadian kuoliaaksi..."
"Mustasukkaisuudesta..."
"Muistat."
"Kyllä, mutta muistatko sinä kun olit kurssillani puhumassa Tiikerikissasta ja Kuolema Venetsiassa -elokuvasta..."
"Giuseppe Tomasi di Lampedusa..."
"Ja muuan opiskelijapoika, jolla ei ollut sinistä paitaa päällään, alkoi hehkuttaa, että Angelica ja Tancredi ovat Italian elokuvan hehkeimpiä rakastavaisia..."
"Kuin vastine Amerikan Tuulen viemän Vivien Leighille ja Clark Gablelle", T. jatkoi.
"Claudia Cardinale ja Alain Delon, mikä hyvyyden uskomaton herkkyys", kriitikko-ystävä M lisäsi.
T mietti hetken. Sitten seitkytluvun kurssi palautui T:n mieleen: "Kuule, muistatko kun puhuit Mannista, niin saparopäinen ja siniseen paitaan sonnustautunut vaalea opiskelijatyttö alkoi väittää, että Mannin Kuolema Venetsiassa on porvarillisen paatuneisuuden ja miehisen eskapismin voittolaulu."
"Se pitää hylätä, elokuva pitää hylätä", M jatkoi ja hihkaisi riemusta, " katso, katso miten Alain Delon lyö, on aivan varma, että Martin Scorsese ihaili Viscontin mustavalkoisia nyrkkeilyjaksoja ja laittoi samaa Kuin raivo härkään."
"Mutta muistatko, miten muuan opiskelijapoika nousi ja tivasi sinulta, oliko Mann homo."
M purskahti nauruun. "Enkä osannut vastata, aloin soperrella, että Mannilla oli vaimo ja liuta lapsia, perhe ja talo, kaikkea porvarillista, mutta ehkä Kuolema Venetsiassa ja Dirk Bogarden olemus kuvastavat vanhenevan miehen kaipuuta nuoruuteen ja kauneuteen, jonka hän löytää enää poikasesta."
T oli hetken hiljaa. Ei muistanut kaikkea, mutta sen muisti, miten silloin luentoja tultiin kuuntelemaan sankoin joukoin, eivät vain kirjallisuustieteen opiskelijat, vaan myös nuoret filmihullut, jotka ahmivat elokuvan historiaa elokuva-arkiston näytöksissä Joukolassa.
"Hyvä, en enää soita tänä yönä, mutta eletään vielä täällä ja siellä se lepattava Viscontin elokuvan huima jakso, jossa paholaismainen Simone ajautuu väkivallan kiihkoon ja puukottaa Nadinea, tuota rakkauden ja huoruuden arkkityyppiä, tuota Annie Girardotin loihtimaa kärsivää naista, joka olisi saanut Rocosta pelastajansa, mutta Jumala ei halunnut, että onni olisi siinnyt elokuvan loppupuolella."
"Huh, et ole päässyt analyyseistä, kritiikeistä, onko tuo tässä ja nyt tullutta tekstiä vai joskus kirjoitettua", T manasi.
M naurahti ennen kuin vastasi: "Vaikea sanoa, voihan se olla alitajunnasta noussutta ennen kirjoitettua tekstiä."
Puhelu loppui. T jäi katsomaan, nauliintuneena. Sitten hän tajusi, että Luchoni Visconti ei pelanut vain omillaan, vaan Dostojevskin Idiootti vaikutti Rocon ja Simonen veljeskuvien taustalla. Tai: ehkä T muisti jonkun kirjoittaneen näin.
====================================================================================================
Niin, kesällä 1990 ajoimme perheen kanssa Cote d´Azurin lomalta Nizzan ja Cannesin kautta Italiaan, Genovaan ja ylös Paviaan, jossa vanhin tyttäremme asui ravintoloitsija-poikaystävänsä kanssa. Saimme käydä myös Milanossa, mutta Tuomiokirkko ei tehnyt aivan samaa vaikutusta kuin nuorena Rocco-elokuvassa. Mutta olihan se elämys kävellä Milanon keskustassa ja palata takaisin kolmisenkymmentä kilometriä alempana sijaitsevaan Paviaan.
Huippuhetki oli jalkapallon MM-kisojen (pelattiin Italiassa) otteluiden seuraaminen Bronx-ravintolan isolta video-screeniltä. Siinä puolivälierä-ottelussa Italia löi Roberto Baggion johdolla 1-0 Irlannin. Ottelun jälkeen tyttäreni poikaystävä ja nuorin poikani Nicholas, joka ihaili Baggion uskomatonta pelikäsitystä, jolle veti vertoja vain Jari Litmanen menivät keskustaan, jossa liput liehuivat ja autot töröttivät torviaan. Se on italialainen tapa juhlia Kuningas jalkapalloa ja saapasmaan menestystä. Tosin menestys tyssäsi 1.7. välieräotteluun, jossa Diego Maradonan (köyhän-etelän Napolin joukkueen uskomattomaan menestykseen johdattanut "magic ten" joutui "Juudaksen" asemaan Italiassa tämän ottelun jälkeen) Argentiina löi Italian rangaistuspotkukamppailussa. Koko Italian kansa vaipui suruliputukseen ja mestaruuden voitti sitten Länsi-Saksa.

Mies vanha, elämä pitkä * * * *




Miika Soini yllättää. Hän on ohjannut jokin aika sitten ensimmäisen näytelmäelokuvansa Thomas. Se kestää lähes kahdeksankymmentä minuuttia. Viime viikolla sen saattoi nähdä enää Kino Palatsin yhdessä ainoassa päivänäytännössä. Minä hoksasin vähälle huomiolle jääneen elokuvan vasta viikko sitten. Thomas on vuoden 2009 valkokankaalla esitettyjä kotimaisia elokuvia Muukalaisen ohella.
Lasse Pöysti (s. 1927) näyttelee entistä lääkäriä, joka asuu yksin kellarihuoneessa. Hän keittää kahvin, juo joskus lasillisen jaloviinaa ja seuraa kadun liikennettä ikkunasta, jonka alle hän on nostanut laatikon. Thomas on kiinnostunut vastapäisen talon lähikauppiaasta (Marja-Leena Kouki), joka käykin kerran tuomassa ruokaa Thomakselle. Ja sattuu pelastamaan lattialle kaatuneen miehen.
Thomas tekee päivälenkin. Hän istuu tovin läheisessä kauniissa puistossa. Seurakseen Thomas saa hiukan nuoremman vanhan miehen, oikeudessa toimineen tuomarin (Pentti Siimes), joka yrittää puhutella, aloittaa keskustelua. Thomaksen repliikit ovat niukkoja. Hän ei ilmeisestikään enää voi sietää kanssaihmisiä.
Thomas seuraa tarkasti vanhan miehen päivärutiinia. Elokuvassa ei ole mitään liikaa, tai liian vähän. Jossain vaiheessa elokuvaa Thomaksen tausta, menneisyyden salat paljastetaan. Sen Miika Soini osaa tehdä dramaturgisesti oikein, sillä tuo paljastus yllättää katsojan. Teatterista lähdettyään katsoja jää pohtimaan vanhan miehen hymytöntä, pitkää elämää,
=============================================================================
Thomas on keskitetty, niukka, hyvin rajattu elokuva. Thomaksen asunnon lisäksi tapahtumapaikkoja on vain tuo puisto. Mitään takautumia ei esitetä. Eikä vanhan miehen vanhasta radiostakaan kuulu mitään ohjeistavaa tietoa musiikin ohella. Repliikkejä on vähän, mutta kuvakerronnan intensiteetti on valtava. Hetkeksikään ei pitkästy, vaikka seuraa yhden henkilön - Thomaksen - istumista, liikkumista ja shakin peluuta pienessä asunnossa. Joskus Lasse Pöystin henkäykset ja hymähdykset livahtavat tilaan. Ei muuta.
Thomas on Lasse Pöystin, suuren teatterinäyttelijän elokuva. Suoritus on sanoin kuvaamattoman aito ja kaunis. Tässähän on testamentin makua, mutta ainakin elokuvajuhlan makua, sillä Pöysti debytoi valkokankaalla 78 vuotta aikaisemmin Suomisen perheessä.
Erinomainen on myös toinen "vanhus" Pentti Siimes (s. 1929) muutamassa kohtauksessa. Niin Siimes kuin Pöysti tulkitsevat roolinsa kasvoillaan, eleillään. Siimeksellä on sikari apunaan, Pöystillä shakkinappulat. Suoritukset ovat täydellisiä, eikä ole vaikea huomata, että nuori ohjaaja on saanut ensimmäiseen elokuvaansa potkua ja lisäarvoa näiden näyttelijöiden läsnäolosta.

Ajankohtainen kommentti

Miika Soinin Thomas-elokuva saapui teattereihin todellakin lähes huomaamatta. Elokuva sai ensi-iltansa jo marraskuun lopulla. Jotenkin tuo ensi-ilta meni minultakin ohi. Siitä annan itselleni sapiskaa. Voi olla, että elokuva jäi ilmeisesti Täällä Pohjantähden alla -rummutuksen jalkoihin.
Miika Soinin Thomas valmistui jo vuonna 2008. Se on kiertänyt useilla filmifestivaaleilla - Espoossa, Kööpenhaminassa, Sodankylässä, Haugesundissa, Mannheimissa, Prahassa sekä Kolumbiassa, Venäjällä, Makedoniassa, Ranskassa, Turkissa... Elokuva on voittanut lukuisia palkintoja näillä pienillä festivaaleilla. Ehkä Thomaksesta oli juttua Suomen lehdissä kesällä 2008, festivaalikierroksen aikana. Minä en vain huomannut. Niin, Thomas on ehditty esittää televisiossakin. Sitäkään en huomannut, joten sapiskaa saa tulla kaksin kerroin.
=================================================================================================
Miika Soini (s. 1973) on opiskellut Taik:n elokuvalinjalla. Hän on näytellyt elokuvissa. Hän on ohjannut lyhytfilmejä. Soini ihailee ruotsalaista Roy Anderssonia, 1970-luvun Erään rakkaustarinan ja Giliapin ohjaajaa. Soini on ollut mukana äskettäin Anderssonin tuotannoissa, esimerkiksi Levande-elokuvan kuvauksissa. Taik:n elokuvalinjalla opiskellessaan häntä kiusasi opetuksen liiallinen teknisyys. Soini jäi kaipaamaan syvempää sukellusta elokuvataiteeseen.
Esikoiselokuva Thomas perustuu norjalaisen Kjell Askildsenin novelleihin "Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset". Netissä on ilmestynyt Soinin haastatteluja. Lainaan haastattelija Päivi Suikkasta (Yle.fi): "Soini harmittelee, että tv-kerronnan huonot piirteet kuten tarpeeton leikkaus ja turha käsivarakuvaus ovat levinneet laajalti elokuvan puolelle. Juostaan tehokkaasti kamerat olalla. Elokuva silputaan kasaan leikkauspöydässä. Pitäisi muistaa, että kaikkea ei voi kuvata samalla tavalla ja tempolla. Elokuva on myös taidemuoto. Aikaan, pitkiin kuviin ja näyttelijätyön voimaan ei oikein uskota.”
Olipa mieluisaa lukea tälläista tekstiä hetkellä, jolloin James Cameronin uusi, ökykallis ja tietokonegrafiikalla höystetty actionfantasia Avatar tulee teattereihin. Se on sitä massojen elokuvaa, joka tappaa elokuvataiteen. Ja tuota elokuvaa valtamediakin on Suomessa markkinoimassa surutta - kuten 13.12. HS ja 14.12. Ylen tv-uutiset.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 25

Sen täytyi tapahtua (Le mépris, Ranska 1963), ohjaus: Jean-Luc Godard, käsikirjoitus: Godard - Alberto Moravian romaanista Keskipäivän aave, kuvaus: Raoul Goutard, musiikki: Georges Delerue, pääosissa: Brigitte Bardot, Jack Palance, Fritz Lang ja Michel Piccoli, tuotanto: Carlo Ponti ja Georges de Beauregard.



Jean-Luc Godard oli Claude Chabrolin ja Francois Truffautin ohella 1950-luvun lopulla syntyneen Ranskan elokuvan uuden aallon tärkeimpiä ohjaajia, visionääri ja kokeilija, joka ammensi perinteen pohjalta. Godardin anarkistinen ja muotopuhdas esikoisteos Viimeiseen hengenvetoon (1959) juuttui meillä joksikin aikaa elokuvasensuuriin, joten Kajaanissa saatoimme päästä tutustumaan Godardiin vasta elokuvien Nainen on aina nainen ja Elää elämäänsä yhteydessä. Jos en väärin muista, niin Godardin toinen ohjaustyö Pieni sotilas tuli meillä ensi-iltaan vasta 1960-luvun lopulla - Lasse Åbergin vetämän Adams-Filmin toimesta.
Oma Godard-suosikkini on Cinemascope-värielokuva Sen täytyi tapahtua, joka tehtiin kansainvälisenä suurtuotantona. Elokuvan näyttelijöihin kuului kolme henkilöä, joiden merkitys oli aloittelevalle filmihullulle tuolloin ehdoton. Brigitte Bardot määritteli naistähteyden Marilyn Monroen ohella. Saksalainen ohjaaja Fritz Lang monokkeleineen oli nähtävyys kameran edessä. Eikä westernin ystävä voi unohtaa amerikkalaista "roistonäyttelijää" Jack Palanvea, joka kiusasi yhteisöä George Stevensin perinteisessä Etäisten laaksojen miehessä (1953). Godardin elokuvan taustalta löytyvä Moravian romaani oli silloin kuumaa tavaraa.
Toinen muisto liittyy Kauppalehteen, jonne nuori kriitikko ja tuleva ohjaaja Eero Tuomikoski kirjoitti pitkiä artikkeleita. Juoksimme aina ostamaan lehden Kajaanin rautatieaseman kioskille. Tuomikosken laaja juttu elokuvasta Sen täytyi tapahtua melkein salpasi hengen. Se artikkeli oli julkaistu lehdessä maaliskuun lopussa 1964, sillä elokuva oli saanut ensi-iltansa Helsingin Bio Reassa ja Ritzissä 27.3. 1964. Me ihmettelimme, miten tällaista analyyttistä, innostunutta ja runollista elokuvakritiikkiä osataan kirjoittaa Suomessa? Sitä yritin kysellä hiljaiselta Tuomikoskelta Sotkamossa, jossa tapasin hänet, koska meillä molemmilla oli käyntikortti Ahon perheeseen - Eerolla oli vipinää Ahon vanhemman sisaren ja minulla nuoremman kanssa. Eero vain levitteli käsiään ja toisti mantraa: "Runous on elokuvakritiikin ydin". Kun myöhemmin tapasin Tuomikosken Helsingissä ja olin usein iltaa istumassa hänen seurassaan huomasin, miten intohimoisesti hän jutteli Godardista. Ja näytti jopa erilaisilla esineillä, miten Godard asettaa kameran tilaan ja alkaa ohjata.
========================================================================
Sen täytyi tapahtua on elokuvaa elokuvassa. Fritz Lang esittää itseään, tässä tapauksessa elokuvaohjaajaa, jolla on työn alla Odysseus, Homeroksen valtava perusteos, jota Pentti Saarikoski saattoi suomentaa samoihin aikoihin. Langin ohjaaja työskentelee amerikkalaisen rahan alla. Jack Palancen näyttelemä diktatoorinen tuottaja Prokosch rähisee ohjaajan kanssa. Elokuvan käsikirjoittaja Paul Javal (Piccoli) tilittää suhdetta vaimoonsa Camilleen (Bardot). Kaikki tämä tunteiden palo värisee Välimerellä, Caprilla ja Roomassa. Elokuvalla on traaginen loppusävy, mutta katsoja ymmärtää, että elokuvan teon täytyy jatkua niin kuin elämänkin.
Raoul Goutardin huikaiseva Cinemascope-värikuvaus hellii sinertävän Välimeren tapahtumapaikkoja. Jean-Luc Godardin elokuvista ehkä vain 1965 valmistunut Hullu Pierrot tarjoaa loppupuolellaan samanlaista maisemakuvauksen poesiaa. Tässä Jean-Paul Belmondon ja Anna Karinan näyttelemässä pakotarinassa esiintyy amerikkalainen kulttiohjaaja Samuel Fuller (Tokion alamaailma, Viimeinen laukaus, Shock Corridor), joka määrittelee elokuvan tehtäväksi rakkauden, vihan, toiminnan, väkivallan ja kuoleman taistelukentän.
Sen täytyi tapahtua on aistillisista välähdyksistään huolimatta melko kylmä kuvaus ihmisten välisistä suhteista, joista puuttuvat tunteet. Godard kuvaa aika ilkeästikin elokuvateollisuuden pelikenttää (aivan toisella tavalla kuin Truffaut 1970-luvun alun Amerikkalaisessa yössä). Ei liene mikään sattuma, että Godard riitaantui kalleimman elokuvansa tekovaiheessa tuottaja Carlo Pontin kanssa (joitakin vuosia myöhemmin tshekki Milos Forman oli napit vastakkain Pontin kanssa elokuvan Palaa, palaa! yhteydessä). Olennaista Godardin elokuvassa on myös ihmisten välisen kommunikoinnin tai oikeastaan sen puutteen erittely. Osittain tämä johtuu elokuvan henkilöiden kieliongelmista - yhteistä kieltä ja ymmärrystä ei tahdo löytyä millään.
Toisaalta Sen täytyi tapahtua osoittaa sveitsiläissyntyisen ranskalaisohjaajan lähes pakkomielteisen, mutta aina niin luontevan tavan käyttää kulttuurellisia viittauksia ja lainauksia. Kirjallisuuden maailmasta Godard poimii elokuvaansa saksalaisen runoilijan Friedrich Hörderlinin (1770-1843), suuren romantikon ja oodi-, hymni- ja elegiarunouden taiturin.
==========================================================================
Muistikuva kesältä 1990. Olemme perheen kanssa palaamassa Ranskan Rivieran lomalta kohti Italiaa. Pysähdymme St. Tropezissa, koska paikalla on lähes myyttinen maine. Heti kaupunkiin ajettuamme huomaamme seimen, jossa on eläimiä. Se on Brigitte Bardotin valmistama seimi, jotta ihmiset hoksaisivat eläinsuojelun. Julkisuudesta pidättäytynyt Brigitte on omistanut lopun elämänsä luonnolle ja eläimille. Meidän matkamme aikana hän oli 56-vuotias. Toinen nuoruutemme elokuvien seksisymboli Marilyn Monroe kuoli lääkkeiden yliannostukseen 1962 vain 36 vuotiaana. Brigitte luopui elokuvasta 1973. Hän on edelleen voimissaan. Syksyllä Pariisissa avattiin juhlanäyttely 75 vuotiaan Brigitte Bardotin kunniaksi.

Coenin-veljesten patamusta komedia * * * *




Larry Gopnik (Michael Stuhlbarg) on tunnontarkka professori ja hyväsydäminen aviomies. Hän haluaa tehdä kaiken kunnolla perheessä ja työssä. Larry uskoo ikuiseen onneen ja rauhalliseen elämään. Kunnes kaikki muuttuu. Vaimolla on rakastaja. Vaimo jättää Larryn. Rakastaja aikoo muuttaa Gopnikien asuntoon. Larry taitaa uskoa muiden vakuutteluihin, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Larryä aletaan syyttää petoksista työpaikalla.
Coenin-veljekset Ethan ja Joel ovat tehneet jälleen nautittavan ja terävän mustan komedian. A Serious Man on vinksahtaneella huumorilla höystettyä Coenia, mutta komedian pohjavireissä väreilee vakava huoli moraalittomasta elämäntyylistä ja hyvyyden katoamisesta. Coenin-veljesten päähenkilö Larry Gopnik on luottanut kanssaihmisiin. Hän on uskonut ihmisen hyvyyteen, ehkä liian naiivisti ja sokeasti. Maailma on kuitenkin niin ankara ja vaativa paikka, että se saattaa iskeä takaisin kovalla voimalla. Onko Larry Gopnik valmis ottamaan iskut vastaan?
Ethan ja Joel Coen tulivat amerikkalaiseen elokuvaan 1980-luvulla. Esikoiselokuva Blood Simple oli hämmästyttävä murhatarina Texasista. Coenit osoittivat heti suhtautuvansa maailmaan absurdilla huumorilla, joka on täynnä tummanpuhuvia sävyjä. Esikoiselokuvassa Coenit kuvasivat erikoislaatuisia ihmisiä petoksen ympyröissä - kuten sitä seuranneissa monissa muissa omaperäisissä ohjaustöissä (Barton Fink, The Hudsucker Proxy, Fargo, The Big Lebowski, The Man Who Wasn´t There, Ladykillers, Burn After Reading).
A Serious Manissa tutut teemat jauhautuvat eräänlaiseksi hullun huumorin karuselliksi, jota seuratessa katsoja ei voi olla välinpitämätön. Coenit liioittelevat ja tummentavat professorin tarinaa tavalla, joka pakottaa naurun väkisin esille. Larryn elämässä ongelmat seuraavat toisiaan. Jossain vaiheessa katsojan pitäisi sääliä professoria, mutta Coenit eivät anna tähän tilaisuutta. Nauramme hersyvästi professorille, mutta nauramme samalla itsellemme. Elämä on pahimmillansa tällaista, eikä koskaan tiedä, kuka meistä vedetään syvälle juonittelun helvettipeliin. Sitten elokuvan loppupuolella nauru muuttuu suruksi, katsojan kurkkua alkaa kuristaa, sillä Coenit eivät näytä antavan elämälle enää mitään arvoa. Ihmisen tulevaisuus on synkkä, lohduton, ja jos joku ryhtyy opastamaan ihmistä - kuten rabit - niin heidän neuvot ovat naurettavia ja tyhmiä. Jumalakin loistaa poissaolollaan.
========================================================================================
Yllättävinta A Serious Manissa on tapahtumien ajankohta. Coenit ovat sijoittaneet tarinansa vuoteen 1967. Miksi tuo vuosi? Sen yhteiskunnallisesta tilanteesta ei anneta mitään viitettä. Ehkä tapahtumavuosi 1967 on vain vitsi, coenilaista mustaa huumoria, jolla katsojaa johdatetaan harhaan. Tai ehkä Coenin-veljekset ovat halunneet näyttää tavallisen amerikkalaismiehen onnettoman tarinan, johon ei tartu yhtikäs mitään ajankohdan orastavista vapauden tuulista, radikalismin tulosta ja asennemurroksesta. Tässäkin veljekset ovat omaperäisesti omillaan. Eli: He avaavat näkymän arjen erääseen, hyvin kapeaan todellisuuslohkoon. Voi ajatella, että A Serious Man on täydellinen vastakohta esimerkiksi Oliver Stonen kaksikymmentä vuotta sitten valmistuneelle Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvalle.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teema on pitänyt meitä hereillä lauantai-iltaisin. Dokumentit sodanjälkeisen elokuvan supertähdistä ja heidän työtään esittelevät elokuvat ovat kiinnostaneet laajasti. Ensin nähtiin järkyttävä dokumentti Marilynin viimeisistä sessioista, eli lukuisista keskusteluista pyskiatrin sohvalla 1960-luvun alussa. Oliko kysymys todellisista keskusteluista, jäi arvailujen varaan. Mutta mieli karrella katsoi Marilyn Monroen viimeisten vuosien elämäntapahtumia. Billy Wilderin komedia Piukat paikat sopi esitettäväksi dokumentin jälkeen, sillä tässä 1959 valmistuneessa riemupillerissä Marilyn todisti viimeistään loistavat näyttelijän (ja komediennen) kykynsä.
Viime lauantaina esitettiin dokumentti 1950-luvun tähdestä Doris Daysta, joka oli laulajana parempi kuin näyttelijänä. Aina hymyillyt ja iloinen Day asui Kalifornian pikkukaupungissa Carmelissa, jonka pormestarina toimi 1980-luvun lopulla näyttelijäikoni Clint Eastwood. Doris Dayn elokuvista näytettiin Alfred Hitchcockin ajankohtainen ja nerokas trilleri Mies, joka tiesi liikaa (1956), (alussa esille vilahtaa mm. islam-kysymys). Elokuva on kuuluisa Doris Dayn ikivihreästä laulukappaleesta "Whatever Will Be" ja Hitchcockin hovisäveltäjän Bernard Herrmannin Lontoon Albert Hallissa johtamasta sinfoniasta, jonka kuluessa ratkeaa, pystyykö salamurhaaja toteuttamaan aikeensa.
Huomenna meitä ilahdutetaan dokumentilla ranskalaisesta Brigitte Bardotista, jonka vientiarvo oli 1960-luvulla taloudellisesti laskettuna hyvin korkea. Elokuvana nähdään Jean-Luc Godardin Sen täytyi tapahtua, nyt uudella nimellä Keskipäivän aave. Tästä elokuvasta enemmän lauantaina mestariteos-sarjassani.
Teemalauantain tulevia elokuvatähti-esittelyjä ovat Rita Hayworth (19.12) ja Ingrid Bergman (26.12.).
P.S. Yle Teema sai Suomen Kuvalehden arvostetun Journalistipalkinnon. Meni oikeaan osoitteeseen. Onnea ja tsemppiä Ylen nykyisten säästösuunnitelmien puristuksessa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 24

Enkelten lahti (La baie des anges, Ranska 1963) ohjaus: Jacques Demy, käsikirjoitus: Demy, kuvaus: Jean Rabier, musiikki: Michel Legrand, pääosissa: Jeanne Moreau, Claude Mann, tuotanto: Sud Pacifique Films.



Tähän elokuvaan liittyy nostalgiaa. Kun sen aikanaan näki syntyi halu käydä jossain vaiheessa paikoilla, joilla se on kuvattu. Tarkoitan tietenkin kiemurtelevaa vuorista tietä, jota pitkin auto laskeutuu Nizzan Englantilaisten promenaadille. Sen sain kokea Jacques Demyn elokuvassa joskus 1964. Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin sain ajaa autolla saman reitin perheeni kanssa. Eikä se ajo, saapuminen Nizzaan ollut pettymys. Ei todellakaan.
Jacques Demyn (1931-1990) kuusikymmenluvun tuotanto hakee vertaistaan uudessa ranskalaisessa elokuvassa. Hän tuli parrasvaloihin kuin yhdessä yössä vuonna 1960 elokuvallaan Lola, joka on Anouk Aime´en rakkauden hymyn kruunaama, tansseja ja lauluja sisältämä karamelli Nantesista, jossa Demy varttui. Demyn sydämellinen esikoisteos on kuin kunnianosoitus Robert Bressonin Naisen kostolle tai Max Ophülsin Lola Montesille.
Suuri yleisö muistaa Demyn aina Cherbourgen sateenvarjoista (1964), tuosta huikeasta lauletusta rakkaustarinasta, jossa iki-ihana Catherine Deneuve murtautui kansainväliseen tietoisuuteen. Ylen Teema-kanavaa saamme kiittää keväällä 2009 lähetetystä Ranskan uuden aallon sarjasta, jossa myös Cherbourgin sateenvarjot esitettiin. Demyn elokuva vaikutti hyvin kestävältä teokselta, ainutlaatuiselta kolorismissaan, puvuissaan, katunäkymissään... ja Michel Legrandin musiikki lumosi.
Enkelten lahti valmistui aikana, jolloin ranskalaisen elokuvan suuri tähti Jeanne Moreau oli aktiivisimmassa vaiheessa. Kolmen, neljän vuoden aikana hän näytteli monien mestariohjaajien huippuelokuvissa - kuten Louis Mallen Yö kuuluu rakkaudelle (1959), Michelangelo Antonionin Yö (1960), François Truffautin Jules ja Jim (1961), Joseph Loseyn Eeva (1962), Orson Wellesin Oikeusjuttu (1962), saman Mallen Virvatuli (1963) ja Luis Buñuelin Kamarineidon päiväkirja (1963). Huh, huh, mikä lista.
============================================================================
Enkelten lahti johdattaa meidät myyttiselle Rivieralle, Nizzan ja Monte Carlon pelisaleihin. Jeanne Moreau on Dostojevskilta vaikutteita saaneen elokuvan ehdoton keskipiste. Hän esittää vaaleatukkaista uhkapeluri Jackieta, joka rakastelee loman aikana komean pankkivirkailijan (Claude Mann) kanssa. Jacques Demyn elokuvan pohjavire on tummempi kuin yleensä, sillä hän näyttää suorasti pelisalien loiston ja onnen, joka voi tuhoutua hetkellä millä hyvänsä. Demy tunkeutuu syvälle tyhjään elämänpiiriin, jota pelihimo hallitsee ja vallitsee.
Enkelten lahden kuuluisin repliikki kuullaan Jackie-Moreaun suusta: "Olen tingannut itseltäni, hallitsisiko Jumala numeroita. Pelistä on tullut uskontoni." Elokuvan edetessä tajuaa, että raha ei sittenkään ole pelin ainoa liikkeelle paneva voima, vaan uhkapelurit testaavat itseään. He heittäytyvät rulettipöydän imuun, jotta voisivat karkottaa tyhjyyden ja tavoittaa jännityksen, tavoittaa edes hetkellisen voiton autuuden.
Uhkapelikuvauksena Enkeltan lahti on elokuvahistorian merkkiteoksia. Sen rinnalle löytää muitakin hienoja pelielokuvia, niin kuin Norman Jewisonin Täyskäsi Kid tai Robert Altmanin California Split. Silti vain Demyllä oli kyky ja taito saada kaikki palaset loksahtamaan kokonaisuuteen. Eikä hän synkistä maalailuistaan huolimatta pettänyt itseään, sillä rakkauden voimaan uskova romanttinen Demy pulpahti pinnalle viimeistään elokuvan loppujaksoissa.
=======================================================================
Mikä oli elokuvaohjaaja Agnes Vardan (Cleo viidestä seitsemään, Onnen hetket) puolison Jacques Demyn merkitys ja asema Ranskan 1960-luvun uuden aallon elokuvassa? Koulukaupunkini filmihullukollega Sakari Toiviainen kirjoitti 1996 läpinäkyvän teoksen Ranskan uudesta aallosta. Kirjan nimi on "Elokuvan hengenveto". Toiviainen sijoittaa Jacques Demyn elokuvalehti Cahiers du Cineman filmihullujen (esim. Godard, Truffaut, Chabrol, Rivette) ja Pariisin vasemman rannan ryhmien (esim. Resnais, Varda, Marker) välimaastoon. Toiviaisen mukaan cahierslaisiin Demyn liitti filmihulluus sekä nuorena syntynyt tietoisuus elokuvasta kutsumuksena, ainoana mahdollisena ammattina. Vasemman rannan intellektuelleihin Demy kiinnittyi vaimonsa Vardan tähden. Samoin Demy liittyi henkisesti heihin, koska oli määrätietoinen oman tiensä kulkija.
Lainaan lopuksi Toiviaista: "Demy on Balzacin ja Faulknerin kaltainen maailmojen rakentaja: näiden kirjailijoiden lailla hän ei luonut niinkään erillisiä teoksia kuin perustarinasta käsin ajassa ja tilassa levittäytyvien elämänkohtaloiden verkoston, jossa henkilöhahmot jatkavat olemassaoloaan elokuvasta toiseen..."

Koivusalon tasapaksu Pohjantähti * *



Sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan voimakas persoonallisuus Edvin Laine opittiin tuntemaan kirjailija Väinö Linnan "hoviohjaajana". Musta rakkaus ja Tuntematon sotilas 1950-luvulta, Täällä Pohjantähden alla 1960-luvun lopulta ovat Linna-elokuvina Laineen tunnetuimpia töitä. Laine tarvitsisi kyllä uudelleenarvioinnin, sillä vahvojen töiden lisäksi hän ohjasi paljon vaatimattomia ja helppoja komedioita, melodraamoja ja teatterikappaleiden filmatisointeja. Laine toimi vuosikausia Suomen Kansallisteatterin ohjaana, joten hän saattoi ottaa joskus elokuvatyöt kesäisinä lisäansiokeikkoina.
Pekko-mies Timo Koivusalo on rohjennut arvioida 40 vuotta myöhemmin uudelleen Edvin Laineen Pohjantähden. Kömpelöiden ja tahattomaa komiikkaa tarjonneiden 1990-luvun Pekko-farssien jälkeen Koivusalo ohjasi elokuvat Tapio Rautavaarasta ja Irwin Goodmanista. Hän tarttui jokin vuosi sitten suureen kansalliseen kulttuuriaiheeseen. Säveltäjämestari Jean Sibeliuksesta ryhdyttiin väsäämään elokuvaa. Sibelius-elokuva oli kammottava, vanhanaikainen ja veretön.
Uusi Täällä Pohjantähden alla on Sibelius-elokuvaan verrattuna parempi ohjaustyö. Koivusaloa voi kritisoida siitä, että hän on pudonnut samaan ansaan kuin Mikko Niskanen 1980-luvun loppupuolen Päätalo-elokuvisaan Elämän Vonkamies ja Nuoruuteni savotat. Nimittäin Niskanen ei saanut luotua minkäänlaisia yhteyksiä omaan aikaamme, vaan hän jäi ohjauksessaan museoidun kuvauksen tasolle. Siksi väitteet Pohjantähden tuomisesta 2000-luvulle eivät pidä paikkaansa.
Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla saa odotetusti lisäarvoa, koska se tulee ensi-iltaan globaalin talouskriisin keskellä, mutta tämä on vain ulkoelokuvallinen sattuma. On näkynyt merkkejä, että yhteiskunnalliset ongelmat lisääntyvät, ihmisten välinen eriarvoisuus kasvaa ja köyhyys leviää Suomessa. Edvin Laineen alkuperäinen Pohjantähti julkistettiin ajankohtana, jolloin radikalismi ja poliittinen vasemmistolainen tietoisuus nostivat päitään Suomessa. Siksi Laineen elokuvaeepos sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta kansa tulvi solkenaan teattereihin.
========================================================================
Timo Koivusalo kuvaa Pentinkulman eriarvoisia ihmisiä ja erityisesti torppari Koskelan perhettä säätyaikana ja sisällissodan kurimuksessa. Yhteiskunnalliset ristiriidat rehottavat, torppareilta viedään maata, mutta työväenliike nousee ja luokkataistelu viriää. Elokuva alkaa loppupuolen kuvalla Akseli Koskelasta (Ilkka Koivula) valkoisten vankileirillä. Siitä siirrytään Linnan romaanin kuuluisaan alkuun suosta, kuokasta ja Jussista (Koivusalon elokuvan ei sanota perustuvan alkutekstien mukaan Linnan romaaniin, vaan tarinaan).
Timo Koivusalon työryhmä tekee teknisesti siistiä työtä - etenkin lavastaja Markku Myllymäki ja puvustaja Leila Jäntti. Koivusalon kerronta on kyllä tasapaksua: ei synny eepokselle ominaisia sykähdyttäviä kohokohtia. Joukkokohtaukset on tehty rutiinilla, Laurilan Antonin häätö on tosin luisumassa farssiksi. Maanviljelyskohtaukset ovat kuin kansatieteellistä historian kuvitusta. Punaliput eivät hulmua yhtä sykähdyttävästi kuin Edvin Laineella, tuolla vannoutuneella porvarilla.
Koivusalo on valinnut tuttuja huippunäyttelijöitä elokuvaansa, mutta näyttelijäkeskeisyydellä hän ikään kuin yrittää peittää kyvyttömyytensä kertoa elokuvallisesti, sytyttää ohjaajana kuvat hehkumaan. Näyttelijät pannaan lausumaan repliikkejä kameran eteen melkein kuin vanhoissa suomalaisissa maalaiselokuvissa. Koivusalo on yrittänyt haukata liian ison palan. Hänen elokuvansa on pelkkää kuvausta.
Uuden Pohjantähden vastaanotto saattaa riippua siitä, ryhtyykö vertailemaan Koivusalon keskeisiä näyttelijöitä Laineen elokuvaan. Totean, että Ilkka Koivula ei ole vakuuttava, joten en pysty unohtamaan Laineen elokuvan Aarno Sulkasta, joka tulkitsi samaa sisällissodan traumaa kantavaa Akseli Koskelaa. Laine-elämäkerran kirjoittaja Kalevi Kalemaa luonnehti Sulkasta osuvasti "arjalaiskasvoiseksi".
Sisäistyneitä näyttelijätöitä Timo Koivusalon Pohjantähdessä tekevät Risto Tuorila jykevänä Jussi Koskelana, Aleksin isänä, joka ei pane vastaan porvareille, Esko Roine työväenyhdistyksen ja lakkokomitean Otto Kivivuorena ja Heikki Nousiainen räätäli-pasifisti Halmeena, jonka ansiosta Pentinkulmalle perustetaan työväenyhdistys. Hurjasti kotimaisissa elokuvissa käytetty Hannu-Pekka Björkman on hyvä rovasti Salpakarina, jolle ihmisen hyvyys ja Jumalan tahto ovat elämän perusasioita. Eija Vilpas on väärä valinta torppari Anton Laurilan vaimoksi. Vera Kiiskinen on ulkokohtainen Elina Koskelan roolissa. Jonna Järnefelt on kuin luotu rovastin itsetietoiseksi vaimoksi.
Uusi Täällä Pohjantähden alla saattaa purra paremmin nuoreen yleisöön tai katsojiin, jotka eivät tunne Linnaa tai Lainetta. Nyt on vain kysymys siitä, lähteekö nuoriso teatteriin katsomaan historiallista luokkatataisteluaihetta, josta on kulunut pitkä aika.

P.S. Kuulin, että Timo Koivusalo kuvasi samaan aikaan Pohjantähden jatko-osan. Se tulee ensi-iltaan vuoden kuluttua. Toivottavasti jatko-osa ei ole yhtä lälly kuin Edvin Laineen jatkofilmi Akseli ja Elina.

Ajankohtainen kommentti

MTV3:n Seitsemän Uutiset näytti jälleen kykynsä viikko sitten, kun esiteltiin EU:n uudet komissaarit. Visuaalisesti esittely oli havainnollinen ja selkeä. Studion seinälle oli ripustettu uusien komissaarien valokuvat ja nimet sekä tehtävät. Tällaista on mielestäni parhaimmillaan television mahdollisuus käyttää tasapainoisesti kuvaa ja tekstiä sanoman perille menossa.
Hyvin Seitsemän Uutiset hoiti keskiviikkoiltana Finlandia-kirjallisuuspalkinnon uutisoinnin. Uutis-studioon oli saatu haastateltavaksi palkinnon jakaja, kulttuurineuvos Tuula Arkio. Uutisankkurit haastattelivat häntä asiantuntevasti. Positiivisesti uutisointiin ja haastatteluun käytettiin runsaasti aikaa.
=============================================================================
Vierastin Ylen TV1:n Stradaa koko viime vuoden. On se edelleenkin aika viihteellinen, kuin juosten - anteeksi pyöräillen - kustu kulttuuriohjelma, mutta tänä syksynä siihen on saatu todellinen juontajalöytö - Sanna Stellan. Katsokaa, miten luontevasti ja avoimesti, kuin meitä katsojia täydellä sydämellään palvellen Stellan toimii ruudussa. Että Timo Koivusaloa buffattiin (kuten melkein jokaisessa TV1:n ohjelmassa) ei ollut tietenkään mikään uutinen, koska TV2:n 1990-luvun Tutusta jutusta tuttu ohjaaja-juontaja on ikään kuin Ylen mies.
Joulutauolle jääneessä syksyn viimeisessä Stradassa (27.11.) toivottiin yleisömenestystä Koivusalon uudelle elokuvalle. Sitä en ymmrrä, että televisiossa kukaan ei puhu elokuvan tai muun kulttuuriteoksen laadusta. Vain katsojamääristä. Alkaa vaikuttaa siltä kuin kulttuuri olisi nykyisin niin televisiossa kuin lehdissä pelkästään viihdeuutisjuttu.